Sisältää affiliate-linkin

Laitoin tänään iltapalaksi munakoisopizzoja. Mies ja esikoinen olivat voimistelutunnilla, ja ajattelin yllättää heidät vähän kivemmalla iltapalalla. Nuorimmainen roikkui kiinni legginseissäni itkukarjuen, kuten oli tehnyt koko päivän, jos olin yrittänyt tehdä muuta kuin pitää sylissä. Otsasuonta kiristeli ja turhautti. Vessassa en ehdi käydä rauhassa, mutta kyllä mun nyt pitäisi saada laitettua ruokaa edes kerran päivässä!

Istutan lapsen syöttötuoliin ja ostan hetken aikaa maissinaksulla. Pizzat uuniin, lautaset pöytään ja tulppaanit kattauksen keskelle. Nyt vietetään mukava ilta yhdessä perheen kanssa syöden!

Mies ja esikoinen palaavat voimistelusta. Maissinaksu on loppu ja syöttötuolissa istuva tyyppi itkee. Itselläni on uhkaavasti lähestyvä nälkäkiukku. Esikoinen näkee tekemäni ruuan ja romahtaa parkumaan: minä haluan pinaattilättyjä! He ovat miehen kanssa käyneet kotimatkalla hakemassa kaupasta pinaattilättyjä, ja väsyksissä muutos iltapalasuunnitelmiin saa aikaan pienen katastrofin. Ymmärtäähän tuon. Tai pitäisi ymmärtää, jos en itse olisi turhautunut, väsynyt ja samalla ylpeä, että kaikesta huolimatta sai tehtyä perheelleen ruokaa. Nyt vittu syö!

Tänään on yksi niistä päivistä, kun tarvitaan arvostelukappaleena saamani Nyt vittu syö -kirjan* tuomaa mustan mehukusta vertaistukihuumoria ruokapöydän keskelle. Kirjahan ei ole lapsille tarkoitettu satukirja, vaikka niin saattaisi räiskyvästä kuvituksesta ja lorumuotoisesta kerronnasta nopeasti vilkaistuna luulla. Tämä on tarkoitettu lasten vanhemmille luettavaksi niinä hetkinä, kun pää tuntuu olevan pippuria lapsen nyrpistellessä ruokalautasen ääressä.

Tiedän kyllä, että meidän sakkimme on keskivertoa ennakkoluulottomampaa ruokaseuraa. Mutta ei silti, saan minäkin nykyään kuulla ruuan olevan pahaa ja että eteen katettua ruokalautasellista ei muuten vissiin aiota syödä. Toisinaan sama ruoka uppoaa niin ettei välissä keskustella ehdi ja välillä sen saman ruuan äärellä suu pysyy uhmakkaasti supussa. Mistä lie tuulensuunnasta makumieltymysvaihtelut johtuvatkaan. Nuorimmaisen kohdalla olen jo täysimetysajoista lähtien välillä joutunut pohtimaan, mahtaako hän täyttää vatsansa esimerkiksi sohvan takaa löytyvillä pölypalleroilla. Pituutta ja painoa on tullut aina hyvin, mutta ruoka on kiinnostusasteikon häntäpäässä. Puuro vai pallo, miten ois?

Maailmankaikkeudelle kiitos, että pääsääntöisesti meille ruokapöydän ääreen kokoontuminen on kuitenkin mieluinen tilanne. Silti kirjan esittelemät tilanteet ovat niin surkuhupaisan tuttuja, että naurattaa. Liekö miehen pääsääntöisestä keittiövastuusta johtuvaa, mutta juuri häneen tämä Adan Mansbachin vertaistukisatu tuntuu uppoavan. Kun hän ekan kerran luki tätä, nauru kuulosti pulppuavan vatsasta asti. Kuvissa on kolme mun ja miehen lemppariaukeamaa. Parasta ruokaa on ravintolan lattialta löytynyt pulla – been there done that!

Ai miten meidän iltapala tänään meni? Minä käyttäydyin oikein aikuisesti ja murjotin tovin. Munakoisopizzatkin syötiin – kunhan oli ensin lahjottu lupauksella pinaattilättyjälkkäristä.

Jaa: