No nyt kuulkaa ihmiset, minkä teitte. Olitte menneet minun selkäni takana ehdottomaan minua mukaan Inspiration Blog Awards -skabaan. Ainakin sata ja rapiat kertaa, sillä mikäli oikein ymmärsin, jokainen ehdokashaun aikana yli 100 suositusta saanut bloggaaja on kisassa ehdolla. Satamäärin kiitoksia siis ihanat!

Tieto ehdokkuudesta sai onnen läikähtämään rinnassa, mutta silti kesti pari viikkoa ennen kuin sain puserrettua tälle postaukselle aloituksen. En oikein tiennyt, mitä sanoa, kun en olisi halunnut sanoa mitään. Vieläkään. Ehkä koitan olla viileenä, että mitäpäs minä moisista ehdokkuuksista, kun ihan omia latujani täällä umpimetsässä tamppaan menemään monot naristen ja omille jutuilleni hohotellen. Mutta sehän olisi ihan luikuria se, sillä totta kai sillä on väliä.

Tämä on seitsemäs vuosi, kun kirjoitan Lähiömutsia. Ja tämä ehdokkuus tässä on kolmas ehdokkuuteni blogialojen kisoissa, gaaloissa ja kissanristiäisissä. Se ei ole kovin montaa kertaa se, etenkin kun olen tehnyt tätä hommaa ihan tosissaan jo monen vuoden ajan, enkä vain pikku viinipäissään harrastusmielessä perjantai-iltaisin lasten mentyä nukkumaan.

Kuten viime syksyn blogiskabaehdokkuuden aikana kirjoitin, totta kai huomioimattomuus on myös huomionarvoista. Pitää aika keskittyneesti tampata sitä omaa latuaan, jos ei tule miettineeksi, että mikä mättää. Olenko minä ihan paska tässä mitä teen, miksi en kelpaa ehdolle.

Siksi olen vuosien aikana kehittänyt panssarin. Sen nimi on bloggaaja, joka ei ole koskaan missään ehdolla ja käy vain awardeissa juomassa ilmaiset viinat -panssari. Se on itse asiassa aika joustava ja mukava panssari, jonka kanssa voin olla sisällä skenessä, mutta silti vapaan ulkopuolinen. Se panssari istuu minulle hyvin ja se taipuu jopa tanssilattilla melkoisiin moovseihin – tai sitten ehdin vain tottua siihen niin hyvin.

Kun tuota vuosien ajan rakentelemaani ja joka juhlissa vähän parantelemaani panssaria ei voikaan tulevissa gaalakemuissa asetella ylleen, en tiedä, millä suojelisin itseäni. Nyt takin alle on pyrkimässä sekalainen sakki voitontahtoa, jännitystä ja pettymykseen valmistelevaa kyynisyyttä. Se uusi bloggaaja, joka ei ikinä voita, oli ehdolla tai ei, ja joka käy vain juomassa ilmaiset viinat -panssari on ommeltu kireällä huumorilla niin napakaksi, että ahdistaa ja tuntuu, että hartiat painuvat tekeleen alla lysyyn.

Hemmetti. En ymmärrä, mikä tässä on itselleni niin vaikeaa.  Ei auta ihmettely. Nyt koitan parsia itseluottamukseni ja bileminäni kasaan ennen parin viikon kuluttua olevaa gaalaa. Vaikka tietenkin tahtoisin voittaa, ei ole katkeran häviäjän väkisin väännetyllä hymyllä sanottua, että olen jo aivan mykistyneen onnellinen pelkästä ehdokkuudesta. Te nimittäin ette ole ehdottaneet minua mihin tahansa sarjaan, vaan tarinankertojaksi. Sitä sarjaa kuvaillaan näin: ”Tämän sarjan vaikuttajien kirjoituksia luetaan kuin hyvää lehteä tai koukuttavaa kirjaa. Nämä vaikuttajat osaavat maalata hetkestä kuin hetkestä mielenkiintoisen ja heidän kuulumisensa kiinnostavat laajaa yleisöä.”

Vau. Minähän olen ihan pokalla ja oman yritykseni ainoan pomon sekä työntekijän yksinmääräysvallalla tiivistänyt rönsyilevän työnkuvani jo vuosien ajan yhteen sanaan käyntikortteihini: tarinankertoja. Onhan se nyt hitokseen upeaa, että teistä jokunen tuon väitteeni sertifioi. Mitä nyörin kiitos.