Me palasimme eilen kotiin, mutta Alma-kissamme ei tullut mukanamme. Hän jäi sinne, missä on syntynytkin. Pohjanmaalle, vanhempieni talon vieressä kasvavan kuusiaidan katveeseen. Samojen multien alle, jonne on haudattu useampi perheemme rakas lemmikki.
Meillä ei ole enää kissaa. Tai onhan meillä Pekko, mutta hän on asustellut jo tovin vanhempieni luona. Aluksi Pekon maaseutuelo oli kokeilu, mutta pysyväksi ratkaisuksi jäänee. Löytöeläinkodista haettu Pekko on entisessä elämässään saanut luultavasti kulkea maita ja mantuja, eikä usean vuoden jälkeenkin oikein sopeutunut kaupunkilaiskissaksi.
Nyt meidän kotimme on jotenkin vajaa. Ruokakupit ovat yhä paikoillaan ja sohvatyynyissä karvoja. Kukaan ei tule ovelle vastaan tai vahdi työntekoani klaffipiirongin päällä istuen. Olen kuulevinani Alman tassuttelun ja näkevinäni vilahduksen kissasta silmäkulmassa. Kun kutsun hiljaa Almaa, olen varma, että kuulen iloisen kurnaun. En oikein vieläkään taida uskoa tai tajuta, että Alma on kuollut.
Alma alkoi sairastella nyt keväällä. Ruoka ei maistunut vanhaan maalliin ja kissa laihtui huomaamatta. Sitä ei alkuun pidetty kuitenkaan huolestuttavana, sillä kissoilla nyt on tapana välillä pitää massakausia ja välillä taas elellä vähemmällä sapuskalla. Sitten alkoi oksentelu. Luulimme sen syyksi tuoreyrttejä, joita Alma välillä kävi salaa popsimassa keittiössä ja joita löytyi oksennuksen joukosta. Pykäileväthän nuo kissat välillä karvapalloja, mikä on ihan normaalia. Vajaa kuukausi sitten huomasin oksennuksen seassa verta.
Eläinlääkärissä poistettiin ensin vähäinen hammaskivi, joka on aikaisemmin paljastunut Alman huonon ruokahalun syyksi. Sitten otettiin läjäpäin testejä, lopulta laajaa verenkuvaa myöten. Selvisi, että ruuan imeytymisessä oli ongelmaa. Suolessa oli jotain pielessä, ehkä vatsassakin. Lisäksi kissan kehossa oli tulehdustila. Aloitettiin antibiootit ja lisäravinteet. Epäiltiin että syynä voisi olla esimerkiksi keliakia, jota alettaisiin hoitaa, kunhan tulehdus ensin saataisiin pois. Oksentelu loppui, mutta Alma lopetti syömisen lähes kokonaan. Kokeilimme erilaisia ruokia. Sitten minun ollessa lasten kanssa junassa matkalla Pohjanmaalle, Alman jalat alkoivat kotona pettää alta.
Eläinlääkärissä todettiin, että annetut lääkkeet eivät olleet sopineet Almalle. Tulehdustila oli muuttunut vakavaksi. Jo muutenkin laiha kissa oli laihtunut reilussa viikossa puoli kiloa. Lisää kokeita ja testejä. Lääkkeen vaihtaminen ja erilaiset lisäravinteet. Alettiin epäillä syöpää suolessa, vatsalaukussa ja mahdollisesti myös luustossa. Tähystystä ei kuitenkaan voitu tehdä, sillä Alma oli siihen liian heikko.
Pian puhuttiin jo tehohoidosta eläinsairaalassa, useammasta erilaisesta antibiootista suoraan suoneen ja verensiirrosta, mutta parantumisesta ei annettu mitään takeita. Toisaalta annettiin toivoa, että uudet lääkkeet ehkä toimivat. Päätimme puhelimitse miehen kanssa, että sairaalassa letkuissa makoilu ei ole kissan arvoista elämää. Ei meidän Almalle. Mies sai luvan matkustaa Alman kanssa Pohjanmaalle, jossa odotettaisiin uusien lääkkeiden tehoamista. Ruoka ja juoma piti antaa ruiskulla, vaikka kissa laittoi vastaan. Jälkikäteen mietityttää, teimmekö väärin, kun emme jo tässä vaiheessa antaneet Alman mennä. Kai sitä oli vain niin itsekäs, että tahtoi uskoa ja tahtoi saada pitää Almaa vielä sylissä.
Eiväthän ne lääkkeet alkaneet vaikuttaa. Alma ei enää jaksanut itse hypätä sohvalle ja käveleminen oli vaikeaa. Mutta hän tahtoi olla lähellä ihmisiä ja kehräsi koko laihan ruumiinsa voimin, kun silitti. Miten niin sairaan kissan silmät voivatkin olla silti niin täynnä uteliaisuutta, rakkautta ja luottamusta. Niihin silmiin katsoen oli niin hirvittävää tehdä päätös, joka oli ainut oikea. Kissoilla on mahdollisuus eutanasiaan, eikä enää ollut mitään mieltä pitkittää loppua, joka kuitenkin oli tuleva.
Alma nukkui viimeisen yönsä esikoisen jalkopäässä. Aamupäivällä hyvästelimme kissan, joka olisi kesällä ollut osa meidän perhettä kymmenen vuoden ajan. Sitä Alman piti olla vielä ainakin toisen vuosikymmenen. Mies kävi Alman kanssa viimeisen kerran eläinlääkärissä ja kaivoi kuopan kuusiaidan juurelle. Alman silmissä ei enää ollut eloa, mutta muuten hän näytti niin itseltään. Korvat uteliaana pystyssä ja nenä hymyillen.
Esikoinen tahtoi laulaa Almalle Laiva-laulun. Hautaan Alman mukana laitettiin narsisseja, niitä Alma olisi tykännyt kielloista huolimatta järsiä. Hyvästi, Alma Molli Nyyrikki.
Paljon tsemppiä sinne <3 Kyyneleet valuen luin tekstiäsi.. oma rakkaan perheenjäsenen menetys vielä liian tuoreessa muistissa.. 3kk sitten rakas 11v koira lähti juoksemaan paremmille maille ja aina se menetys ottaa yhtä koville. Peläten sitä päivää kun täytyy luopua seuraavasta rakkaasta :/
Surullista. Hieman ihmetyttää kyllä ettet avautunut sairasteluista jo hieman aikaisemmin.. Ja samoin toisen kissan yhtäkkisestä katoamisesta kuvioista. Toivottavasti ei sairastunut tämä Alma-kissa suruun. Elämänhalu myös hiipuu jos kaveri yhtäkkiä puuttuu ja perhe-elämän kuviot muutenkin muuttuvat. Hienoa että hoiditte tämänkin sielun loppuun saakka. Jäljelle jää pieni ajatus josko jäivät nämäkin lemmikit hieman perhe-elämän jalkoihin kuten monissa perheissä. Kaikki eläimet ovat herkkiä kuten ovat ihmiset myös.
Kiitos <3
Suuri osa elämäni tapahtumista ei näy blogissani. Joitakin asioita täytyy myös käsitellä ihan itsekseen tai pienessä piirissä, ennen kuin niistä kertoo julkisesti.
Sait kyllä minulle tosi pahan mielen, että kehtaat olla noin hirveä, että laitat tällaista kommenttia Alma-kissamme kuolemasta kertovaan postaukseen. Häpeäisit.
Osanottoni suruunne. <3 Itse olen yhden löytökisun mamma ja tuntuu kauhealta teidän puolesta.
(Ja todellakin saisi tuo Anonyymi hävetä! Ilman omaa nimeä alla on niin helppo huudella törkeyksiä, huoh. )
Otan osaa! Hoiditte Almaa varmasti niin hyvin kuin voi ja sillä oli varmasti hyvä elämä kanssanne♡
Varmasti teitte kaikkenne ja parhaanne kissan eteen. Kukaan muu ei voi tietää yhtä hyvin kuin te kissan lähimmäiset sitä miten kissan käytös muuttui ja oliko se onnellinen.
Voimia ja iloisia muistoja! Virtuaali rapsutus Alaman muistolle.
