Tuolta näyttää mutsi, joka on juuri hakenut lapsensa päiväkodista ja selvinnyt reissusta kotiin asti. Otsalta valuu hikipisaroita silmiin, hiuksissa on jotain ruskeaa mönjää, rillit vetävät huuruun ja kurainen takki on kuivapesua vailla. Helsingissä oli sateinen päivä.

Olin aamulla mennyt töihin seitsemäksi, joten kotimatkalla ennen lapsen hakemista ehdin käydä nopeasti kaupassa. Eipä tarvitse sitten lapsipoloa raahata nälkäisenä kauppaan, mietin. Lappasin kassahihnalle kolme litraa soijamaitoa – en enää kertaakaan tällä viikolla tahdo seisoa puoli kuudelta silmät ristissä jääkaapilla tajuten, että kahvimaito on loppu. Lisääntyneiden kantamusteni kanssa rynnin päiväkotiin, jossa lapset vipelsivät menemään kumppareissaan ja kuravaatteissaan.

Oma kumiasuinen tyyppini on huppua ja suupieliä myöten hiekassa, kurassa ja märissä heinänkorsissa. Ja tahtoo tietenkin heti syliin. Otan lasta kädestä kiinni ja sanon nappaavani hänet ihan pian syliin, kunhan on ensin käyty sisällä ottamassa kuraiset vaatteet pois. Ei hyvä suunnitelma. Lapsi heittäytyy maahan äksäksi ja aloittaa parkumisen. Minä seison tihkusateessa kädessäni sateenvarjo, molemmilla hartioillani kaksi kassia ja päälläni vaalea takki, jonka pesuohjeessa lukee ”vain kuivapesu”.

Koitan nostaa lasta kädestä ylös, josko se suostuisi kävelemään, jos oikein osaisi maanitella. No ei suostu, vaan alkaa parkua enemmän. Vieressä seisova päiväkodin työntekijä sanoo lapselle, että äiti on nyt tullut niin hienoissa vaatteissa hakemaan, ettei syliin voi ottaa. Tunnen, miten tuskanhiki alkaa liimata paitaa kiinni selkään. Vaikka media-alan duuneissa persoonallinen pukeutuminen on monesti ihan hyväksyttävää, en sentään käy toimistotöissä kokovartalokuravaatteissa, vaikka sellaiset omistankin.

On siis toimittava toimistorotan asukokonaisuus päällä. Paiskaan sateenvarjon maahan. Yritän asetella kasseja paremmin olilleni, sillä en halua niitä märkään maahankaan laskea. Yksi kasseista on liikaa, ja pyydän päiväkodin työntekijää pitämään sitä. Nappaan kuraisen lapsen maasta syliini ja huuto onneksi lakkaa heti. Lapsi painaa kyyneleistä ja hiekasta tahmaiset kasvonsa kainalooni, kun yritän saada sitä yhtä kassia keikkumaan olkapäälleni. Sen jälkeen kyykin kantamuksineni alas ja nappaan tuulen mukana kauemmaksi tanssineen sateenvarjonkin mukaan. Sadepisarat valuvat pitkin silmälasien linssejä.

Päiväkodin eteisessä riisun lapselta kuraiset vaatteet pois. Oma takkini on myös kurainen, mutta sen pidän päälläni, vaikka kainalotkin ovat jo hikiset. Hiestä viis, nyt on vaan toimittava nopeasti. Otan molemmilta kengät pois ja lasken lapsen maahan saadakseni huuhdeltua kuravaatteet puhtaiksi. Sukkani kastuvat eteisen märällä lattialla. Lapsi istuu kuravesilammikossa syliä huutaen. Huuhtelen kumia niin nopeasti kuin kykenen ja kuraista vettä roiskuu hihoille. Yksi lapsen kurahanskoista tipahtaa lavuaaripöydän taakse. Kontin ähisten lattialla saadakseni hanskan seinän ja pöydän välistä pois. Lapsi kiskoo takinlievettä itkien.

Sipsuttelemme lapsen naulakolle. Märät sukat jättävät jäljet lattiaan. Puen lapselle kuivemman kelin ulkovaatteet ja kiepautan hänet kantoreppuun. Naulakosta nappaan olalleni päiväkotikassin muiden olillani jo valmiiksi keikkuvien kassien seuraksi. Silmälasien linssit alkavat vetää huuruun ja märistä hiuksista valuu ohimoille mutaista mönjää. Eteisessä koettelen reisilihaksieni kuntoa huojumalla kyykyssä toisella jalalla samalla, kun yritän saada märällä sukalla kuorrutettuja jalkojani liian tiukalle nyöritettyihin kenkiin.

Selviän ulos voittajana, avaan sateenvarjon ja kävelen lapsineni ja kantamuksineni kotiin. Eteisen peilistä näkyy äiti. Vain huulissa juuri ja juuri näkyvä puna paljastaa, että jossain siellä kuran ja hien alla on myös toimistotyöläinen.

Ai että, kyllä nämä sadepäivät ovat sitten tunnelmallisia.

Jaa: