”Jos ette käyttäydy, tulee mustalainen ja nappaa teidät mukaansa!” Oli 1990-luvun alku, pikkuruinen kunta Pohjanmaalla ja erään talon vanhempi isäntä, jolla oli tapana pelotella kylän mukuloita mustalaisella. Minä olin yksi noista mukuloista. Ja minähän pelkäsin. En tosin oikein edes tiennyt, mikä tai kuka se mustalainen on, mutta varmasti jotain kamalaa. Voikohan se tulla keskellä yötä, kun nukun?

Ajattelemattomalla ja rasistisella heitolla lapsia ryöväävistä mustalaisista, meihin kylän mukuloihin iskostettiin pelko jostain vieraasta.

Lapsuudestani on onneksi myös toisenlaisia muistoja. Olen saanut reissata perheeni kanssa monenlaisissa maissa ja erilaisiin kulttuureihin ja maailman historiaan tutustuen. Olen käynyt moskeijassa Bahrainissa ja Jeesuksen oletetulla haudalla Jerusalemissa. Intiassa hengitimme äitimaata ja Egyptissä kiipesimme pyramideille. Lapselle nuo reissut olivat tietenkin pääsääntöisesti hauskaa lomaa perheen kanssa – rantapäiviä ja vyölaukkuja – mutta jälkikäteen tajuan niiden vaikuttaneen jollain osin myös maailmankatsomukseeni ja ymmärrykseeni ihmiskunnasta.

Nyt vuosia ja vuosia myöhemmin omat lapseni kasvavat maailmassa, jossa kulttuurien kirjo löytyy ihan omalta kylältä. Jo piipahdus lähiostarilla Itiksessä tuo tuulahduksen maailman monista kolkista. Kahvilapöydissä porisee kieliä arabiasta thaihin ja ranskasta venäjään. Palmusunnuntaina pikkunoitien pisamia oli piirretty monen värisiin ihoihin. Lähikaupassa myyjällä on pienellä säkkärällä olevat mustat hiukset. Kampaajan puhenuotti vie itään. Lähinepalilaisen tarjoilijoiden kanssa moikataan kadulla kohdatessa. Kioskin myyjän silmäkulmat nousevat ylöspäin. Esikoisen yksi elämän tärkeistä ihmisistä – päiväkodin pienten ryhmän omahoitaja – käyttää hijabia.

Mä en kiinnitä näihin huomiota. En arjessa, mutta miettiessäni osasin kyllä heti nimetä paikkoja, joissa päivittäin kohtaan ihmisiä, jotka näyttävät muulta kuin perisuomalaiselta. Kiinnittääkö esikoinen sellaisiin huomiota? Tuskin. Häntä kyllä mietityttää ihmisten erilaisuus, ja ollaan keskusteltu esimerkiksi siitä, miksi ihmisillä on erivärisiä ihoja. Se on hänen maailmassaan kuitenkin samanlainen pohdinnan aihe kuin se, miksi hänellä on tummat hiukset ja veljellä vaaleammat tai miksi pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi. Hänelle ihmisten erilaisuus on mielenkiintoista – ja normaalia.

Ja näinhän sen pitäisi olla. Omassa kuplassa elellessäni välillä jo leikittelen ajatuksella, miten parin sukupolven päästä rasismi on kuollut. Ihmiset pariutuvat ja saavat vauvoja yli kulttuurirajojen. Ja sitten ei ole enää niitä omista mökeistään huutelevia vanhoja isäntiä, jotka karjunnallaan levittävät vihaa ja pelkoa. Tasaisin väliajoin kuplani kuitenkin puhkeaa. Viime päivinä aikuiset ihmiset ovat ottaneet rasismiraippansa alle pienet lapset. Politiikassa mukana olevat henkilöt mehustelevat kymmeniä ihmisiä tappaneilla terrori-iskuilla huutaakseen omaa vihaansa ja rasismiaan. Aikuiset ihmiset unohtavat raivonsa keskellä, että juuri niitä pommittajia ja heidän aatteitaan monet turvapaikanhakijatkin ovat paenneet. Aikuiset ihmiset, äidit ja isät, toivovat pommipakettia seuraavaksi suvakeille. He tahtoisivat nähdä siis myös minut ja perheeni verisenä muusina.

Kaikki tämä saa oman olon voimattomaksi. Hävettää ja surettaa olla aikuinen ja katsoa silmiin lasta, joka aamupalapöydässä kysyy, mitä siellä sanomalehdessä oikein lukee. Niinä hetkinä tulee fiilis, että tahtoisi vain ryömiä takaisin sinne kuplaansa. Tällaisen ei kuitenkaan voi antaa vain olla. En ala huutaa, huoritella, vihata tai kiroilla. Sellaiseen en alennu. Sen sijaan päätimme perhebloggaajaporukalla perustaa liikkeen, aatteen ja yhteisön, #vanhemmatrasismiavastaan, joka haluaa kiinnittää huomiota rasismin vastaiseen taisteluun.

Idea syntyi Facebook-keskustelussa tänään aamupäivästä, ja nyt rasismin vastaisten kannanottojen ja uutisten jakamiseen keskittyvästä #vanhemmatrasismiavastaan-Facebook-sivusta tykkää jo yli 600 ihmistä. Postauksia aiheesta on ilmestynyt, ja lisää on tulossa. Sinäkin voit osallistua tykkäämällä Facebook-sivuista sekä jakamalla ajatuksia ja kuvia hastagilla #vanhemmatrasismiavastaan.

Lapsemme syntyvät maailmankansalaisina ja avarakatseisina. Elinympäristö ja etenkin kasvatus sekä kotoa tuleva malli vaikuttavat siihen, minkälaisia aikuisia heistä tulee. Onko lapsissamme niitä bussikuskeja, jotka jättävät tummaihoisen adoptiolapsen pysäkille? Tai niitä, jotka työntävät downnuoren ulos kaveriporukoista? Tai niitä, jotka eivät pysähdy auttamaan jäisellä tiellä kaatunutta ja nilkkansa murtanutta vanhusta?

Minä teen kaikkeni, että ei olisi. Siksi tahdon rakastaa lapseni vahvoiksi, ja opettaa heille itsensä ja muiden kunnioittamista ja huomioimista. Tahdon iskostaa heihin tasa-arvon ja ihmisyyden. Näytän heille hymyn merkityksen ja voiman. Haluan opettaa heidät auttamaan ja ottamaan tarvittaessa itse apua vastaan. Meidän lapsemme ansaitsevat suvaitsevamman maailman.

Jaa: