Kuopus on tehnyt hampaita, ja takana on muutama erityiskarsea yö. Alaleuassa jumittavat valkoiset naskalipisteet tekevät vauvalle niin kipeää, että on tarvittu Panadolia ja ympäri kämppää kävelyä keskellä yötä. Yleensä tyytyväinen ja vain tarkasti harkituissa tilanteissa itkevä vauva on yhtäkkiä huutanut niin paljon, että poloisella on ääni käheänä. 

Minä olen ollut noina yön tunteina järkytyksestä ihan lamaantunut. Vaikka esikoisen aikana todellakin sai tottua itkun tyynnyttelyyn, olen ihan ulalla, kun kyseessä onkin vauva, joka ei huoli rintaa lohdutukseksi. Tissin näkeminen lisää kipuitkun joukkoon raivoa. Nyt pois siitä se nahkalerpake!

On myös jännä, miten syvälle kroppani muistiin vauvan itku on porautunut. Kun tuollaista huutavaa itkua ei ole – onneksi, ONNEKSI – joutunut tämän vauvan kanssa juurikaan kestää, kropasta nousee heti esiin tuntemukset vauvavuodelta kolmen vuoden takaa. Vaikka henkeä haukkovaa itkua ei olisi kestänyt kuin muutaman minuutin, minun ylleni on valahtanut synkeän musta ja raskas epätoivo. Tiedättekö, vähän samalla tavalla kuin jonkun ennen oksennustautia nautitun ruuan tuoksu saattaa saada vielä vuosienkin kuluttua pahan olon vellomaan vatsassa. Kroppa muistaa.

Eräänä yönä hyvin nukkuva esikoinenkin lopulta heräsi vauvan itkuun. Kun viereisestä sängystä alkoi kuulua lakanoiden kahinaa, manasin jo mielessäni, että voi helvetti, nyt sieltäkin alkaa kuulua itkua tai vähintään marinaa siitä, ettei saa nukutuksi.

Sen sijaan pimeän makuuhuoneen täytti lastensängystä kuuluva laulu. ”Aa aa Heikki, kissa se langoilla leikki. Ei saa lankoja sotkea, ei saa lankoja sotkea.”

Esikoinen lauloi lohtulauluksi nimeämääni lastenlaulua. Sitä samaista, jota lauloin hänelle tuhansia ja tuhansia kertoja niinä pitkinä tunteina kolme vuotta sitten, kun elämään ei mahtunut muuta kuin itku. Sitä samaista, jota olen nytkin laulanut kuopukselle, mutta jolle on ollut verrattain vähän käyttöä.

En tiedä, lauloiko hän sitä itselleen, mutta uskoisin laulun olleen tarkoitettu veljelle. Esikoinen jatkoi laulumantraa, vauvan itku vaimeni ja pian lastensängyssä lakanat taas kahisivat. Molemmat lapset nukahtivat. Aamulla esikoinen ei muistanut koko tapahtumaa. Mutta minä ja mies muistamme sen varmasti loppuelämämme. Jotain ollaan tehty oikein, kun ollaan saatu kasvatettua noin ihana ja empatiakykyinen kolmevuotias ja sisko.

Jaa: