Sillä tavallahan siinä sitten kävi, että miehen vanhempainvapaa alkaa kymmenen päivän kuluttua. Hän jää koti-isiksi puolivuotiaan vauvan ja kolmevuotiaan tärinäsanterin kanssa. Mä taas vietän kesän haihattelevaa taiteilijaelämää, eli teen töitä juuri niin paljon, että pärjätään. Hullua. Älytöntä. Ja just siksi niin parasta.

Kun viime kuussa kirjoitin vanhempainvapaiden jakamisesta, päätös miehen kotiin jäämisestä oli jo oikeastaan tehty. Olen paasannut vanhemmuuden kustannusten jakamisesta ja tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, mutta silti huomasin, että meilläkin minä istuin jaettavaksi tarkoitettujen vanhempainvapaiden päällä.

Miehen kotiin jäämisestä on kyllä puhuttu ennenkin, mutta mun ajatukset järjestelyn muka-hankaluudesta ovat tehneet pisteen haaveille. Heti kun minä tulin järkiini ja ikään kuin annoin miehelle luvan ottaa kotiajasta osansa, alkoi tapahtua. Mies kävi ilmoittamassa työnantajalleen asiasta heti seuraavan työvuoronsa aikana ja asioi Kelan kanssa heti kun vapaat olivat työnantajan kanssa sovittu. Viime viikolla Kelasta tuli kirje ja laskelma, jossa kerrottiin ansiosidonnaisten vanhempainvapaiden siirtyvän toukokuun alussa miehen nimiin.

Mulla on haikea olo. Enää kymmenen päivää jäljellä elämäni viimeistä vanhempainvapaata. Vauva on ihan pieni vielä, ja tämä vauvavuosi on ollut eheyttävä ja kaikkine paskoineenkin ihana. Juurihan vauva vasta syntyi, ja juurihan mä olen löytänyt itseni miettimästä, että tämä elämäntilanne voisi jatkua vielä useamman vauvavuoden verran (ilman että lapsiluku kuitenkaan kasvaisi, jestas sentään).

Samalla kun yhden aikakauden loppu aiheuttaa eroahdistusta, olen myös valtavan innoissani. Tästä tulee niin siisti kesä! Hullua, että oli lähellä, ettemme olisi edes tajunneet käyttää tätä ainutlaatuista mahdollisuutta. Onneksi jaksoin raahautua molempien lasten kanssa siihen tasa-arvoista vanhemmuutta käsitelleeseen vaalikeskustelutilaisuuteen, vaikka väsytti ja päätä särki. Ilman sitä pyörät eivät todennäköisesti olisi lähteneet pyörimään mielessäni.

Mies on vanhempainvapailla niin kauan kuin sitä riemua riittää, eli kesäkuun loppuun saakka. Sen jälkeen hän pitää pois melkein kaikki isälle korvamerkityt perhevapaat ja vielä päälle kesälomansa. Se tarkoittaa melkein neljää kuukautta elämää, jolloin meillä on aikaa olla yhdessä perheenä ja nauttia kesästä.

Niin ja mitä minä siis teen siirtyessäni perheen pääelättäjän rooliin? Ainakin lopetan heti alkuun 15 tunnin sunnuntaityöpäivät. On huojentavaa, että duunia saa taas painaa menemään ihan koska vain, ilman ilmoitusvelvollisuutta. Toivoakseni saan jossain vaiheessa kesää myös järjestykseen ylipursuilevan postauskalenterini, ja blogi alkaa päivittyä enemmän reaaliaikaisena. Toivon myös, että mulla on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia tehdä haastatteluihin ja tutkimuksiin perustuvia postauksia. Aikomuksenani on myös edistää muita isompitöisempiä kirjoitusprojekteja.

Aion siis olla oman elämäni Peppi Pitkätossu, jolla tosin ei ole kultarahakirstua sängyn alla. Ainakin parina päivänä viikossa karkaan kahvilaan vuokraamaan työpöydän muutamaksi tunniksi kahvikupposen tai parin hinnalla. Kutkuttava ajatus voida keskittyä tekemään omia hommiaan ihan rauhassa ja ilman keskeytyksiä! Muuten teen töitä kotona tai missä sitten satutaankaan olemaan. Ja se on varma, että kymmenen päivän kuluttua alkaa aikakausi, jolloin minäkin taas nukun tarpeeksi pitkiä yöunia.

Olen myös miettinyt, että hyvänen aika, mähän voisin vaikka käydä välillä kavereiden kanssa baarissa viikonloppuisin. Tai kostealla illallisella! Tai skumppapiknikillä! Nyt kun miehellä on vapaa viikonloppu kerran parissa kuukaudessa, sen mieluummin viettää perheen kanssa kuin skumppapöhinöissä likkojen kanssa. Mutta tulevasta kesästä ehkä malttaa muutaman päivän antaa myös illoille, jolloin terassille voi unohtua auringon jo laskettuakin. Ajattelin myös ommella, tehdä kuvakirjoja ja mitä näitä nyt on, maailman pelastamista ja bikinikuntoon pääsemistä.

Esikoinen jatkaa päiväkodissa ne muutamat päivät viikossa vielä toukokuun ajan (mitä nyt ollaan reissussa siitäkin puolet) ja jää sen jälkeen samanlaiselle pitkälle kesälomalle kuin viime vuonnakin. Niin kivaa! Esikoinen tosin ei itse vielä ole kovin innoissaan ajatuksesta, että ei saa mennä päiväkotiin moneen kuukauteen. Pitäisi saada hänet ymmärtämään, että eivät ne kaveritkaan siellä juuri kesällä ole, ainakaan kaikki ja samaan aikaan. Mutta eiköhän hän tuosta ajatukseen totu, kun kesä mennään ja tehdään paljon. Kaverivajaritkin ehditään pitää loitolla, kun on aikaa nähdä perheellisiä ystäviä ja temmeltää naapuruston muksujen kanssa.

Syksyllä minä sitten jään ainakin alkuun hoitovapaalle vauvan kanssa töitä tehden, mies palaa töihin ja esikoinen jatkaa päiväkodissa. Myönnettäköön, että pessimisti minussa kuiskii jo kauhuissaan, miten jäätävää siitä sitten tulee, kun perhevapaalungeilun ja mahtavan kesän jälkeen tappotahtiset ruuhkavuodet osittain taas rysähtävät päälle. Saas nähdä, josko mies tekisi vaikka lyhennettyä viikkoa, että saisin vähemmällä säätämisellä tehtyä töitä minäkin ja perheelle jäisi paremmin aikaa. Katsotaan sitä sitten. Oma työtilanteenikin kun ehtii media-alan sekatyöläisenä ja yhden naisen yrityksen häslärinä muuttua vielä monet kerrat.

Sitä ennen on luvassa leppoisan letkeä isikesä!

Jaa: