©Lahiomutsi 6 vuotias-9892

Lastenhuoneen yläpedistä heräsi tänään kuusivuotias. Meidän sitkeä ja elämännälkäinen 2,5-kiloinen vauva, joka yhtäkkiä kasvanut ohi pikkulasten vaatekokojen. Rakas bambikoipinen seikkailija, joka tahtoo tietää kaikesta kaiken.

Jos sanotaan, että lapsi on iso ja pieni samaan aikaan, tämä on se ikä. On mielenosoituksellisia ovenpaiskomisia ja keskellä yötä väliin kömpiviä pikkuvarpaita. On abstrakteja mietteitä maapallon tilasta ja vaikeuksia saada pieniä vetoketjuja kiinni. On tahto olla minä, kunhan joku varmistaa hypätessä uima-altaan syvään päähän.

Siinä samassa minä olen kasvanut äitinä kuuden vuoden ajan. Sen ajan olen koittanut olla sanomatta sitä ärsyttävää mantraa, joka ei ole totuus kuin henkilökohtaisesti koettuna. Mutta nyt se tulee: äitiyden myötä olen oppinut eniten elämästä, muista ihmisistä ja itsestäni kuin niinä kaikkina 28 vuotena sitä ennen. Tai ainakin oppi on tullut sellaisella rytinällä, että kaikkea ei ole ehtinyt sisäistääkään.

Tiedän tiedän. Kenenkään ei tarvitse toivoa lasta vain sen takia, että muuten jää elämäntarkoitus ja suuri kätketty viisaus löytämättä. Sellainen on paskapuhetta ja vanhemmuuspropagandaa. Jos en olisi tullut äidiksi, olisin täyttänyt päiväni muunlaisilla kokemuksilla ja opeilla, jotka nyt ovat jääneet saamatta. Mutta oma yhden naisen kokemukseni on se, että äitiys laittoi minut sellaiseen myllyyn, että kaikki aikaisemmin opittukin on asettunut uuteen valoon.

Voi olla, että ymmärryksen syventyminen olisi tullut kaupanpäälle ikävuosien karttuessa, eikä sitä varten olisi tarvinnut elää univelassa kuutta vuotta elämästään. Mutta silti olen jokaisena esikoisen syntymäpäivänä – joka samalla on äitiyteni syntymäpäivä – yhä varmempi siitä, että perheellistymisen myötä tulleen uudenlaisen elämän ja onnen lisäksi minä tarvitsin tämän. Minä tarvitsin heittäytymisen alueelle, joka oli vieras ja pelottava. Minun tarvitsi luopua minävetoisesta ja itsekkäästä elämästäni, asettaa toinen ihminen kaiken edelle. Ilman sitä en olisi löytänyt itseäni.

Tara Lange kirjoitti Äitipeli-kirjassaan suurin piirtein näin: äiti saa lapsekseen juuri sen lapsen, jonka hän tarvitsee. Se on varmasti etenkin erityislasten vanhemmille läppäisy päin naamaa, mutta itseni se ajatus sai pysähtymään. Näin jälkikäteen ja vaativan vauvan kanssa vietetystä vauvavuodesta toipuneena se tuntuu sekä lohdulliselta että yksinkertaisen oikealta ajatukselta.

Suurta elämänmuutosta kipuilevana tuoreena äitinä minä tarvitsin vauvan, joka ei ollut edes nukkuessaan tyytyväinen kuin kiinni minussa. Vauva piti huolen, että ehdin ja pääsin mukaan uuteen elämään. Enhän minä voinut muutakaan. Olimme niin kiinni toisissamme, että erossa oleminen teki fyysisesti kipeää. Sellaista kropassa vihlontana tuntuvaa eroikävää en kokenut lungin ja perustyytyväisen kuopusvauvan kanssa. Ei tarvinnut, olin jo äiti valmiiksi. Mutta kuusi vuotta sitten minä ja vauva tarvitsimme kaiken sen lähetysten olemisen, että ehdin pysähtyä sekä rakastua – ja lopulta kaiken äitiysuhmaamisen jälkeen antaa periksi ja heittäytyä nauttimaan vanhemmuudesta juuri kuten itse tahdoin.

Kokemukseni äitinä ja kokemuksista seuranneet ymmärryksenlaajentumiset ja mielipiteiden pehmentymiset ovat saaneet kasvamaan ihmisenä. Samalla olen tajunnut yhä selkeämmin oman pienuuteni ja tyhmyyteni. En enää koskaan voi olla niin viisas ja kaikessa oikeassa kuin vuonna 2011 olin. Kun tajuaa omien äitiyskokemusten myötä, ettei mitään yhtä yksiselitteistä totuutta koskaan ole, ei missään asiassa, tulee huomaamattaan lempeämmäksi sekä itseään että muita kohtaan. Samaten ne kaikki mielen pohjamudissa rämpimiset ovat kauheudessaankin jättäneet jälkeensä myös hyvää: ymmärrystä. Mikään kiva pikku retki sen kaiken oppiminen ei ole ollut, eikä oppipolku todellakaan ole vielä tallottu lähellekään loppua.

Äitiyden myötä olen oppinut itsestäni myös paljon asioita. Vuosien aikana olen huomannut, että en olekaan niin ekstrovertti kuin kuvittelin, vaan kaipaan paljon aikaa ihan vain itsekseni. Tuskin olisin ilman äitiyttä tullut tutuksi ja lopulta sinuiksi tämän minuuteni osan kanssa. On ollut niin mustia ajatuksia, että en olisi voinut uskoa sellaisia ikinä sisältäni löytyvän. En olisi osannut edes mielikuvituksella maalata sellaisia mietteitä. Sekin on tuonut ymmärrystä, häivyttänyt mustavalkoisen ajatusmaailman teräväreunaisia viivoja. Olen myös löytänyt itsestäni ja vanhemmuudesta äitini ja isäni, ja tutustunut vasta tarkemmin siihen lapseen, joka minä olin.

Tietenkin on myös se toinen puoli. Välillä olen taantunut aivotoiminnoiltani ja sosiaalisilta taidoiltani ameeban tasolle. Yhä toisinaan tuntuu, että äitiys nakersi lopullisesti aivoistani jonkun osasen, joka säätelee ainakin lähimuistia, hermojen sietokykyä ja taitoa mennä ajoissa nukkumaan. Väsyneenä olen hermoraunio vittupää, jolla ei riitä empatiaa kenellekään.

Mutta silti; väitän kuuden vuoden aikana löytäneeni lasteni pakottamana itsestäni paremman version.

Jaa: