Esikoisella oli tänään viimeinen päiväkotipäivä, ja edessä on pitkä kesäloma. Tänään julkistettiin myös hallitusohjelma, jonka mukaan Sipilän hallituksen aikomuksena on rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta. Onkin mitä mainion väli kuulla yhtä lattemammaa sekä kurkata meidän perheen elämään, jossa tuota oikeutta on käytetty nyt reilun puolen vuoden ajan.

Kun vauva syntyi viime syksynä, oli selvää, että esikoinen jatkaa päiväkodissa samalla tavalla kuin ennenkin, kolmena päivänä viikossa. Plussia jatkamisen puolesta kertyi läjä, selviä miinuksia ei ollenkaan. Nyt puolisen vuotta myöhemmin voin todeta päätöksen olleen hyvä ja tärkeä.

Tajuan vasta näin jälkeenpäin, miten suuri merkitys päiväkodilla oli esikoisen ja ihan koko perheen sopeutumisessa uuteen tilanteeseen nelihenkisenä tiiminä. Vaikka olimme mielestämme valmistelleet esikoista ja itseämme hyvin tulevaan muutokseen, laittoi vauvan syntymä silti rakennuspalikat uuteen järjestykseen. Jokainen meistä joutui hakemaan uudestaan paikkaansa perheessä ja suhteessa toisiinsa. Sen rankkuus yllätti meidät vanhemmatkin, joten ei ihme, että kolmevuotiaskin kipuili. Päiväkodissa tämä ei näkynyt, ja nyt ymmärrän miksi. Siellä kaikki oli tuttua ja ennallaan.

Lapselle teki selkeästi alkuun hyvää käydä päiväkodissa muutama päivänä viikossa olemassa vain hän. Se kuulostaa karulta, mutta en voi tai tietenkään edes halua kieltää päiväkodin tasapainottavaa vaikutusta. Vaikka kuinka pyrimme pitämään rutiinit entisellään vauvan synnyttyä, eihän se onnistunut. Hyvänen aika, meille muutti ihan uusi ihminen! Päiväkodissa esikoinen oli se sama lapsi kuin ennenkin, kun kotona minuuteen oli tullut päälle myös sisaruus ja ainokaisen roolista luopuminen.

Asioiden jatkuvuudella on ollut merkitystä myös lapsen kaveripiirien suhteen. Noilla muppeloilla on päiväkodissa niin mahtava kaverisakki, että olisi ollut kamalaa joutua rikkomaan se vain sen takia, että lapsesta riippumattomista syistä meille syntyi vauva. Nyt hän on saanut olla osa sitä porukkaa, jonka toivon pitävän yhtä vielä kahdenkymmenen ja toivottavasti seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Varmasti sosiaalinen lapsi olisi nopeasti löytänyt kavereita myös kerhosta ja sitten taas kotiutunut takaisin matkalla muuttuneeseen päiväkotiryhmäänsä, mutta koen meille hyvänä, että näin ei tarvinnut toimia.

Olen lapsen puolesta onnellinen myös siitä, että hän on saanut pitää samat ihanat hoitajat elämässään pikkuveljen syntymänkin jälkeen. He ovat lapselle tärkeitä, eikä ihme; näkeehän hän heitä paljon useammin kuin esimerkiksi kaukana asuvia isovanhempiaan. Pienen lapsen sydämeen mahtuu monta tärkeää ihmistä. Arvostan ihan valtavasti myös päiväkodin tarjoamaa varhaiskasvatusta. En edes ymmärrä, miten hoitajat ja ope sen kaiken kiireen keskellä tekevät, mutta niin vain lapsi hämmästyttää tietämällä ja tekemällä asioita, jotka on oppinut päiväkodissa. Ja ne kaikki söpöt askartelut, joita kotiin tuodaan! (Siksi olisikin aihetta toisessa postauksessa käsitellä myös hallituksen suunnitelmia vähentää hoitajien määrä päiväkodeissa.)

Myönnän, että monina iltoina päiväkodin jälkeen on ollut väsyneenä ihana vain olla lasten kanssa. Kun on tullut luoneeksi ikiliikkujan, osaa niinä väsystä sumuisina vauvavuosipäivinä arvostaa sitä, että on saanut apua lapsen kyltymättömään liikunnan, tekemisen ja leikin tarpeeseen. Oman jaksamiseni kannalta päiväkoti on siis ollut merkityksellinen, mutta lungin vauvan kanssa se ei ole ollut niin elintärkeä kuin yhden rankan vauvavuoden kokemuksella etukäteen ajattelin. Mutta olen onnellinen, että yhteiskunta on tämän avun meille suonut.

Päiväkoti onkin meille olennainen osa turvaverkkoa, joka ei muuten niin vahva ole tällaisilla satojen kilometrin päähän juuriltaan lähteneillä junantuomilla helsinkiläisillä. Päiväkoti mahdollistaa pieniä, mutta yhden perheen mittakaavassa isoja asioita. Päiväunet yhdessä vauvan kanssa niinä hetkinä, kun on jo tulossa hulluksi väsymyksestä. Tai sauman pestä ylimmän kerroksen kodista ikkunat ilman hämähäkkimiestä leikkivää lasta. Joskus ollaan miehen kanssa päiväkodin avustuksella varastettu kahdenkeskistä aikaa aamusella, jolloin ei ole vielä totaalisen kaikkensa antanut päivän jäljiltä. Silloin lapsi on viety päiväkotiin paria tuntia ennen miehen työvuoroa, sopivasti vauvan päiväuniaikaan. Noilla kahdenkeskisillä parituntisilla tuntuu välillä olevan enemmän merkitystä jaksamisen kannalta kuin ravinnolla. Niitä hetkiä voisi hengittää.

Ilman subjektiivisen päivähoito-oikeuden mahdollistamaa päiväkotia oman ammatillisen osaamiseni ylläpitäminen olisi varmasti ollut vielä nykyistäkin haastavampaa, jos ei mahdotonta. Tein minimiliekillä töitä koko sen ajan, kun olin äitiys- ja vanhempainvapaalla. Lisäksi olen edistänyt sellaisia projekteja, joista ei tällä hetkellä tule euronhyrrää, mutta jotka tulevaisuudessa toivottavasti taipuvat itsensä työllistävän media-alan sekaduunarin elannoksi. Jos eivät taivu, ainakin olen pitänyt osaamistani yllä ja kynän sekä pään terävänä. Oma alani elää koko ajan, eikä sieltä voi jäädä pitkiksi pätkiksi täysin ulkopuolelle. Enkä sellaista haluaisikaan. Pyörä pitää koko ajan keksiä uudelleen tai pian ei ole leipää, josta verokarhulle osaansa jakaa.

On esikoisen päiväkodissa jatkamisessa ollut myös haasteita. Tai sanotaanko, sellaisia eloa hankaloittavia asioita. Tuntuu, että molemmat lapset nukkuisivat hyvin juuri niinä päiväkotiaamuina. On tuntunut pöljältä herätellä (sen jälkeen kun on ensin itsensä saanut ylös herätyskellon torkuttamisen jälkeen) esikoista päiväkotiin, kun lopulta kenelläkään meistä ei olisi mikään iso hoppu minnekään.

Muutenkin ne viemiset vauvan kanssa ovat olleet välillä ihan horroria, ja siinä pilkkopimeässä päiväkodille tarpoessaan miettii, miksi ei vain voitaisi syödä rauhassa aamupalaa ja pukea ne ulkovaatteet päälle (ilman taistelua) vasta auringon noustua. Ja miten tuntuikin, että aina kun hain lapsen päiväkodista vauvan kanssa, oli mukamas hirveä kurasää ja vauvakin pitänyt kiskoa mukaan kesken unien. Välillä päivät vauvan kanssa olivat myös tylsiä, siis sillä tavalla kuin noiden ihanien pallopäiden kanssa välillä on. Ja kitinästä päätellen vauvalla tuntui olevan tylsää myös mun kanssa. Toisiaan en tiennytkään, kumpi odotti enemmän, että saataisiin hakea esikoinen päiväkodista tuomaan vähän äksöniä ja hauskuutta elämään, vauva vai minä.

Noh, nyt tuota hauskuutta ja äksöniä piisaa elokuun ja isikesän loppuun saakka, kun esikoisella on viime vuoden tapaan lähes kolmen kuukauden kesäloma päiväkodista. Niin ihanaa, että tällainen luksus on mahdollista! Syksyllä sitten koittaa uudenlainen arki, jota varten suunnitelmamme ovat alkaneet hahmottua, mutta loppuhionta puuttuu. Toivonkin nyt meidän ja muiden perheiden puolesta, että Arkadianmäellä jengi ymmärtäisi säilyttää mahdollisuuden yhdistää perhe- ja työelämä mahdollisimman kivuttomasti ilman joko-tai-ajattelua.

Jaa: