Elämässä pitää olla jännitystä. Paria kuukautta vajaa kaksivuotiaan kanssa sellaista järjestää kätevästi esimerkiksi lähtemällä hänen kanssaan kahdestaan teatteriin. Medialippuja varatessani mietin kauhuskenaariota, jossa lapsi järjestää kesken esityksen sellaisen show, että valokeilat kääntyvät lavalta osoittamaan yleisössä nolona kiemurtelevaa mutsia. Hepuliriskin ottaminen kuitenkin kannatti, sillä emme joutuneet poistumaan teatterisalista kesken esityksen pillimehujäähylle.
Mä muistan itse sen saman haltioitumisen lapsuuden teatterireissuilta. Olin niillä jo Minimetä paljon vanhempi, kouluikäinen, mutta aivan yhtä mykistynyt. Vaikka en edes muista, missä teatterissa tai kenen kanssa olin katsomassa Pieni mereneito -näytelmää, muistan tarkasti esityksen tunnelman ja lavasteiden yksityiskohdat. Meri oli tehty peiteharsosta, joka oli ihan samanlaista kuin vanhempieni mansikkamaalle levittämät harsot. Merenneidon paksut oranssit hiukset ulottuivat maahan asti, kun hän istui keinulaudalla vihreä pyrstö sädehtien.
Siksi oli ihanaa katsoa, miten nyt oma lapsi – kuten moni muukin yleisön lapsiedustaja – reagoi koko kropallaan lavan tapahtumiin. Hän nauroi ratketakseen ja yllättävissä tilanteissa suu loksahti hämmästyksestä selälleen. Hän antoi spontaaneja aplodeja ja innostui vaatimaan ”lisää lisää”. Musiikki sai hänet tanssimaan istualtaan ja koiraa näyttelevän Petri Liskin ulkona lerputtava kieli vallan kiljahtelemaan ilosta. Vähän väliä hän tarkisti, että mutsinsakin varmasti on huomannut lavalla savua tupruttavan traktorin tai katonrajassa välkkyvän spottivalon.
Hämmästyttävää. Vauvasta on yhtäkkiä kasvanut lapsi, jonka kanssa voi viettää tyttöjeniltaa teatterissa. Bravo!
Olisiko se Pieni merenneito voinut olla Seinäjoen kaupunginteatterissa? Se on nimittäin munkin ensimmäisiä – ja ikimuistoisimpia – teatterimuistoja joskus ala-asteelta. Etenkin se keinu!
Todennäköisesti! Vaasan teatterissakin käytiin, mutta jos suhunkin merenneidon keinu on tehnyt vaikutuksen Seinäjoella, sen on täytynyt olla siellä 🙂
Voi että! Odotan itsekin, että pääsen meidän 1v2kk kirpun kanssa teatteriin. Tuon Fedja-sedän olen pari vuotta sitten käynyt työn puolesta katsomassa ja se oli kyllä hauska, vaikkei läheskään kaikkia kirjan tapahtumia siihen millään mahtunut. Hauskin ainakin päiväkodin porukasta oli posteljooni-Petskinin ja korpin koputtelu-keskustelu, joka jatkuu ja jatkuu ja ajaa posteljooni-Petskinin hulluksi:
-”Kop kop”
-”Kuka siellä?”
-” Täällä posteljooni-Petskin, toin teille Kevätpörriäisen”
Itse ostin vajaa vuosi sitten omalle kirpulleni kyseisen kirjan ja sitä iltasaduksi tuli luettua ja itse hykertelin lukiessa. Tällä hetkellä on vain tauko menossa, kun iltasatuja ei malteta kuunnella, vaan villiinnytään. Ehkäpä pääsemme kuitenkin pian taas jatkamaan.
-Kiprun äippä
Oij, teatterissa lasten kanssa on niin ihanaa. Oltiin itsekin tällä viikolla – nauratti, kun eräässä hetkessä näyttelijä otti pehmo-puolikuun käteensä ja reilun vuoden ikäinen aloitti maiskutuksen ryyditettynä namnamnam-puheella. Kesti pari hetkeä ennenkuin tajusin, että sehän luuli sitä banaaniksi. 😉
Tosin, 3,5-vuotiaaan kanssa on sitten jo erilailla hauskaa teatterissa ja muissa kulttuuririennoissa, kun ymmärrys ja näytelmän jälkeinen keskustelu tarinasta on jo ihan eri tasolla.
Onnea, että onnistui. 🙂
Minä aiheutin kolauksen 2-vuotiaalle ja itselleni, kun molemmat väsyneinä ja Ensimmäisen Ison konsertin melkein unohtaneina puuskutettiin paikalle. Äiti ja lapsi tärisivät itkeä vähän molemmat lopulta. Toinen väsyneenä ja toinen myös harmistuneena, kun piti lähteä kesken pois. Yritän uskaltaa ottaa uusiksi. 🙂 Lapsi siis alkoi itkeä ja melko kovaan ääneen. Ja jäi se anteeksi kamalasti-kyltti kotiin. Olisin heilutellut sitä, kun kommenttiin salista ulos. 😉
Mun tyttö on muutaman päivän Minimetä vanhempi, mutta sellainen elohiiri ja energia pakkaus, että en tiedä milloin sitä uskaltaa mennä teatteriin… Paikallaan olo tytön mielestä rangaistus häntä kohtaan.