Vauvathan tarvitsevat paljon unta päivisinkin. Mutta sanopa se vauvalle, joka taistelee huutaen päiväunia vastaan. Tai tarkemmin kuvailtuna karjuen, vaikka silmistä ja koko olemuksesta näkee, että väsyttää. Esikoisen aikaan oli hämmentävää nähdä muita vauvoja nukkumassa vaunuissa, kun oma alkoi huutaa pakokauhuisena heti kun tajusi joutuneensa kidutusvankkureiden kyytiin.
Yllätyin kuullessani joidenkin käyttävän autoilua lapsen nukuttamiseen. Oma vauva itki turvakaukalossa henkeä haukkoen. Kerran puolentoista tunnin mökkimatka kesti lähes viisi tuntia, kun joka toiselle bussipysäkille oli pakko pysähtyä tyynnyttelemään ja imettämään vauvaa. Perillä vauvalta oli mennyt itkemisestä ääni käheäksi ja minä olin päiväunien tarpeessa pahemmin kuin aikoihin.
Väsyneen vauvan itkemisen kuuntelu on hirvittävän kuluttavaa. Siinä ehtii käydä mielessään läpi monia mustia ajatuksia. Onneksi jossain vaiheessa silloin kolme vuotta sitten tajuttiin jättää vaunut pölyyntymään pyöräkellarin nurkkaan. Kantorepussa vauva nukkui. Ei hyvin, mutta jotenkuten. Koko ajan piti olla liikkeessä, jos ei muuta, paikallaan heijaten. Musta tuli talvipakkasilla vasten tahtoani ostareilla notkuva mutsi. Nytkyin silloinkin, kun vauva oli jonkun muun sylissä. Jos vauva joskus nukkui tunnin putkeen, oli se ihme, josta piti raportoida tekstiviestillä miehelle.
En tiedä, mikä noissa päiväunissa oli ja edelleen on niin kinkkistä. Kuopuksen synnyttyä jätin ihan suosiolla pois esikoisen päiväunet niinä päivinä, kun mies ei ole kotona. Pahimmillaan tunneiksi venyvä nukutustaistelu ei ollut sen arvoista, vaikka lapsi päiväunet vielä tarvitsisikin. Yöt sen sijaan ovat menneet aina ihan hyvin. Kun alun vatsavaivat ja muut mysteeri-itkut oli selätetty, lapsi nukkui tyytyväisenä kokonaisia öitä. Iltarutiineiden piti olla samanlaisia ja tarkasti aikataulutettuja, mutta niiden avulla lapsi nukahti minne vain; yökyläpaikkaan, hotelliin tai junaan. Mitään nukuttamista hän ei ole koskaan iltaisin kaivannut, vaan iltasadun, -laulun ja -pusujen jälkeen jäi ja jää itsekseen sänkyyn odottamaan unta.
Kun kuopus syntyi, olimme varautuneet samanlaiseen päiväunisavottaan tämänkin vauvavuoden kohdalla. Silti taisimme salaa elättää toiveita paremmin nukkuvasta tulokkaasta, sillä hankimme parvekevaunut – kapineen, jolle ei olisi ollut mitään tarvetta esikoisen aikana. Kun kannoin kolme päivää vanhan vauvan nukkumaan parvekkeelle, tilanne tuntui epätodelliselta. Siellä se nukkui, tyytyväisenä ja monta tuntia. Mulla oli jopa vähän syyllinen olo, kun laitoin lapsen nukkumaan sinne kauas itsestäni. Luin kirjaa kahvia hörppien ja leikin äitiyslomaa, sillä arvelin vauvakuplan puhkeavan minä hetkenä hyvänsä.
Viikot kuluivat, lopulta kuukaudetkin. Mutta niin vain tuo tulokas on osoittanut todeksi sen, että parvekkeella tyytyväisenä nukkuva vauva ei ole utopiaa. Melkein nolottaa kertoa, miten helppoa se on. Sen kun kannan hänet parvekkeelle, annan suukon ja toivotan hyvät unet. Yleensä silmät alkavat lurpsua jo ennen kuin ehdin vetää kuomuaukon eteen suojaa. Välillä hän murisee hetken unilaulua itsekseen kunnes nukahtaa. Siinä se. Ja siellä se tuhisee unta palloon useamman tunnin putkeen. Jos postauksissa voisi käyttää emoji-kuvakkeita, tähän tulisi se punamekkoinen tanssiva nainen.
Jotta eroavaisuudet eivät jäisi vaunuissa nukkumiseen, tekevät lapset muutkin unihommat omalla tavallaan. Kuopus kyllä nukkuu kantovälineessä, mutta sikeämmin hän koisii, kun saa olla vaunuissa. Jos hän päivisin tahtoo nukahtaa omissa oloissaan (mikä tuntuu vieläkin mielestäni vähän luonnottomalta vauvakäytökseltä, mutta näin se vain menee), iltaisin hän tahtoo vieressään olevan jonkun. Kokonaisista öistä en nyt vielä edes haaveile, vaikka esikoisen kanssa näissä kohdin vauvavuotta sitä herkkua oli ollut tarjolla jo useamman kuukauden ajan.
Jos esikoisen kanssa opin tissitainnutuksen voiman, sitä on ihan turha koittaa nuorimmaiseen, jonka mielestä äidin paidan alla on ruokaa, siinä se. Vauva on alkanut nyt kesän tullen heräämään samoihin aikoihin auringon kanssa ennen kuutta, kun muu perhe esikoista myöten vetelisi hirsiä helposti kasiin. Että jos jotain uniasiaa kolmen vuoden takaisilta ajoilta kaipaan, on se mahdollisuus aamuisin torkuttaa imettäen.
Se miten vauva nukkuu on varmasti asia, joissa toisten neuvot ja muiden lasten tavat ei auta ollenkaan 🙂 Mielenkiinnolla odotan, millainen tuleva lapsemme on siinä suhteessa, esikoisen kanssa kun kesti jonkin aikaa ennenkuin hänen tapansa tajusi. Mekin elimme luulossa että vauva pitää nukuttaa, kunnes tajusimme että parhaiten hän nukahtaa ja nukkuu, kun hänet jättää yksin sänkyyn (siihen saakka kun oppi seisomaan ja tajusi sängyssä hillumisen ilon). Samoin se että lapsen kuuluu mennä tyyliin kasilta nukkumaan on hänelle vitsi, tuossa hän vieläkin pomppii ihan tyytyväisenä, ehkä puolen tunnin sisään sänkyyn… Mutta onkin sitten välillä aamu-uninen kuten vanhempansa. Kirjoittamasi tukee sitä, että en edes kuvittele, että samat keinot tehoaisivat tulevaan kuopukseen (paitsi ehkä ihan sattumalta)!
Oli muuten rassaavaa esikoisen aikaan kuulla niitä nevuoja, että senkun laitat vauvan vaunuihin, sillä kyllähän kaikki vauvat vaunuissa nukkuvat. No kun eivät nuku. Toisaalta nyt kuopuksen jälkeen ymmärrän niitäkin neuvojia. Jos minulla olisi vain tämä nykyinen kokemus, saattaisin salaa mielessäni miettiä, että kyllähän kaikki vauvat vaunuissa nukkuvat.
Vaikka olisi toisaalta helppoa, jos olisi yleispätevä toimintaopas noihin lapsiin, on myös huojentavaa tajuta, että mitään sellaista ei ole 🙂
Kyllä ne vaunuissa nukkuu, kun jättää sinne ja ei luovuta!!! Kuulostaa tosi pahalta toi joka toiselle bussipysäkille pysähtyminen ja imettäminen! Toki siinä huutaa, jos tietää että sillä saa pisn tissiä ja pääsee äidin syliin. Sama vaunuissa, jos parin kerran jälkeen luovuttaa, ei vok väittää, että lapsi ei nuku vaunuissa. Nukkuu, jos totuttaa nukkumaan!
Meillä tyttö nukahtaa myös parhaiten itsekseen, niin päivä- kuin yöunillekin. Aluksi mietin että voiko tää olla ihan normaalia (ihme ajatuksia!!) ja tunsin ihan älytöntä huonomutsi-fiilistä kun oma vauva nukkuu vaunuissa yksin muka ylikaukana mamman turvallisesta sylistä. Mutta nyt kun tähän itsenäisesti nukahtavan vauvan kanssa elelyyn on tottunut, niin onhan tää ihanaa, vauvan päikkäriaikaan ehtii tehdä melkein suursiivouksen tai ommella vaikka verhot. Saa nähdä millainen nukkuja toivomamme toinen lapsi tulee olemaan..niin ja läheltä seuranneena voin myös todeta, kaikki vauvat ei todellakaan nuku vaunuissa (tai ylipäätänsä melkein ollenkaan), väitti sitten kuka tahansa muuta… 😉
No tuota. Kyllä sitä kaikkea yritettiin, usean kuukauden ajan. Mutta en kyllä vain jättänyt sinne. Enkä jättäisi.
Enkä myöskään menisi yhtään kenellekään sanomaan, että nukkuu, jos totuttaa nukkumaan. Silloin ei selvästi ole kokemusta vauvasta, joka itkee itseltään äänen käheäksi. Ja jos on kokemusta ja silti noin sanoo, jotain on maailmassa pahasti vialla.
Juu, kyllä vaati totuttelua itsekseen nukahtavan vauvan kanssa. Tai ylipäätään vauvan, joka selkeästi arvostaa nukkumista noin ylipäätään 😀
Ehkei kannattaisi verrata sisaruksia niin kauheasti toisiinsa…
Joo, vertailua voi tehdä myös huonolla tavalla. Nämä omani ovat tällaista äitiyden ahaa-elämystä. Että ei tosiaan ole olemassa maailmanlaajuisesti jokaiseen muksuun pätevää käyttöohjetta. Heistä jokainen on oma ihana persoonansa.
Itse olen kummastellut myös, kuinka erilaisia nukkujia saman perheen lapset voivat olla. Viisivuotias esikoisemme on vauvasta asti pärjännyt hyvin pienellä unimäärällä, ja nukkumisen suhteen ollut kaikinpuolin hyvin vaativa tapaus. Nukutusasioissa olemme kokeilleet melkovarmasti kaikki keinot. Voi sitä ihmetyksen määrää kun tämä 8kk kuopus on nukkunut koko pienen elämänsä ajan mukisematta missä vain ja milloin vain.
Anonyymin vastauksesta tulee ilmi se iänikuinen ajatus siitä, että vauvaa voisi opettaa siihen,että huutamalla saa tahtonsa läpi tai opettaa liian hyvälle tarjoamalla syliä ja tissiä, kun vauva sitä kaipaa. Itku on ainoa keino vauvalle kommunikoida ja koen äitinä, että minun on vastattava siihen ja haluan vastata. Olisin toiminut tuossa autoilu tilanteessa aivan samanlailla ja pysähtynyt niin monta kertaa kuin tarvis. Kyllähän ne vauvatkin lopulta hiljenee, jos huomaavat ettei heidän viesteihin eli viime kädessä itkuun vastata. Siihenhän huudatus unikoulukin perustuu. Tutkittu on myös, että näin menettelemällä vauvan perusturvallisuus järkkyy ja pahimmassa tapauksessa vauvatkin voi masentua. Helppo on mennä sanomaan, että kun teet näin kaikki korjaantuu. Itse myös kahden lapsen äitinä voin todeta kuinka erilaisia nukkujia ja nukahtajia lapset voivat olla. Nyt kuopuksen kanssa osaan todella nauttia siitä, että hän myös nukahtaa ihan itse vaunujen kuoppaan, kun sen parvekkeelle nostaa. Toisin oli esikoisen kanssa! -Marenki
Siis vaunujen koppaan, ei kuoppaan!! Voi autocorrect! 😀 😀
Mua puistattaa sanat nukkuminen ja nukahtaminen, näiden kuluneiden 8,5kk jälkeen. Meidän poika ei vaan todella osaa yksin nukahtaa, 8kk hytkytän häntä milloin missäkin uneen ja kuluneet kaksi viikkoa hän on saanut unen päästä kiinni vain tissin kautta. Ja päikkärit on sen max 45min, ellen nukuta häntä sylissä, siinä nimittäin nukkuu mielellään 1,5h. Mä en usko että olisin kokenut tän vauva-ajan näinkin synkkänä, jos poika olisi toisenlainen nukkuja. Tuntuu että mun elämä on ollut syyskuun jälkeen sellaista nukahtamisrumbaa eikä mitään muuta. Varsinkin ensimmäiset kuukaudet kun hän todella tarvitsi unta 1,5h välein niin en mä muuta tehnytkään ensimmäiseen puoleen vuoteen kuin hytkytän vauvaa sylissä. Vinttihän tässä pimenee 😀 Mutta ehkä sitä uskaltaa joskus tehdä toisen kun tietää ettei tämä nyt kuitenkaan välttämättä tule toistumaan….
