Minulla kesti muutama vuosi päästä sisään äänikirjojen maailmaan. En edelleenkään voisi luopua fyysisistä niteistä; paperin karheasta tunnusta iholla ja sivujen väliin tallentuneista tuoksuista. Jotkut kirjat on yksinkertaisesti voitava lukea itse, kyettävä ottamaan sanat suuhunsa pyöritelläkseen niitä kielellä ja maistellakseen niiden vivatheita ihan rauhassa.

Ja sitä paitsi, kirjan lukeminen illalla ennen nukkumaan menoa on osa pyhää rutiiniani, jolla pyrin petaamaan itselleni mahdollisimman hyvät yöunet.

Mutta oi äänikirjat! Niin tärkeäksi ja mielekkääksi osaksi elämääni ne ovat sujahteneet. Äänikirjojen myötä nautin noin puolet enemmän kirjoja kuin muuten, sillä huomaan lukevani niteitä ja kuuntelevani äänikirjoja määrällisesti aika saman verran.

Että noin vain entiseen verrattuna voin helliä aivojani tuplamäärällä uusia ajatuksia ja tietoja tai antaa päälleni hetken hengähdystauon asettelemalla sen mukaan tarinaan, jota kuunnellessa omille huolisähikäisille ei päässä ole tilaa.

Nyt arjen alettua olen taas ottanut kesätauon jälkeen aamuihini äänikirjahetken. Kun aamutoimet on hoidettu ja lapset ovat koulussa sekä eskarissa, hengähdän ja napsautan äänikirjan päälle. Kirja kulkee mukana, kun täytän tiskikoneen, petaan sängyn, siistin kodin ja laitan pyykkikoneellisen pyörimään.

Tuo äänikirjahetki saattaa olla puolituntinen tai joskus vain kymmenminuuttinen, mutta se on minun hellävarainen laskeutumiseni päivään. Ikään kuin työmatka, mutta hyödyllinen, rento ja paikallaan pysyvä. Koti järjestyksessä ja mieli hellittynä on mukavampi avata kotityöhuoneen ovi ja alkaa hommiin.

Keräsin muutamia viime aikoina kuuntelemiani äänikirjoja tähän vinkiksi teillekin, arjen lomaan sujautettavaksi. Lähiömutsia Instagramissa seuraavat ovatkin nämä kirja-ajatelmat saattaneet jo lukea Stooreista, joihin kirjoitan miniarvion jokaisesta lukemastani ja kuuntelemastani kirjasta.

Kati Tervo: Iltalaulaja (Otava 2017)

Tämä on ensimmäinen äänikirja, jota kuuntelin yhdessä muiden kanssa ja ensimmäinen äänikirja, jota kuuntelin kirjan tapahtumapaikalla.

Olimme siskojeni kanssa kesällä taideretkellä Muroleessa, taiteilija Ellen Thesleffin jalanjäljissä. Ja siellä aloimme kuunnella yhdessä tätä Kati Tervon taitelijaromaania Thesleffistä. Pötköttelimme heinäkuun ritisevässä helteessä laiturilla, jonka ympärillä maisemat kietoutuivat kirjan vuosikymmenien takaisiin kuvauksiin samoista maisemista.

Kirjassa eletään Thesleffin viimeistä kesää Muroleessa ja taitelijan Casa Bianca -huvilassa. Kertojaäänenä on – muutamaa Theslefille annettua puheenvuoroa lukuunottamatta – nuori Taimi, jonka taitelija on pestannut apulaiselleen huvilalle. Hän seuraa ihailemansa taitelijan työtä ja elämäntapaa, tahtoen siitä palasen itseensä.

Kirja itsessään ei ollut erityisen taianomainen, mutta Thesleff ja Murole saivat tarinan laineilemaan pehmeänä ja raukeana. Kirjassa oli myös aavistus kipeää haikeutta, kuin kaiken kesän pakahduttavuuden takana hitaasti laajenevaa tietoa siitä, että joskus kaikki sammuu: kesä, elämäkin.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus 2020)

Keiko on 36-vuotias ja onnellinen japanilaisen lähikaupan, konbinin, osa-aikainen myyjä. On ollut jo 18 vuotta. Hän elää ja hengittää konbinilaisuutta, ja saa tyydytystä tutuista rutiineista ja onnistumisista myyjänä.

Lähipiirin mielestä Keikon pitäisi kuitenkin olla enemmän ”normaali”, parantua kummallisuudestaan. Seurustella, haluta naimisiin ja lapsia, kouluttautua tai ainakin nyt pyrkiä urallaan eteenpäin.

Keiko itse on tyytyväinen, mutta saadakseen lähimmäisensä onnellisiksi, hän on valmis opettelemaan ulkoapäin syötettyjä normeja normaaliudesta.