Voi, mullekin tuli kyyneleet silmiin kun tätä luin. Teidän ja mainion Alma-kissan vuoksi, molempien. Olen hurjan pahoillani ja toivon, että tyhjä olo pikkuhiljaa vaihtuu hyviin muistoihin.
Alma oli mainio kissa, en voi syyttää siitä, että vielä halusitte pitää sylissä. Uskon, että sitä Almakin toivoi.
Kovin paha mieli tuli tuosta kommentista myös meille täällä Hannen kotona. Täällä on ihan tarpeeksi surullista, kun Alma nukkuu nyt ikiunta tuolla kuusiaitamme juurella. Vielä kuukausi sitten Alma oli kunnossa, mutta muutama päivä sitten meille saapui kissa, joka oli kuihtunut puoleen entisestä. Kaverinsa Pekko täällä odotteli, mutta sekin tajusi, että ei ollut sopivaa ”kurmoottaa” Almaa entiseen malliin. Sitä Pekko teki ihan tarpeeksi kaupunkiasunnossa – liekö kulkukissamenneisyys tehnyt Pekosta riidanhaluisen. Sen jälkeen, kun Pekko vuosi sitten muutti meille, yksityisyyttä arvostanut Almakin rauhoittui.
Hannehan taannoin kertoikin blogissaan Pekon muutosta meille maalle. Kesävierailu muuttuikin sitten lopulliseksi, niin hyvin maalaiselämä tuolle entiselle kulkukissalle sopii. Välillä Petteri-kissamme kyllästyy Pekon touhuihin ja antaa käpälää, mutta sitten ollaan taas kavereita. Tässä blogipostauksessani tarinaa Pekosta: http://mansikkamaalta.blogspot.fi/2014_07_01_archive.html#5842499917955775163
Voi miten surullista 🙁 Lemmikistä luopuminen on aina niin rankkaa ja uskon teidän tehneen kuitenkin parhaan mahdollisen ratkaisun rakkaalle lemmikille kun takuita paranemisesta ei annettu.
”Nousin selkään pyrstötähden ,valonmaahan kulkemaan, älä sure että lähdin sydämmees jään asumaan.Täältä takaa tähtitaivaan häntääni mä heilutan.
Elämän mä elin parhaan, sua aina rakastan ”
No jopas oli kommentti!
Osanottoni ❤️
Otan osaa :/ lemmikit on suuri rikkaus ja korvaamaton osa perhettä. Rakkautta on osata päästää irti vaikka ei millään vielä haluaisi. Kirjoitit kauniisti perheenne jäsenestä, itku tuli mullakin.
Osanottoni rakkaan Alma kissan poismenosta <3
Halauksin <3
Voihan nenä, kirjoitin enemmän tekstiä mutta se katosi… höhö
Osanotot. Tiedän kokemuksesta, että rakkaasta lemmikistä on todella raskas luopua ja se jättää ison aukon elämään.
Osanottoni ja paljon jaksamista koko perheelle! Perheenjäsenen menettäminen kouraisee aina syvältä, vaikka kyseessä olisikin ”vain” toisenlajinen eläin. Viettäköön Alma ihania kissanpäiviä sateenkaarisillalla <3
Voi itku, kissaihmisenä niin riipaisee lukea näitä. Osanottoni, meillekin kissat olleet aina tärkeitä perheenjäseniä. Kolme olen joutunut hautaamaan (tai okei, en ole henk. koht. pystynyt), neljä ilostuttaa tällä hetkellä arkeamme. Kaikessa surullisuudessaan ihanaa kuulla ihmisistä, jotka arvostavat lemmikkejään ja ovat valmiita hoitamaan niitä, niin kauan kuin se eläimen elämänlaadun kannalta on fiksua.
Voi, muita sanoja nyt ei ole kuin että osanottoni: hirveän surullista että jouduitte tällaisen päätöksen tekemään, mutta varmasti ainoa oikea päätös. Almalla on nyt kaikki hyvin <3
(Ja anonyymi -hirviö, joka muka-sivistyneeseen kommenttiisi upotit sen, minkä tiesit sattuvan kaikkein kipeimmin: sulla itselläsi on varmaan paha olla, kenties juuri sellaisen tilanteen johdosta mistä itse kirjoitit. Kuten Hanne tuossa jo itsekin sanoi: häpeä. Ei mikään oikeuta tuollaisia syytöksiä, kun toinen kertoo kipeästä asiasta. Eikä Hannella olisi nytkään ollut mitään velvollisuutta kirjoittaa ollenkaan koko asiasta. )
Osanottoni <3 Olipa koskettava kirjoitus, kyllä piti oikeen itku tirauttaa :( Piti napata meidän tässä kuussa 7v. täyttävä kissa-rouva kainaloon ja antaa ekstrarapsutukset, kun koskaan ei tiedä kuinka kauan nämä ihanat lemmikit meidän elämää rikastuttaa.. Jaksamisia!
Voi ei! Kyllä itku tuli silmään kun tekstiä luki. Tunnen tuskan, itsellä ollu kotona koko lapsuuden ajan kissoja ja tälläkin hetkellä porukoilla on kuus kissaa, joten kissaihminen minäkin. Lemmikin sairastelu on tosi sydäntä särkevää, eläin kun ei voi kertoo mistä sattuu ja itse kans pari kisua hautaan saattaneena voin sanoo et on se kamalaa! Mutta nyt Almalla ei onneks oo enää kipuja!
Äitini kommentti tuossa hieman avasikin valtataistelua, jota Alman ja Pekon välillä oli. Olkoon tämä opetus siitä, että kukaan ei voi blogin välityksellä tietää saati tuntea ihmistä – tai kissaa.
Kiitos asiallisten ja myötätuntoisten kommentien jättäjille <3
Kiitos <3 Alma oli meidän ensimmäinen vauva, se josta perhe lähti kasvamaan. Mä olin aina ajatellut, että Alma olisi antamassa kissarakkautta ja opettamassa eläimen omistajan vastuuta meidän ihmislapsillemme vielä vuosien ajan. Miten äkkiä tilanteet voivatkaan muuttua. Onneksi lasten mummilassa päästään vielä rapsuttelemaan kissoja, Pekkoa ja Petteriä.
Kiitos <3
Kiitos Liina <3 Ja kiitos, että välillä meidän reissujen ajan hoiditte ja rapsutitte Almaa.
Ihana runo, kiitos.
Korvaamaton osa perhettä nuo eläimet todellakin ovat. Kodissa on vajaata.
Kiitos <3
Kiitos <3
Kiitos <3 Ei tätä taida ihan tajuta vieläkään. Ehkä sitten, kun saadaan kerättyä Alman tavarat pois, alan ymmärtää.
Kiitos <3 Itsellänikin kissat ovat kuuluneet elämääni aina. Opettelin kuulemma (ja kuvien perusteella) kävelemäänkin kissasta tukea ottaen. Olenkin samalla surullinen myös lapsiemme puolesta, sillä olisin niin suonut Alman olevan heitä opettamassa ja rakastamassa vielä monien vuosien ajan.
Kiitos <3 Kamala päätös tosiaan. Samalla kun mietti, että josko sittenkin joku keino olisi vielä, samalla miettii, olisiko pitänyt tajuta luopua jo aikaisemmin. Mutta nyt Almaan ei enää satu.
Kiitos, ja paljon rapsutuksia sekä pitkää ikää sinne kissa-rouvalle <3
Munkin elämään kissat ovat kuuluneet aina. Lapsuus ilman kissoja tuntuisi yhtä vajavaiselta kuin koti nyt. Mutta ei me enää kissaa voida ottaa, ei sitä voi edes ajatella, ei ainakaan nyt. Onneksi mummilassa ja mummulassakin on kissoja, joilta lapset voivat oppia rakkautta ja vastuunkantoa.
Otan osaa! <3 itsekin useamman lemmikin menettäneenä tiedän miten se sattuu. Viimeksi syksyllä jouduimme hautaamaan tyttäreni hamsterin. Sydämessä Alma teillä kuitenkin pysyy aina. <3
Osanottoni, kyyneleet valuivat silmistä kun sain koko tekstin luettua. Kauhulla odotan päivää, kun joudun tekemään saman päätöksen koirieni kohdalla. Uskon että teitte oikean ratkaisun oikeassa kohdassa, on valtavan vaikeaa uskaltaa päästää irti. <3
-Hanna
Otan osaa..kissa ihmisenä ja saman kokeneena tiedän miltä tuntuu..meidän kissa eli 16,5 vuotiaaksi..kun sairastui ja väistämätön oli edessä..eilen just siivosin haudan joka tuossa puskan alla on..siitä on nyt n.3,5 vuotta..kaipaus nousi pintaan kun luin kirjoituksesi….voimia..terv.vakiolukijasi
Kurjia hetkiä kun nuo karvakasat jättävät kuitenkin sylin kokoisen ikävän. Teitte oikean ja vastuullisen ratkaisun joka jokaisen lemmikin omistajan tavalla tai toisella tulee jossain kohtaa kohdata. Ihana että saitte niin ihanan kissan elämäänne melkein kymmeneksi vuodeksi, minime varmasti muistaa kisun vielä isonakin. Tsemppiä ja jaksuhaleja!
Mitä lämpimin osanottoni kissarakkaanne poismenosta <3
Näin kissaihmisenä tuli itku, vaikken Almaa edes tavannut.
Voimahalauksia teille!
Kyyneleet ihan tuli, osanotot <3
Ihan pakko kommentoida. Itse siis tossa syksyllä rupesin odottamaan ekaa lastani ja silloin löysin sun blogin, joka onkin ollut melkoinen tietoaitta ja tärkeä tuki kaikkien hormoniryöppyjen keskellä, kiitos siis ensinnäkin siitä <3
Nyt raskauden viimeisillä metreillä myös meidän elämään tuli suuri suru, kun 15-vuotias kissamme alkoi yllättäen pissiä mm. sänkyyn. Olihan hän jo laihtunutkin mutta kun ruokahalu oli kunnossa niin ajattelin sen olevan normaalia vanhoille kissoille. Tän viikon tiistaina käytiin eläinlääkärissä pissimisen vuoksi, siellä verikokeella varmistettiin se, mitä mä jo jollain tasolla osasin pelätä; diabetes. Hoitoa olis voinu kokeilla, mutta kun elinikää sillä välttämättä ei paljoa pidennettäis, plus että kaks kertaa päivässä insuliinin piikittäminen ja kerran viikossa verikokeelle vieminen ei kuulosta kovinkaan hyvältä elämältä kissalle (joka tietenkään ei ymmärtäisi miksi piikitetään…) niin päädyimme siihen ratkaisuista vaikeimpaan.
Torstaina sateenkaarisillalle tassutteli myös meidän rakas kissavanhus. Kissavanhus, joka oli kuusi vuotta mulla ollut, kehittynyt sinä aikana arasta ja säikystä kissasta letkeäksi kodin leijonaksi, joka ei vähästä hätkähtänyt.
Nyt muutaman päivän ajan ollaan koetettu tottua tähän uuteen tilanteeseen, kun kotona onkin enää yksi karvatassu. Mutta tiedän, että tehtiin oikea valinta. Ja tiedän, että kissalle oli parempi näin.
Suuret sympatiat teidän koko perheelle Alman johdosta <3 Ei ollut varmasti teillekään helppo päätös, eihän se ikinä ole. Kissan kokoinen tyhjiö jää sydämeen, mutta tuska sentään helpottaa ajan kanssa.
-JJ
Voi kamala, itkuhan tässä pääsi lukiessa. Osanottoni koko teidän perheelle. Tuntuu että joka kerta kun lemmikki on nukkunut pois, on itsestäkin lähtenyt pieni palanen. Kauhulla odotan omien kissojen lähtöä, nämä kun ovat olleet meille vähän kuin esikoislapsia.
– Sallamaari
Itkettää. Suren teidän puolesta, mutta ikävöin myös omia rakkaita kissojani, jotka olen vuosien varrella joutunut hyvästelemään.
Osanottoni.