Pääkaupungin juhannuksessa on jotain niin taikamaista, että me tulimme viettämään juhannusta Helsinkiin jo silloin, kun asuimme vielä Turussa. Silloin pystyin kokemaan elämässään kohtauksia, jotka olivat kuin elokuvista. Paljain varpain kävely keskellä autiota Mannerheimintietä yöttömän yön auringon loimottaessa matalalta keltaista valoaan. Yölliset fillarointiretket, jotka päättyivät uintireissulle hiekkarannalle, jossa meidän porukkamme lisäksi ilakoivat vain lokit.

Nyt lasten myötä juhannukset ovat muuttaneet muotoaan, mutta kaupunkijuhannuksissa on silti tiettyä maagisuutta. Se on vähän kuin olisi omassa kodissaan lomalla. Vain vähän, sillä siivota pitää ja työpöytä on kaaoksessa pyhäpäivistä huolimatta. Jotenkin sitä kuitenkin saa keikautettua itsensä kepeisiin luuhailutunnelmiin. Hassua, miten yksi päivä ilman lähikaupan auki olemista saa aikaan illuusion erämaasta keskellä Herttoniemeä.

Ei, suunnitelmistani huolimatta en päässyt tilaan, jossa olisin huomannut kaipaavani tekemistä. (Lapsiperheen)kotona sellainen tila lienee mahdottomuus, etenkin jos ikää on enemmän kuin 12 vuotta. Pitkästymisen ihmeellistä autuutta saan siis odottaa vielä pitkät tovit, mutta tärkeintä oli kokea aidosti, että kukaan muu kuin perheeni ei kaipaa minua juuri nyt. Sähköposti ei piippannut ja puhelin unohtui hiljaisena sängyn alle.

Juhannusaattona kävimme grillaamassa Teurastamolla. Kun kaksi vuotta sitten vietimme juhannusta siellä ihan keskenämme (ja kuvatodisteiden valossa oli näemmä kerrankin hyvä juhannussää), nyt väkeä riitti tuomaan pientä festaritunnelmaa. Yksi grillaaja ruuttasi sytytysnestettä niin railakkaasti, että marinoi siinä myös naapureiden grillattavat, jotka roihahtivat komeisiin liekkeihin ja paloivat karrelle. Toinen heitti hiillokselle HK:n sinistä muovikuorineen päivineen. Joka tapauksessa mahtavaa, että jengi on löytänyt Teurastamon, ja meidänkin puunuotiomme mahtui grillipaikan yhteen nurkkaan.

Juhannuspäivänä lähdimme katsomaan, mitä lemppariretkipaikallemme Fastholman huvilalle kuuluu. Emme ole käyneet siellä sitten kevään ja huvilan purkamisen. Keltaisen päärakennuksen lisäksi poissa olivat myös kaikki sivurakennukset. Jos ei tietäisi, ei voisi kuvitella paikalla olleen joskus huvilapihapiirin. Vain taloa reunustanut syreenipuska ja sen keskelle muodostuva portti antavat viitteitä menneestä. Iloksemme villiintyneeseen puutarhaan ei oltu juurikaan koskettu, ja poimimme kauneimmista kauneimman juhannuskimpun huvilan ympäristöstä. Myös omenatarha rehotti edelleen valtoimenaan. Saadaan siis tänäkin syksynä tehtyä kuivatut omppunamit Fastholman huvilan juuri sopivan kirpeistä hedelmistä.

Nuotiopaikka löytyi sekin edelleen kalliolta, vaikkakin vanhat nuotioperusteet, laho puistonpenkki ja pöytien virkaa toimittaneet puulaarit oli viety pois. Katoimme lounaan viltin päälle ja samalla hetkellä alkoi ripotella vettä. Kesä kuivaa sen minkä kastelee, ajattelimme ja söimme tyytyväisinä eväitä sadeveden alkaessa kerääntyä tarjoiluastioiden pohjalle. Lopulta päivän ainut kunnon sadekuuro yltyi niin kovaksi, että siirsimme jälkiruokakattauksen puiden katveeseen. Kahvikuppiin tipahteli pisaroita ja brittatorttu vettyi, mutta mitäpä siitä. Ruoka maistuu niin paljon paremmalta ulkona, vaikka vaatteet ovat märkinä ja silmälasit huurussa. Kotona sai riiusua koko sakilta mutaiset vaatteet suoraan pesukoneeseen.

Sunnuntaina aurinko pilkahteli poutapilvien lomasta niin lupailevasti, että lähdimme Linnanmäelle jäätelön ja ilmaisten vetkuttimien perässä. Lapsi tärisi innosta ja minä sain olkapäilleni rusketusrajat. Huvipuistossa leijuva hattaran tuoksu ja puisen vuoristoradan kolina luovat yhden lempitunnelmani, jonka sokeripöhnäinen ihanuus ei haihdu vuosienkaan kuluessa. Ei vaikka nykyään Lintsillä santsaan sokerivanua mieluummin kunnon kahviin ja possujunassakin tulen huonovointiseksi.

Kiitos kaupunkijuhannus 2015, pidit meitä hyvänä.

Jaa