Ajattelin koko Lähikaupan nainen -kirjan ajan, että Keikossa on autismin kirjon piirteitä, vaikka olin ennen kirjaa lukenut Hesarin jutun, jossa kirjan kirjoittaja Sayaka Murata kiistää tämän.

Vika ei ole Keikossa, vaan minussa ja käsityksissäni.

Tulikin mieleen, että Keiko on löytänyt japanilaisen hyvän elämän salaisuuden: ikigain, syyn olemassa oloon. Hänelle kombini on oman elämän tarkoitus ja suuri intohimo, joka tuo elämään onnea ja tyydytystä. Ja sen minun ja Keikon läheisten pitäisi ymmärtää.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019)

Nopeasti piirretyt pilvet -kirja osui pohjalaisjuuriini; sen teksti tuntui kaihoisan kotoisalta ja samalla kammottavan tutulta viivasuiselta mielenmaisemalta, jonka taakka on valunut sukupolvia pitkin minuunkin asti.

Paula Nivukosken esinoiskirja perustuu hänen isoäitinsä tarinaan. 1900-luvun alkuun sijoittuvassa kirjassa iso ja komea pohjalaistalo Koskiluhta jää isän kuoltua perheen vanhimmalle tyttärelle, Liisalle. Vastuu painaa, mutta rakkaus Kalleen saa edessä olevan elämän tuntumaan kepeältä. Taloon isännäksi tullut Kalle ei kuitenkaan ole yhtä sitkeä kuin Liisa, ja pari laihaa vuotta saavat hänet unelmoimaan monien muiden tavoin paremmasta elämästä Amerikassa. Kalle lähtee, Liisa lapsineen jää.

Minä olen lapsuudessa leikkinyt Koskiluhdan, eli Nivukosken kotitalon pihassa. Pikkuserkkuni asuivat Isonkyrön Palonkylällä, joten kirjan maisemat ovat tutut. Ehkä juuri siksi myös niin ihon alle menevät. Myös minun suvussani Amerikan-unelmilla on ollut iso merkitys; monia päätöksiä ja lähtöjä, joiden jälkiaallot vaikuttavat yhä, tiedostamattakin.

Nivukoski kirjoittaa polveilevaa, runollista ja tavattoman kaunista kieltä. Välillä tosin jopa minunkin makuuni liian kuvailevasti. Halusin upota tarinaan, antaa sen ravistella pohjalaisjuuriani niin että rapa pöllysi:

Miten sielussa asti myllertävän tutulta – joskaan ei onneksi täysin omakohtaisilta – kuulostavat tarinan vahvat pohjalaisnaiset, raskaan raatamisen arvostus, tunteiden mykkyys, kaiken ilon syövä pelko siitä mitä muut nyt ajattelevat ja sivallukset siitä, miten ”sua saa aina hävetä”.

Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)

Siis 24-vuotias. Sen ikäisenä minä haaveilin muuttavani maailmaa, mutta silti lähinnä luuhailin turkulaisissa baareissa opiskelijakavereiden kanssa. Ja sitten joku sen ikäinen osaa havainnoida ja analysoida ihmisyyttä, seksuaalisuutta ja seksiä, feminismiä, parisuhdetta, tytöttelyä, yliopistomaailmaa ja jopa jotain toissijaisena pitämääni asiaa, kuten vaatteiden merkitystä minäkokemukseen,  niin viisaasti ja samalla runollisesti, että  tunnen oloni 37-vuotiaana lapselliseksi ja tyhmäksi.

Siis 24-vuotias. Maailma saattaa vielä pelastua.

Aino Vähäpensolan esikoisteos Onnenkissa kietoutuu runoilija Edith Södergranin elämän ja runojen ympärille, joiden kautta ja joiden säkeiden lomaan Vähäpensola laatii omat ajatuksensa. Tuloksena on proosallisesti liitävä teos, joka on autofiktiivinen, mutta samalla kuin esseekokoelma, jonka joukkoon on livahtanut  tutkielma Södergranista. Piristävän eriskummallista!

Pidin erityisesti Vähäpensolan tavasta peilata omaa elämäänsä lähes 100 vuotta sitten kuolleen Södergranin elämään. Välillä tosin tuntui, että Vähäpesola sotkeutui omaan nokkeluuteensa, ja ja ajatukset jäävät siksi kapeiksi. Jos en kuulostaisi ihan kävyltä, pohtisin iän myötä noiden ajatuspolkujen vielä levenevän.

Joka tapauksessa tätä aikaa tallentava ja nautinnollinen kirjakokemus. Toimi myös äänikirjana, vaikkakin olisin tahtonut alleviivata aivot kihmelöimään saavat kohdat.

Jaa: