Tässä se yhtäkkiä on, elämäni viimeinen kuukausi kotiäitinä. Tai no enhän minä puhdasoppinut kotiäiti ole tässä kotimutsikuukausien aikana ollut, kun työt ovat onnekseni kulkeneet mukana koko ajan. Mutta oli miten oli, yhtäkkiä vielä tovi sitten niin kaukaiselta tuntunut miehen hoitovapaa-aika on ihan muutamien viikkojen päässä.

Onneksi. Sillä samalla kuin työ on tuonut arkeen energiaa, onnea, monipuolisuutta, taloudellista turvaa ja mahdollisuuden toteuttaa itseään, on se myös kuluttanut. Perheen ja työn yhdistäminen on mahdollista, mutta ei helppoa. Se vaatii valtavasti tasapainoilua, ja kun tukiverkostot ovat heikot ja vauva valvottaa öisin kuukausi toisensa perään, saattaa kuluttaa itsensä huomaamatta ohueksi ja heikoksi.

Kesällä miehen vanhempainvapaan aikana loimme hyvät suunnitelmat, että arki syksyllä kahden työtä tekevän aikuisen, yhden osa-aikaisesti päiväkodissa käyvän lapsen ja yhden kotihoidossa olevan vauvan kanssa sujuisi. Parhaimmillaan kaikki on soljunut täydellisesti. Olen saanut sekä perheen että työn, ja samalla varmistanut pysymiseni kiinni työelämässä ja sitä myötä miehen hoitovapaan. Omat aikataulut säätävänä yrittäjänä se on mahdollista. Keinulauta on keinunut niin että hymyilyttää, ja onni on kuplinut vatsanpohjassa.

Silti jo syksyllä täytyi tehdä korjausliikkeitä. Töitä oli liikaa, mutta huomasin sen ajoissa. Vähensin töitä radikaalisti jättämällä toimittajaduunit väliaikaisesti kokonaan pois duunipaletista. Se helpotti, mutta siirtymävaihe venyi turhan pitkäksi. Nukuin aivan liian vähän, ja nekin tunnit olivat riekaleisia. Välillä jo aamulla itketti, jos tiesin miehen olevan töissä koko pitkän päivän ja illan.

En koskaan oikein ehtinyt levätä sekopäisen hektiseksi lipsahtaneen syksyn jäljiltä, joten ei ihme, että yöimetyksen lopettamisen aikaansaama hormonimetakka jysähti niin kovasti juuri minuun. Mieliala dippasi yllättäen ja äkkiä, mutta ylöspäin ollaan jo menossa. Ajatus miehen hoitovapaasta tsemppaa. Mies on ihan puhtaasti koti-isinä aina syksyyn asti, kunnes kuopus aloittaa päiväkodissa. Tästä selvitään, kaikki on hyvin.

Olisin toivonut elämäni viimeiseen kotiäitikuukauteen vähän lennokkaampaa svengiä, mutta näillä mennään. Yritän nauttia asioita, jotka kotiäitinä ovat mahdollisia. Käydään edullisilla arkilounailla ravintoloissa lasten kanssa. Ollaan päivä sisällä, mutta puetaan illalla sadevaatteet ja mennään uimaan leikkipuiston keskelle muodostuneeseen loskalammikkoon. Käydään ostamassa lähileipomon tehtaanmyymälästä leipää arkiaamuna ja kuunnellaan leipomon kahvilassa sumpittelemassa olevin papparaisten juttuja. Aloitetaan aamut hitaasti, kun mihinkään ei ole kiire ainakaan ennen kymmentä.

Olen myös alkanut haaveilla kotiäitiasioista. Olisiko pitänyt mennä edes joskus käymään perhekahvilassa? Tai jossain muussa äiti-lapsi -toiminnassa? Puistoissakin on vaikka mitä ohjattua perhemeininkiä. Ja kirjastoissa! Alan kiinnostua näistä asioita vasta, kun tajuan, että kohta sellaisiin ei ole minulla enää ikinä elämässäni mahdollisuutta. Tuntuu oudosti samalla helpottavalta ja kipeältä, että se on nyt tässä, yksi merkityksellinen ja ainutlaatuinen elämänvaihe.

Huomaan myös katselevani muita pikkulapsiperheitä sentimentaalisena. Voi miten pieni vauva! Tuossa se vain tuhisee kiinni äidin rinnassa, kun omat vauvani juoksentelevat samalla pitkin seiniä ja toinen karjuu ja toinen kiljuu. Kun törmään päiväsaikaan vaunuja työntäviin äiteihin, mieli livahtaa esikoisen vauvavuoteen. Voi miten ihanaa olikaan saada keskittyä vain yhteen lapseen ja vaunutella ilman aikatauluja päivät pitkät! Hassusti on melkein unohtunut se, miten paniikissa olin lähes koko ensimmäisen vauvavuoden ja että esikoinen ei suostunut matkustamaan vaunuissa.

Aika tosiaan kultaa muistot. Tajuankin yhä vahvemmin, että vaikka nyt juuri tuntuu, että pää räjähtää väsystä atomeiksi, vielä joskus mietin, että voijjettä, oli se ihanan ainutlaatuista aikaa se. Nyt koitan keskittyä löytämään niitä ihanan ainutlaatuisia onnnenhippusia ja näytän pyllyä tälle depistelylle ja väsymykselle. 21 päivää aikaa ottaa kotimutseilusta kaikki irti.