Lapset saivat oman huoneensa, kun muutimme kaksiosta neliöön. Se ei ollut mikään edellytys tai syy muutolle, sillä tähän mennessä meistä kaikista on tuntunut hyvältä elää ihan lähekkäin perheen kanssa ja nukkua kylkikyljessä.

Vasta ihan viime aikoina esikoinen on alkanut hahmottaa, että joillakin ikäisillään on jaettu huone sisaruksen kanssa tai peräti oma huone. Kaupungissa tuttavaperheet asuvat melko tiiviisti, eikä ole mikään itsestäänselvyys, että jokaisella lapsella olisi oma huoneensa. Itselleen esikoinen ei sellaista ehkä edes tajunnut miettiä tai haaveilla, kuopuksesta puhumattakaan.

Itsekseen erillisessä huoneessa nukkumisen esikoinen keksi, kun viime talvena (työmatka)lomailimme Kuusamossa. Kotona mökkiesitettä tutkiessamme hän bongasi kaksi makuuhuonetta ja ilmoitti tahtovansa nukkua itsekseen niistä toisessa. Niin myös tehtiin. Se oli jännittävää kaikille, ja itsestäni tuntui, että jotain oleellista puuttui siitä ihan läheltä. Kesken yön esikoinen hiipi samaan huoneeseen, johon olimme rakentaneet perhepedin kolme sänkyä yhdistämällä. Seuraavankin yön hän tahtoi kokeilla unta omassa huoneessa, mutta loppureissun yöt nukuttiin kaikki isossa myttyrässä samassa huoneessa.

Viime kesänä Tukholmassa kuitenkin tapahtui jotain ihan huomaamatta. Isossa prinsessalukaalissamme oli kaksi makuuhuonetta, jotka olivat kaksioasukkaiden silmissä ihan valtavan kokoisia. Lapset majoittuivat toiseen ja me vanhemmat toiseen. Makuuhuoneiden välissä oleva ovi jätettiin auki. Aamulla saimme väliimme ensin toisen unesta lämpöisen lapsen ja pian toisen.

Tajusimme miehen kanssa vasta jälkikäteen, että vietimme Tukholmassa ensimmäisen yön kahdestaan samassa makuuhuoneessa sitten lasten syntymän. Se tuntui niin luontevalta, että sitä ei oikein edes huomannut siinä hetkessä. Olimme kaikki kasvaneet valmiiksi siihen, että voimme nukkua erillämme. Kuopus muuta sakkia aikaisemmin siskon tuoman turvallisuustunteen siivellä.

Nyt neliöön muuttaessamme voisimme ihan hyvin nukkua edelleen kaikki samassa huoneessa, mutta päädyimme yhteistuumin kantamaan lasten kerrossängyn heidän omaan huoneeseensa. Lapset olivat itsenäistymisaskeleesta valtavan innoissaan, vaikka ensimmäisinä iltoina unta odoteltiin vähän kauemmin. Lastenkammarissa kikateltiin vielä pitkään nukkumaanmenoajan jälkeen, mutta sellaistahan sen pitääkin olla, sisarusten elämä.

Iltarutiinit muokkaantuivat lasten oman huoneen myötä. Olemme yleensä lukeneet iltasadut meidän aikuisten sängyllä pötkötellen, ja lapset ovat tahtoneet seurata satua kirjan kuvista. Nykyään lapset kömpivät omiin sänkyihinsä makoilemaan ja minä istun tuolilla vieressä satua lukien. Se on mahdollistanut muutoksen, jota olen odottanut viisi vuotta.

Meillä on alettu lukea pitkiä satuja! Fanfaareja, serpentiinejä! Kun kuvia enemmän merkitystä on tarinalla, ollaan nyt juuri luettu loppuun Onnelin ja Annelin talvi, joka aikaisemmilla yrityskerroilla on kaatunut siihen, että kirjassa ei ole juurikaan kuvia. Ja kas, iltasatuhetkestä on tullut itsellenikin yksi päivän kivoimmista jutuista. En malta odottaa, mitä kaikkia satuja ja tarinoita saankaan lukea lapsille ja samalla itselleni!

Miellyttävistä iltasatuhetkistä huolimatta itsestäni tuntui ensimmäisien öiden ajan vähän vajavaiselta. Olin saada slaagin, kun kuulin, että kotimme edustalla oli eräänä yönä rikottu autojen ikkunoita. Ja minä en ollut lastenhuoneessa pitämässä huolta lapsistani! Pientä ylireagointia oli siis ilmassa, mutta se onneksi tasaantui nopeasti.

Sen tilalle tuli onni ihan vain minun ja miehen makuuhuoneesta. On ihana voida ennen nukkumaanmenoa lukea kirjaa lukuvalot päällä. Ei tarvitse keskustella kuiskaten. Ollaan vain me, ja sitten ne kaksi tärkeää siinä ihan viereisessä huoneessa. Se mikä olisi vielä vuosi sitten tuntunut väärältä meille, tuntuu nyt juuri oikealta.

Jaa: