Sunnuntaina on ystävänpäivän lisäksi lukurauhan päivä. Lukurauhan julistuksen esittäjä on Suomen kirjasäätiö, ja tarkoituksena ei ole järjestää tapahtumaa vaan tapahtumattomuutta. En tiedä, onko tämä lukurauhan päivä ensimmäinen kerta laatuaan, mutta onpa ihana idea. Välillä on syytä ihan yhdessä päättää, että tehdään jotain kivaa kollektiivisesti. Että tuona päivänä lasketaan mäkeä ja syödään kermavaahdolla täytettyjä pullia. Ja tuolloin puetaan hassut naamarit ja syödään aivokasalta näyttäviä kuivia leivoksia. Tai että nyt sunnuntaina rauhoitetaan koko päivä ystävistä ja kirjoista nauttimiselle.

Kirjojen pariin kokoontuminen tärkeiden tyyppien kanssa tuntuu juuri nyt siltä, mitä kaipaan. Olen saanut olla ihan liian vähän nenä kirjassa ja mieli seikkailussa. Kirjat ovat olleet mulle aina tärkeitä, ja olisin varmasti aika erilainen tyyppi ilman niitä. Omassa lapsuudessani reippaan pyöräilymatkan päässä kotoamme oli kaksi kirjastoa, toinen toisessa lähikylässä, toinen toisessa. Lainat merkittiin kirjojen takana paperitaskuissa olleisiin sinisiin kortteihin. Kirjastokorttikin oli sininen pahvilipare, jonka muovinen suojatasku oli kulunut reunoistaan. Mutta eihän sitä kirjastokorttia tarvinnut, kyllä kirjastossa vakioasiakas tunnettiin.

Lainasin aina läjän kirjoja, jotka asettelin tarkkaan järjestykseen ja viivasuoraan kasaan lastenhuoneen kirjahyllyn päälle, siihen vieressä olevan kerrosängyn yläpunkan kohdille. Kun päällimmäinen kirja oli nautiskeltu, siirsin sen alimmaiseksi ja otin lukuun läjästä seuraavan. Kun läjä oli kahlattu, lähdettiin kirjastoon. Kesäisin pyöräilin kirjastoon harva se päivä. Kuljin nuortenosaston hyllyrivejä pää kenossa etsien kirjaa, jota en olisi jo lukenut. Monesti sai etsiä pitkän tovin. Pienessä pitäjässä kirjatuokka koluaa nopeasti kirjaston kirjavarannot.

Ilman kirjoja olisin ollut pienessä kylässä yksinäisempi. Mielikuvitukseni olisi köyhempi. Ja luultavasti ilman kirjoja työnkuvani ei koostuisi tästä paletista kuin nykyään. Mä olen ollut lievästi lukihäiriöinen pienenä. Kaksoiskonsonantit olivat pitkälle kouluikään tuskaisia, vokaaleista osa meni sekaisin, yhdyssanat olivat tuskaisia ja omasta tekstistäni en edelleenkään bongaa kirjoitusvirheitä niin helposti. Vieläkin esimerkiksi u ja o heittävät välillä paikkaa, mutta tässä sitä ollaan, kirjoittamalla itseään elättäen. Siitä on kiittäminen lukuharrastustani, joka asetteli kirjaimia oikeinpäin mielessäni ja joka puski tuottamaan tekstiä itsekin.

Olen onnellinen, että näen esikoisessa päivä päivältä enemmän kirjatuokkaa. Hän saattaa ottaa läjän kirjoja viereensä ja lukea niitä ääneen yksi kerrallaan. Ei hän vielä lukea osaa, mutta kuvien perusteella hän muistelee ja sepittää tarinoita. Välillä tosin olen varma, että hän on salaa opetellut lukemaan, kun osaa niin hyvin ulkoa monet tarinat. Pilkut ovat puheessa kohdillaan, ja satumainen kerrontatapa luistaa. Mitä tahansa hän tahtoo elämässään tehdä, rakkaus kirjoihin luo sille hyvän pohjan.

Kuopuksen kanssa kovakantiset vauvakirjat ovat jääneet vähäiselle käytölle, sillä hänen kanssaan luetaan samoja tarinoita kuin isosiskonkin kanssa. Koin välillä surua kuopuksen menettämästä vauvavuodesta kirjojenkin suhteen, mutta turhaan murehdin. Kuopus on jo nyt paljon kiinnostuneempi kirjoista kuin esikoinen saman ikäisenä. Hän myös jaksaa kuunnella ihan eri tavalla paljon tekstiä sisältäviä satuja, kun on siihen vauvana tottunut. Vaikka edelleen satuhetket menevät välillä sekoiluksi kuopuksen osalta, meininki on toiveita herättävää. Ihan pian me voidaan lukea yhdessä kuvattomia kirjoja ja pitkiä tarinoita.

Nyt sunnuntaina teemana täällä lähiössä onkin halailu, köllöttely ja lukeminen maailman tärkeimpien tyyppien kanssa. Esikoinen on jo tehnyt tornin kirjoista, jotka luetaan. Ihana. Ainakin muutama luetaan, sekoilulla tai ilman. Vielä kun joku keksisi lukurauhan päivälle oman leivoksensa.

Jaa: