Kaupallinen yhteistyö: Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalo

Tämän syyskuun illat ovat olleet ihmeellisiä. Luonnon värit eivät ole alkaneet haalistua, vaan päinvastoin ne ovat ryhdistyneet ja ottaneet syksyyn murtuvat sävyt rinnalleen loistamaan. Illan hämäryys siivilöi sävyt vielä syvemmiksi, ja kaupungin valot maalaavat kaiken ylle lisäkerroksen tunnelmaa. Illoissa pehmoisena värisevä lämpö on syvää, suorastaan upottavaa. Ilmassa tuoksuva syksyn väkevyys muistuttaa, että tämä hetki on lyhyt.

Sen sijaan, että tekisi perinteiseen syksyiseen tapaan mieli käpertyä kotiin, tekisi mieli heilua kylillä takki ja sydän avoinna, ottaa koko Helsinki rutistukseen.

Viime perjantaina vietinkin sellaisen illan ystäväni Marikan kanssa. Ensin sain purkaa sydäntäni Musiikkitalon terassilla istuen, sitten täyttää sydämeni Helsingin kaupunginorkesterin konsertin sävelin ja lopulta vielä sivellä rintakehäni vasempaan puoleen kotikaupunkirakkautta niin antaumuksella, että illan viimeisen metron jo mentyä, minut kuljetti kotiin pitkin Itäväylää keikkuva yöbussi.

Nirvana, Sibelius ja Blur samassa cd-soittimessa

Monista asioista nykyisessä elämässäni on kiittäminen lapsiani. Mutta yksi eriskummallisimmista lapsien myötä saamistani asioista ovat klassisen musiikin konsertit. Esikoinen oli aikoinaan seitsemän vuoden ajan Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsi, kuten kaikki vuonna 2012 syntyneet ja projektiin mukaan lähteneet helsinkiläislapset.

Nuo vuodet kasvattivat myös minua sisälle klassiseen musiikkiin, jonka tuntemukseni oli ennen sitä jäänyt muutamaan cd-levyyn, jotka ostin taideheräämisvaiheessa joskus 13-vuotiaana (cd-soittimeni oli varustettu kolmen levyn vaihtajalla, ja peräkanaa soivat ilman genrerajaongelmia Nirvana, Sibelius ja Blur). En kuitenkaan ennen äidiksi tuloani ollut käynyt yhdessäkään klassisen musiikin konsertissa, vaikka noin muuten musakeikoilla olen ikäni luuhastellutkin.

Istuessani ensin vauvan, sitten taaperon ja lopulta leikki-ikäisestä koululaiseksi kasvaneen avecina klassisen musiikin konserteissa, ymmärsin, että ihan kuten olen aikuistuttuani löytänyt erinäisissä museoissa ja näyttelyissä käymisen onnen, voin tehdä saman myös klassisen musiikin kanssa. Ei ole olemassa mitään ala- tai yläikärajaa, jolloin voi saada klassisen musiikin osaksi elämäänsä.

Osa elämää sykkivää organismia

Me tärskysimme Marikan kanssa ennen konserttia Musiikkitalon terassilla. Lasilliset kuohuvaa kahvilasta ja sitten päivittämään kuulumisia viikkojen ajalta. En tiedä, kummat kuplivat enemmän, me vai juomat laseissamme.

Kansalaistorin ympäristössä, ihan Helsingin keskustassa, on vuonna 2011 avatun Musiikkitalon lisäksi keskustakirjasto Oodi, Nykytaiteen museo Kiasma ja Eduskuntatalo. Se kaikki yhdessä luo palasen kauneinta Helsinkiä. Kyllä, meri ja metsä ovat sitä minulle myös, mutta aivan yhtä lailla tämä: urbaani arkkitehtuuri, tunne siitä, miten kaupunki ja sen ihmiset luovat kanssani elämää sykkivän organismin. Tämä ilta oli siitä hyvä muistutus.

Onneksi ei tarvitse valita jompaakumpaa, vaan voi saada molemmat.

Ja jotta muistaisin jatkossa myös tämän, kirjattakoon ylös: tunti kuulumisten vaihtoon ei mitenkään riitä. Hyvä, ettemme myöhästyneet konsertista koittaessamme kiriä kuulumisia kiinni! Onneksi ympäriltämme sisätiloihin valuneet ihmiset saivat meidät hätkähtämään, että jestas sentään, nyt kun on ensin vähän tyhjennetty sydämenpäällä olevia asioita, on aika täyttää rintapieltä kulttuurilla.

Taidetta ei tarvitse ymmärtää nauttiakseen

Onni on ystävä ylipäätään, mutta aivan erityisonnekas on, jos on saanut elämäänsä ystävän, jonka kanssa heittäytyä (uusiin) kokemuksiin. Marikan kanssa olemme muun muassa päätyneet museoreissulla laulamaan karaokea, laskeneet pulkkamäessä aikuisporukalla itsemme naurusta kipeiksi, saunoneet keskellä yötä hotellissa ja hahmotelleet vieretysten paperille hiilellä alastonmallin kehoa.

Nyt me olimme yhdessä sinfoniaorkesterin konsertissa. Kerta ei ollut kummallekaan ensimmäinen, mutta kumpikaan meistä ei ole syntynyt klarinetti suussa tai viulu poskella. Mutta se on tavallaan vapauttavaakin. Mitään taidetta ei tarvitse niin sanotusti ymmärtää nauttiakseen siitä. On suorastaan ihanaa vaihtelua kokea jotain, mistä ei tarvitse käsittää mitään. Sen kun vain on ja ottaa vastaan.

Säveliä solujen peräsopukoita myöten

Meidän kokemamme Köydet irti! -konsertti oli Helsingin kaupunginorkesterin tämän syksyn avajaiskonsertti. Säveltäjä Anna Clyne oli punonut HKO:n päävierailijana ja toisena taiteellisena johtajana aloittaneelle viulisti Pekka Kuusistolle uuden konserton kansanlauluista, joiden tarinoissa lähdetään merille ja heitetään hyvästejä rannalle jääville.

En ole koskaan aikaisemmin kuullut, että klassisen musiikin konsertissa vihelletään (ja että sekin on näemmä taitolaji, muutakin kuin äänenvoimakkuudessa, kuten Kuusisto osoitti) tai että sinfoniaorkesterin soittajat myös laulavat kuorona. Jestas, miten kylmät väreet aikaansaavan kaunista!

Vaikka kansanlaulut kertoivat tarinaa meriltä, minun ja Marikan ajatukset lensivät sävelien mukana nummille ja niiden tuuliin. Siinä vierekkäin – ja siinä vaiheessa vielä toistemme ajatuksista tietämättä – matkasimme yhdessä myös jonnekin Hobittien ja satujen maailmaan.

Oma kehoni resonoi helposti säveliin, mutta se voima, jolla sinfoniaorkesteri ihan ilman äänentoistolaitteita kaappaa mukaansa, tuntuu solujen peräsopukoita myöten. Ja on kutkuttavan mukava tietää, että se toinenkin siinä vieressä on niitä, jotka tuntevat kaiken yhtä vahvasti, yhtä ytimiä myöten.

Väliajan kuplintaa, porinaa ja urkuhorinaa

Väliajaksi saimme istahtaa valmiiseen pöytään, sillä olin tehnyt väliaikatarjoiluista ennakkoon tilauksen. Se on kivaa, vaikkakaan ei pakollista, vähän kuten hitusen normaalia paremmin pukeutuminen konserttiin. Herkuttelimme vegaanisilla suolapaloilla, raakakakulla, kuohuvalla ja juuri koetun konsertin ensimmäisen osion jälkipärskeillä.

Päälämpiössä, jonne väliaikatarjoilut katetaan, on tällä hetkellä esillä Musiikkitalon urkujen rakentamista käsittelevä näyttely. Me emme sitä ehtineet nyt hotkaista, mutta asia kiinnostaa. Urkuprojekti sai alkunsa, kun Kaija Saariaho lahjoitti hankkeen alkupääomaksi miljoona euroa. Palkittu säveltäjä kuoli viime kesänä, mikä kosketti myös itseäni, vaikka en häntä tuntenutkaan. Mutta olin vihdoin alkanut tuntea hänen työnsä merkityksen sekä voiman klassiseen musiikkiin, ja hänen ansiostaan olin yhtäkkiä kiinnostunut myös – tätä en olisi ikinä uskonut – urkumusiikista.

Musiikkitalon Konserttisalin urut ovat nyt valmiina ja nähtävillä. Toisin kuin yleensä, urkujen noin 10 000 pilliä on sijoitettu soittimen sisään, ja näkyville taas on otettu normaalisti urkujen sisällä ilmavirtaa kuljettava putkisto. Koko setti on jo ihan vain esineenä niin vaikuttavan näköinen, että luulen urkujen puhaltavan minut tajuttomaksi, kun niitä ensi kerran pääsen kuulemaan.

Oman kotikaupungin orkesterin hellittäväksi – jopa ilmaiseksi

Väliajan jälkeen saimme upota uudestaan Musiikkitalon Konserttisalin penkkeihin ja oman kotikaupungin sinfoniaorkesterin hellittäviksi. Ajatuskin siitä saa liikuttuneeksi. Olen toki taipuvainen nostalgiaan, mutta ajatelkaa nyt:

Kaikki alkoi vuonna 1882, kun kapellimestari ja säveltäjä Robert Kajanus perusti Helsinkiin 36 soittajan vahvuisen orkesterin. Helsinki oli nykymittapuulla piskuinen, 38 000 asukkaan kaupunki, mutta Kajanus tahtoi tarjota kaupunkilaisille musiikkielämyksiä ja suurten säveltäjien mestariteoksia joka viikko. 140 vuotta myöhemmin kasvaneet ovat niin Helsinki kuin orkesterikin, mutta Kajanuksen visio elää yhä.

Vuonna 2023 Helsingin kaupunginorkesteri, 102 muusikon muodostama sinfoniaorkesteri, tarjoilee helsinkiläisille yhä viikoittain klassisen musiikin elämyksiä.

Huokeilla hinnoilla pyritään siihen, että musiikki tavoittaisi mahdollisimman monet kaupunkilaiset. Esimerkiksi lippu Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin Musiikkitalon Konserttisalissa maksaa aikuiselta edullisimmillaan 6,1 euroa. Tänä vuonna nuortenlipulla 15–25-vuotiaat nuoret pääsevät konserttiin kahdella eurolla. Lähes joka viikko Musiikkitalossa on tarjolla myös ihan ilmaisia musiikkielämyksiä.

Syysillan samettia

Me kuulimme Marikan kanssa perjantaina Helsingin kaupunginorkesterin soittamana vielä Anton Brucknerin Sinfonian nro 5. Tahtipuikkoa heilutti orkesterin uusi ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste. Myös me yleisössä heiluimme hiljakseen paikoillamme. Kun musiikin voima vyöryy nautinnollisesti ylitse, alitse ja sivuitse, ei voi kun antautua vietäväksi.

Konsertin loputtua ulkona leijuvan lämmön ylle oli laskeutunut samettinen pimeys. Ei tehnyt vielä mieli lähteä kotiin. Niinpä korot vain kopisivat Helsingin kaduilla, kun sukelsimme kotikaupungin rientoihin vielä muutamaksi syksyisen lempeäksi tunniksi.

Konserttitärpit Musiikkitalossa loppuvuoteen

Loppuun vielä Musiikkitalon tarjonnasta poimimiani vinkkejä konserttitärskyille:

13.9. Ääni ja vimma. Heti tänään olisi luvassa konserttimatka, jossa kahden kapellimestarin konsertissa kuljetaan Sibeliuksen myyttisestä alkumetsästä kohti Manhattania. Konsertin johtajina ovat orkesterin ylikapellimestari Jukka-Pekka Saraste ja päävierailija Pekka Kuusisto.

23.9. PANDORA & Guests meet Riku Niemi Orchestra: TRUST ME 3.0. Okei, anteeksi mitä! Luvassa crossover-juhlakonsertti, jossa teknokuningatar Pandoran elektroninen tanssimusiikki kohtaa Suomen Riku Niemi Orchestran. Must see -osastoa!

6.10. Suuret sinfonikot. Tähän klassisen musiikin konserttiin on hyvä sukeltaa ensikertalaisenkin, sillä konsertissa soitetaan sekä Beethovenin että Mahlerin neljännet sinfoniat.

26.10. Kirkkaat klassikot. Tässäkin jatketaan klasariklassikoiden äärellä, kun konsertissa soitetaan Mozartia ja Beethovenia sekä vielä kirsikkana ranskalaisen naissäveltäjä Louise Farrencin teos.

11.11. VVO: We can be HEROES. Vantaan viihdeorkesterin konsertissa kuullaan säveliä muun muassa elokuvista Nälkäpeli, Alien, Terminaattori ja Gladiaattori.

14.12. Fokus Sibelius II. 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla. Jukka-Pekka Sarasteen johtamassa konsertissa valokeilassa ovat Sibelius, jolta kuullaan peräti kaksi sinfoniaa, sekä Alban Berg, jonka laulusarjan tulkitsee sopraano Hanna-Elisabeth Müller.

16.12. VVO: lumiukko. Wää, itkettää jo ajatuskin! Rakastettu, koskettava kertomus lumiukon ja pienen pojan ystävyydestä ja jouluyön seikkailusta Vantaan Viihdeorkesterin säestämänä. Josko tänä vuonna tämä mätsäisi meidänkin aikatauluihimme!