Koin hiljan niin suuren kasvatusvalaistuksen, että tahdon jakaa sen myös teidän kanssa. Kaiken pohjana on lasten tunteiden sanoittaminen, jossa luulin jo olevani aika hyvä. Siitä on ollut selkeästi apua niin lapselle kuin meille vanhemmille. Lapsi on oppinut tunnistamaan sekä nimeämään omia tunteitaan ilosta ja rakkaudesta suruun sekä kiukkuun. Sekä hän että me vanhemmat ymmärrämme paremmin, miksi ja miten hän tuntee sekä käyttäytyy erilaisissa tilanteissa. 

Kun lapsi kokee tulevansa kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omissa tunteissaan, on aika moni kiukuttelutilanne sulanut. Susta tuntuu kurjalta lähteä nyt kotiin, kun on niin kivaa tehdä hiekkakakkuja. Sua taitaa jännittää, kun siellä on niin paljon vieraita ihmisiä – ei se mitään, sellaista se välillä on – voidaan mennä myös yhdessä. Sulle tuli paha mieli ja itku, kun huitaisit pikkuveljeä ja tajusit tehneesi väärin. Tuntuupa mukavalta olla koko perhe tässä pötköttelemässä ihan lähekkäin, vai mitä? Ja niin edelleen.

Aina ei tietenkään mene niin kuin itse itselleen luodussa Tällainen äiti haluan olla -ohjekirjasessa sanotaan. Välillä lapsen tunnepurkaukset ja etenkin juuri se kiukku tuntuvat sietämättömiltä, turhilta ja raivostuttavilta. Ja sitten pahimmassa tapauksessa alan itse käyttäytyä kuin pahainen uhmaikäinen kakara. Se nyt tietää jokainen, mitä siitä seuraa.

Nyt kuukausi takaperin heräsin siihen, miten lapsen tietynlaiset kiukut jäävät multa vähemmälle arvolle. Suorastaan niin, että en huomioi niitä tai osoitan omilla sanoillani niiden olevan jotenkin vähempiarvoisia tunnekokemuksia. Olen tehnyt sen ihan silkkaa ajattelemattomuuttani. Raisa Cacciatoren Väestöliiton blogiin kirjoittama postaus sai mut ymmärtämään tämän.

Cacciatoren postauksessa on esimerkkinä lapsi, joka on innoissaan mumminsa kyläilystä. Kun mummin tulee aika lähteä kotiin, lapsi takertuu mummiin ja huutaa, ettei halua tämän lähtevän. Ja sitten vanhemmat alkavat päsmäröidä, että kyllä mummin nyt pitää saada lähteä ja ihan pianhan te taas näette. Että hei, äläs nyt noin. Juurihan te saitte olla yhdessä monta tuntia, eikös se ollut kivaa. Tai noh, viimeiset lauseet tässä olivat mun lisäämiäni, sillä tunnistan tilanteen.

Mua nimittäin välillä ihan raivostuttaa, että järjestän leikkitreffejä, kavereiden näkemisiä ja menoja, mutta lopputulos on eronhetkellä huutoa ja itkua. Lapselle kavereista eroaminen kivan päivän jälkeen on monesti hankalaa, kun itse näen tilanteen niin, että onpas meillä ollut kiva päivä ja pian taas nähdään. Mutta lapsi elää siinä hetkessä ja tunteessa. Hänelle tulee kova ikävä kaveria, vaikka heti huomenna nähtäisiin. Ihan kuten Cacciatoren postauksen lapselle tulee ikävä mummia. Sillä hetkellä, siinä paikassa.

Olen alkanutkin tehdä kuten Cacciatoren tarinan mummi. Kun lapsi huutaa, ettei kaveri saa mennä, en ala puhua kivasta päivästä ja siitä, miten kaverin pitää nyt mennä myös iltatoimiin kotiinsa. Sen sijaan toistan sitä, mitä lapsi sanoo. Et tahdo, että kaveri lähtee. Tahdot mennä kaverin luo nyt heti yökylään. Tahdot leikkiä kaverin kanssa. Ja se toimii – no ei kyllä aina, jos totta puhutaan – mutta ero entiseen on hämmästyttävä. Lapselle tulee tunne, että minä kuuntelen ja minä ymmärrän. Monesti jo se riittää. Sen jälkeen itku rauhoittuu nikotteluksi ja kaveri voidaan halata hyvästiksi. Olipa kiva päivä, pian nähdään.

Tämän ahaa-elämyksen jälkeen olen alkanut huomata muutenkin, että ylipäätään lapsen osoittama tahto menee omalta osaltani välillä ihan turhaan valtataisteluksi. Kun vain toistan hänen tahtonsa, päästään jo eteenpäin. Sinä tahdot laittaa lippiksen. Ymmärrän, tuo lippis on kyllä ihana, mutta nyt on niin kylmä, että pitää laittaa pipo. Sinä haluat katsoa toisen Muumi-jakson. Me sovittiin, että vain yksi jakso, mutta huomenna voidaan taas katsoa toinen. Sinä et tahdo syödä. Ei tarvitse syödä, mutta toisen laittamaa ruokaa ei haukuta pahaksi. Ennen olisin sanonut vain nuo jälkimmäisen lauseet, mutta kun lisään alkuun hänen tahtomisensa toistamisen, keskustelu oikeasti toimii. Se on ihan maagista! Ero lapselle antamissani vastauksissa on pieni, mutta lopputuloksessa niin iso.

Jaa: