Laitoin tänään iltapalaksi munakoisopizzoja. Mies ja esikoinen olivat voimistelutunnilla, ja ajattelin yllättää heidät vähän kivemmalla iltapalalla. Nuorimmainen roikkui kiinni legginseissäni itkukarjuen, kuten oli tehnyt koko päivän, jos olin yrittänyt tehdä muuta kuin pitää sylissä. Otsasuonta kiristeli ja turhautti. Vessassa en ehdi käydä rauhassa, mutta kyllä mun nyt pitäisi saada laitettua ruokaa edes kerran päivässä!
Istutan lapsen syöttötuoliin ja ostan hetken aikaa maissinaksulla. Pizzat uuniin, lautaset pöytään ja tulppaanit kattauksen keskelle. Nyt vietetään mukava ilta yhdessä perheen kanssa syöden!
Mies ja esikoinen palaavat voimistelusta. Maissinaksu on loppu ja syöttötuolissa istuva tyyppi itkee. Itselläni on uhkaavasti lähestyvä nälkäkiukku. Esikoinen näkee tekemäni ruuan ja romahtaa parkumaan: minä haluan pinaattilättyjä! He ovat miehen kanssa käyneet kotimatkalla hakemassa kaupasta pinaattilättyjä, ja väsyksissä muutos iltapalasuunnitelmiin saa aikaan pienen katastrofin. Ymmärtäähän tuon. Tai pitäisi ymmärtää, jos en itse olisi turhautunut, väsynyt ja samalla ylpeä, että kaikesta huolimatta sai tehtyä perheelleen ruokaa. Nyt vittu syö!
Tänään on yksi niistä päivistä, kun tarvitaan arvostelukappaleena saamani Nyt vittu syö -kirjan* tuomaa mustan mehukusta vertaistukihuumoria ruokapöydän keskelle. Kirjahan ei ole lapsille tarkoitettu satukirja, vaikka niin saattaisi räiskyvästä kuvituksesta ja lorumuotoisesta kerronnasta nopeasti vilkaistuna luulla. Tämä on tarkoitettu lasten vanhemmille luettavaksi niinä hetkinä, kun pää tuntuu olevan pippuria lapsen nyrpistellessä ruokalautasen ääressä.
Tiedän kyllä, että meidän sakkimme on keskivertoa ennakkoluulottomampaa ruokaseuraa. Mutta ei silti, saan minäkin nykyään kuulla ruuan olevan pahaa ja että eteen katettua ruokalautasellista ei muuten vissiin aiota syödä. Toisinaan sama ruoka uppoaa niin ettei välissä keskustella ehdi ja välillä sen saman ruuan äärellä suu pysyy uhmakkaasti supussa. Mistä lie tuulensuunnasta makumieltymysvaihtelut johtuvatkaan. Nuorimmaisen kohdalla olen jo täysimetysajoista lähtien välillä joutunut pohtimaan, mahtaako hän täyttää vatsansa esimerkiksi sohvan takaa löytyvillä pölypalleroilla. Pituutta ja painoa on tullut aina hyvin, mutta ruoka on kiinnostusasteikon häntäpäässä. Puuro vai pallo, miten ois?
Maailmankaikkeudelle kiitos, että pääsääntöisesti meille ruokapöydän ääreen kokoontuminen on kuitenkin mieluinen tilanne. Silti kirjan esittelemät tilanteet ovat niin surkuhupaisan tuttuja, että naurattaa. Liekö miehen pääsääntöisestä keittiövastuusta johtuvaa, mutta juuri häneen tämä Adan Mansbachin vertaistukisatu tuntuu uppoavan. Kun hän ekan kerran luki tätä, nauru kuulosti pulppuavan vatsasta asti. Kuvissa on kolme mun ja miehen lemppariaukeamaa. Parasta ruokaa on ravintolan lattialta löytynyt pulla – been there done that!
Ai miten meidän iltapala tänään meni? Minä käyttäydyin oikein aikuisesti ja murjotin tovin. Munakoisopizzatkin syötiin – kunhan oli ensin lahjottu lupauksella pinaattilättyjälkkäristä.
Tästä samasta sarjasta löytyy myös hersyvä teos ”nyt vittu nuku” 😀
Harmittaa varmaan jokaista, ja kirja varmasti tosiaan hyvä. Mutta huomasit onneksi itsekin, sinun lapsesi kyllä syö, kun ikävä kyllä niitäkin on, jotka eivät suostu syömään yhtään mitään. Se vasta riemua onkin.
Kuullostaa just meidän perheeltä. Kirsikkana kyllä yleensä on se, että jos päästän miehen hoitamaan lasten harrastuksia (ja pakkohan on päästää) niin ne tulee usein kotiin munkkipossu kourassa ja tietenkään lapsilla ei enää ole nälkä, siinä vaiheessa marttyyrikupla otsassa on tosi lähellä puhjeta. Varsinkin jos vaivalla vääntää jotain muuta kun sitä perinteistä makaronia ja jauhelihakastiketta. Mutta onneks aikuinenkin voi kypsyä:) En tiedä miksi kotihoidossa olevat lapseni on aina syöneet paljon huonommin mitä hoidossa, noin yleisesti ottaen vaikka ruokakin olis ihan samaa. Nyt vittu syö- on meillä ruokapöydässä joka päivä ihan samalla tavalla kun känkkäränkkä on muuttanut tänne asumaan (ei tule pelkästään iltaisin kuten laulu kertoo…)
Ai että, mä en oo ollukaan tietoinen moisesta kirjasta! Pakko löytää 😀 ärsyttåvintä ikinä on, kun ipana ei suostu edes maistamaan, kun NÄYTTÄÄ pahalta 😛
Ai että, mä en oo ollukaan tietoinen moisesta kirjasta! Pakko löytää 😀 ärsyttåvintä ikinä on, kun ipana ei suostu edes maistamaan, kun NÄYTTÄÄ pahalta 😛
Tuli tästä kommentista mieleen, vaikka tämä onkin tosi asiallinen huomio.
Itseään on aina helppo verrata muihin tosi suoraviivaisesti. Usein jos itseä ottaa päähän kun joku menee vähän huonosti ja tahtoisit purkaa sitä keskustelemalla niin joku tulee sanomaan että turhaan valitat kun jollain muulla menee vielä huonommin. Minusta jokaisella on kuitenkin oikeus harmistua siitä että lyö varpaansa kynnykseen vaikka naapurin rouvalla olisi jalka kipsissä. Toki toisen valittaminen pienistä voi tuntua vielä kurjemmalta siitä jolla menee huonommin ja sekin on ihan ymmärrettävää ja hänelläkin on oikeus tuntea kuten tuntee. Se vaan että toisten tuntemusten vähätteleminen on minusta aika ikävä tapa. Tosin myönnän että joskus on hyvä myös palauttaa tapavalittaja maanpinnalle.
Meillä on nyt joku ah niin ihana vaihe menossa että esikoinen kohta 3v söisi tällä hetkellä pelkkiä ranskalaisia ketsupilla (lue: ketsuppia ranskalaisilla). Vaikka joka päivä kysyisi mitä hän tahtois ruuaksi niin vastaus on sama, piste.
Aina jotenkin lohduttavaa lukea, kuinka muitakin pännii samat (tavallaan pienet) asiat. Meilläkin kuopus itki ja roikkui jalassa koko ruoanlaiton ajan, esikoinen kippasi lautasen rasvasine kanoineen lattialle (vahingossa kai) ja yöunet on keskeytetty tunnin välein. Eilen nauroin ja tänään itkin tätä kuunnellen: https://m.youtube.com/watch?v=1MdSOu_s_50
Tsemppiä arkeen! 🙂
Ai että! Tämä niin lähtee 3-kymppislahjaksi ystävättärelleni, jolla on 3- ja 1-vuotiaat! Mutta vilkaisen kyllä itsekin – teinin mielestä on lastensuojeluilmoituksen paikka, jos viikolla on kahdesti PELKKÄÄ kasvisruokaa.
Pitääkin hommata tämä kirja. Saatiin joskus lahjaksi saman kaverin Nyt vittu nukkumaan, mutta tämä ruokakirja osuisi paremmin tämän perheen ahdistukseen kuin nuo nukkumishommat (erityisesti tällä viikolla, kun kaikki on vuorotellen ollut kipeänä ja vähintään yksi lautanen / ateria on jäänyt koskemattomaksi, on kyllä palkitsevaa :D)
Joo, musta tuntuu, että me tarvittaisiin kipeimmin just se 😀
On valitettavaa, että maailmasta löytyy aina ihmisiä, joilla menee hitosti huonommin kuin mulla tai kellään, joka Lähiömutsia lukemaan päätyy. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi jakaa vertaistukea myös pienemmissä maailman murheissa.
Mä myös varoisin aika tarkasti toisen tunteiden vähättelemistä. Koskaan ei tiedä, minkä kaikkien tekijöiden summa se on. Pöydässä nirsoileva lapsi voi olla vain huolivuoren huippu, joka saa maanvyöryn alkamaan.
Musta tuntuu, että asiat ovat aina iisimpiä kodin ulkopuolella. Tai siis ainakin jonkun muun kuin lapsen oman vanhemman seurassa 😀 Meilläkin asuu esimerkiksi yksi minityyppi, joka on koko elämänsä taistellut päiväunia vastaan, eikä niitä olekaan enää yli vuoteen nukkunut. Paitsi päiväkodissa, jossa uni maistuu ilman ongelmia aina 😀
😀 Pitäiskin kysyä vanhemmilta, minkälaisista asioista mä nirsoilin pienenä ruokapöydässä. Mä olen sen verran visuaalinen tyyppi, että voisin ollla just se, joka nirsoilee ruuan ulkönön takia.
No hei, ranskalaiset on hyviä 😀 Meillä lapsi tahtoisi aina sushia – mikä on tietty oiken hyvä ruokalaji munkin mielestä – mutta ei kuitenkaan ihan se nopein arkiruoka haha!
Ai että, on kyllä tullut viimeaikaisten kiireiden ja vähäunisten öiden keskellä laulettua mielessään justkin tuollaisia säkeistöjä. Ja kun ei saa vessassa käytyä ilman että joku tipahtaa sillä aikaa pöydältä päälleen alas tai vähintään roikkuu itkien kahvassa.
Aika osuva kohdehenkilö lahjalle, uskoisin 😀
Kipeänä oleva sakki ja ruokailu, se tosiaan on palkitsevaa oi että. Ruokaa ei syödä, mutta se kyllä muussataan ja pyöritellään sellaiseksi moskaksi (ja sitten tiputetaan vielä lattialle), että ei sitä tee mieli enää itsekään syödä.
Näin on!