Kuulostaa niin tutulta! Esikoisen kanssa päiväunet oli jossain vaiheessa jatkuvaa taistelua. Muistan vieläkin, miten lykin karjuvaa muksua Kallion kaduilla, ja joku nainen tuli iloisesti toteamaan, että on hauskaa kun jonkun toisenkin lapsi huutaa niin lujaa, että koko katu raikuu…Tilanne parani, kun siirryttiin 5 kk ikäisenä kuomurattaisiin, josta lapsi pystyi vähän paremmin kurkkimaan maailmaa, ja sitten ikäänkuin vahingossa nuupahti uneen. Ja kolmannet päikkärit ratkaisin myös kantorepussa hytkyttämällä 🙂 En edes jaksa muistella öisiä 8-10 kerran heräilykertoja, jotka onneksi loppui unikoulun myötä 8,5 kk iässä. Nykyisinkin 2-vuotiaan kanssa taistellaan, sekä päikkäreistä että iltanukahtamisesta. Ei auta rutiinit eikä laulut, kun muksu vastustaa nukkumaanmenoa kaikella tarmollaan. ”On niin paajon tääkeää tekemistä.” Jännä nähdä miten syksyllä syntyvä kuopus nukkuu, olen jo ihan salaa toivonut, että just näin myös, eri tyylillä ja jos vaikka ihan himpun verran helpommin 🙂
Tutkimusten mukaan vauvan aivoissa tapahtuu samoja reaktioita kuin fyysisen pahoinpitelyn jäljiltä, jos hänen itkuunsa ei reagoida. Samoin leikki-ikäisellä, jos hänet jätetään yksin huutamaan ja kiukuttelemaan jäähylle. Tämän vuoksi ensimmäisen anonyymin kommentti on mielestäni huolestuttava. En ikinä jättäisi vauvaa yksin itkemään itseään uneen. Se on mielestäni verrattavissa pahoinpitelyyn. Vauvan itkuun on aina vastattava. Kaikki olemme erilaisia nukkujia ja toiset nukahtavat vaunuihin, toiset ei. Lisäksi olen huomannut, että vaikka vauva tänään nukahtaa helposti vaunuihin, saattaa huomenna olla jo uusi päivä ja uudet kujeet. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua ihmislasten kanssa. Paitsi se, että ketään ei saa jättää yksin itkemään, ei vauvaa, lasta, eikä äitiäkään.
Meillä on Minime-tyypin vauva. Tosin ihan yhtä hankalaa ei nukahtamistouhu ole ollut – tai no, iltaisin tämä ei nukahda kuin tissille ja silloinkin toisinaan parin tunnin häseltämisen jälkeen. On myös ollut kausia, kun ei ole viihtynyt vaunuissa (nyttemmin 1-vuotiaana rattaissa) pätkääkään. Autoillessa meininki on just pahimmillaan tuota jatkuvaa pysähtelyä, pahimmillaan on oksentanut sitten jo paniikki-itkultaan, vaikka nopeasti ollaan hätään reagoitu tekemällä varikkopysähdys.
Sitä lähinnä naurattaa ihmisten kommentit tuntikausien reipashenkisistä vaunulenkeistä (joita siis hyvän äidin toki pitäisi harrastaa!) tai kilarin ottaneen vauvan rauhoittamisesta vaunuihin. Voi morjens, kun ei hän niissä hyväntuulisenakaan tahdo viihtyä! Kantoreppu ja -liina ovat olleet pelastus meidänkin arjessamme <3
Tottakai sitä tuommosen alle kymmenkilosen kääryleen runnottua väkisin vaikka mihin muottiin kun ei sillä reppanalla ole muuta keinoa ilmaista omaa epämukavuuttaan kuin itku. Eri asia sitten on, miten paljon aikaa, energiaa ja pahaa mieltä kannattaa käyttää sellaisen taidon opetteluun josta on hyötyä maksimissaan kolmesta neljään vuotta. Itse panostaisin mielummin siihen luottamussuhteen kehittämiseen.
Tärkein asia mitä olen äitinä olemisesta oppinut kahden vuoden aikana: En koskaan ikinä neuvo muita äitejä, elleivät itse kysy minulta neuvoja. On nämä lapset vaan niin erilaisia. Oikein hävettää, kun lapsettomana joskus ihmettelin kuinka joitakin lapsia ”ei vanhemmat saa hiljaiseksi”. Nyt ymmärrän että äitejä ja lapsia on erilaisia, ja pahin tapa loukata toista äitiä on alkaa neuvoa ”että tee kuten meillä tehdään”. Kiitos lähiömutsille kun jaksaa kirjoittaa näistä aiheista, vaikka neuvojia varmasti riittää kommenteissa!
hear hear!! 🙂