No sehän riippuu tietenkin lapsesta, mutta meillä tuo merkkipaalu saavutettiin tällä viikolla. Neljän vuoden ja yhden kuukauden iässä esikoinen pakkasi reppuunsa yökkärit, hammasharjan, iltasadun, unilelun sekä vaihtovaatekerran ja lähti yökylään.

Sosiaalisen ja menevän esikoisen yökyläily ilman meitä vanhempia olisi luultavasti onnistunut jo aikaisemminkin, jos me vanhemmat olisimme sitä toivoneet. Nyt päädyimme asiaa sen kummemmin miettimättä odottamaan, että toive tulee lapselta itseltään. Syksyn aikana yökyläilyt alkoivat ilmestyä lapsen puheisiin. Yökyläkutsu on suurin kunnianosoitus, mitä nelivuotias voi antaa – heti synttärikutsun jälkeen. Esimerkiksi neljän tunnin junamatkan aikana yökyläkutsua tulee leikkivaunussa temmeltäessä niin Rovaniemelle kuin Espooseen.

Usean kuukauden ajan pelkkä kutkuttava ajatus yökyläilystä ilman vanhempia riitti. Lapsi on kyllä tottunut reissamaan ja nukkumaan kavereilla, mummilassa, hotelleissa, hyteissä ja teltassakin, mutta silloin retkipakettiin on tähän asti kuulunut aina ainakin toinen vanhemmista. Lapsi tahtoi syksyn ja alkutalven aikana yökylään kavereille, mutta lopulta sivulauseessa aina muistutti, että äiti tai isi tulee totta kai mukaan. Kunnes muutama viikko sitten alettiin suunnitella yöretkeä ihan ilman meitä vanhempia.

Ensimmäinen yökyläilyretki ilman äitiä tai isää tehtiin mummilaan – tosin hotellissa sijaitsevaan sellaiseen. Kaikki lapsen isovanhemmat asuvat useiden satojen kilometrien päässä, joten etenkään näin ekalla yökyläilykerralla monen tunnin välimatka ei olisi tullut kyseeseen. Pirssimatka keskellä yötä ikävöivää lasta hakemaan tulisi vähän turhan tyyriiksi. Ja totta puhuen, mä en itse sellaiseen vielä edes kykenisi. Jotenkin on vain tunne, että ainakin toisen meistä vanhemmista on oltava tavoitettavissa nopeasti.

Niinpä lapsi yökyläili Helsingin keskustassa olevassa hotellissa, jossa mun vanhempani Helsingin-reissullaan yöpyivät. Vietettiin ensin päivä yhdessä porukalla ja käytiin lopuksi vielä syömässä illallinen yhdessä, minkä jälkeen mentiin hotellille. Eronhetkellä vähän meinasi mieli kääntyä katumapäälle, mutta sinne likka jäi mummin ja paapan kanssa syömään pähkinöitä sekä tekemään kuperkeikkoja hotellin isolla sängyllä. Olipa kummallista kävellä metrolle vain toisen lapsen kanssa vaillinaisena, ihan kuin jotain unohtaneena.

Hieman myöhemmin sain puhelimeeni tiedon, että iltasadun jälkeen uni oli tullut saman tien. Eikä sänkymme vieressä päivystysasemissa ollut luuri piipannut sen jälkeen koko yönä. Vielä mitä! Yökyläilijällä riitti unta hotellilakanoissa paljon pidempään kuin kotona yleensä, ja kotiin kömmittiinkin vasta lähempänä puoltapäivää myöhäisen hotelliaamupalan jälkeen. Ja jo esikoinen oli ylpeä ja onnellinen – hän uskalsi ja pärjäsi ihan itse ilman äitiä ja isiä!

Jaa: