Elämässä pitää olla jännitystä. Paria kuukautta vajaa kaksivuotiaan kanssa sellaista järjestää kätevästi esimerkiksi lähtemällä hänen kanssaan kahdestaan teatteriin. Medialippuja varatessani mietin kauhuskenaariota, jossa lapsi järjestää kesken esityksen sellaisen show, että valokeilat kääntyvät lavalta osoittamaan yleisössä nolona kiemurtelevaa mutsia. Hepuliriskin ottaminen kuitenkin kannatti, sillä emme joutuneet poistumaan teatterisalista kesken esityksen pillimehujäähylle.

Päinvastoin! Elämyksiä rakastava yksivuotiaamme oli ensimmäisestä teatterikerrastaan niin innoissaan, että villaleggarit vallan pyörivät jaloissa. Ilo oli ylimmillään jo siitäkin riemusta, että Kansallisteatterin pieneen saliin johtavat ihanan pitkät rappuset, joita voi tepastella ees ja taas. Ja kun valot vihdoin syttyivät lavalla paljastaen Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmän lavasteet, lapsi jähmettyi haltioituneena paikoilleen.

Mä muistan itse sen saman haltioitumisen lapsuuden teatterireissuilta. Olin niillä jo Minimetä paljon vanhempi, kouluikäinen, mutta aivan yhtä mykistynyt. Vaikka en edes muista, missä teatterissa tai kenen kanssa olin katsomassa Pieni mereneito -näytelmää, muistan tarkasti esityksen tunnelman ja lavasteiden yksityiskohdat. Meri oli tehty peiteharsosta, joka oli ihan samanlaista kuin vanhempieni mansikkamaalle levittämät harsot. Merenneidon paksut oranssit hiukset ulottuivat maahan asti, kun hän istui keinulaudalla vihreä pyrstö sädehtien.

Siksi oli ihanaa katsoa, miten nyt oma lapsi – kuten moni muukin yleisön lapsiedustaja – reagoi koko kropallaan lavan tapahtumiin. Hän nauroi ratketakseen ja yllättävissä tilanteissa suu loksahti hämmästyksestä selälleen. Hän antoi spontaaneja aplodeja ja innostui vaatimaan ”lisää lisää”. Musiikki sai hänet tanssimaan istualtaan ja koiraa näyttelevän Petri Liskin ulkona lerputtava kieli vallan kiljahtelemaan ilosta. Vähän väliä hän tarkisti, että mutsinsakin varmasti on huomannut lavalla savua tupruttavan traktorin tai katonrajassa välkkyvän spottivalon.

Hämmästyttävää. Vauvasta on yhtäkkiä kasvanut lapsi, jonka kanssa voi viettää tyttöjeniltaa teatterissa. Bravo!

Jaa: