<!– /* Font Definitions */ @font-face {font-family:Cambria; panose-1:2 4 5 3 5 4 6 3 2 4; mso-font-charset:0; mso-generic-font-family:auto; mso-font-pitch:variable; mso-font-signature:3 0 0 0 1 0;} /* Style Definitions */ p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal {mso-style-parent:""; margin-top:0cm; margin-right:0cm; margin-bottom:10.0pt; margin-left:0cm; mso-pagination:widow-orphan; font-size:12.0pt; font-family:"Times New Roman"; mso-ascii-font-family:Cambria; mso-ascii-theme-font:minor-latin; mso-fareast-font-family:Cambria; mso-fareast-theme-font:minor-latin; mso-hansi-font-family:Cambria; mso-hansi-theme-font:minor-latin; mso-bidi-font-family:"Times New Roman"; mso-bidi-theme-font:minor-bidi; mso-fareast-language:EN-US;} @page Section1 {size:595.0pt 842.0pt; margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm; mso-header-margin:35.4pt; mso-footer-margin:35.4pt; mso-paper-source:0;} div.Section1 {page:Section1;}

–>

Jos mun pitäisi tällä valtavalla vajaan kuukauden mutsikokemuksella antaa muille vauvallisille yksi vinkki se olisi – astianpesukoneen hankkimisen lisäksi – nukkua naperon kanssa samassa sängyssä. Miksi hitto soikoon mä en itse tajunnut tätä aikaisemmin?
Me ollaan nyt kuuden yön ajan nukuttu koko sakki samalla futonilla. Siis ihan oikeasti nukuttu. Eikä vaan torkuttu odottaen kauhulla, koska pinnasängystä taas kajahtaa. Minimekin on ollut jatkuvaan yökyläilyyn vanhempien sängyssä tyytyväinen. Kukas nyt ei tykkäisi, että tarjoilu pelaa suoraan sänkyyn, kun vain vähän inahtaa.

Tähän järjestelyyn luisuttiin vähän vahingossa – mutta niin ne parhaat keksinnöt ja jutut ovat ennenkin syntyneet (Minime mukaan lukien). Seitsemän yötä sitten olin taas herännyt vajaan tunnin välein tankatakseni muppelon piripintaan maitoa. Hiippailin paita kainaloihin nostettuna ja sukat karvaisissa säärissäni makkaralla takaisin sänkyyn. Yritin tehdä yhden väsyneen mutsin mentävän tilan kissojen valtaamalle sängynpuoliskolle, kun pinnasängystä kuului taas vaatimus ”safkaaabyääääh”. Päässä napsahti, heitin tyynyn seinään ja aloin vollottaa Minimen kanssa kilpaa.
Tässä vaiheessa seuraavana aamuna töihin menevä Lähiöjeppe päätti karauttaa toiselta sängynpuoliskolta pelastamaan tilanteen. Hän nosti Minimen pinnasängystä, tyynnytteli silittelemällä sekä Minimetä että sen hysteerisenä parkuvaa mutsia ja tilanteen rauhoituttua asetti Minimen viereeni, napa vasten napaa. Tissi suuhun ja makuuhuoneeseemme laskeutui tyyneys ja rauha. Ja siihen viereen Minime myös jäi. 
Monissa maissa perhepeti on ihan normikäytäntö. Niin se on ollut myös täällä pohjolan perukoilla vielä muutama sukupolvi taaksepäin. Sitten länsimaat valtasi villitys, jonka mukaan vauvasta pitää kasvattaa itsenäinen. Siis tyypin, joka ei edes osaa liikkua itse tai tajua paskovansa housuihinsa pitäisi handlata elämän kurjat ja karut puolet ihan itsekseen. Vauvan pitäisi tämän koulukunnan mukaan itkeä pinniksessä pää punaisena ja oppia näin nukkumaan itsekseen, koska muuten siitä ei tule itsenäistä eikä se pääse Harvardiin.
Sori nyt vaan, mä en usko, että se tyyppi (joka ei osaa liikkua itse tai tajua paskovansa housuihinsa!!) kiusallaan huutaa. Ei sillä nyt vaan ole vielä sellaista aivotoimintaa, jonka tuloksena moisia kavalia juonia kehiteltäisiin mutsin ja faijan pään menoksi. Eihän vauva edes tajua ennen 6–9 kuukauden ikää, että äiti ja isä ovat kyllä olemassa, vaikka ei heitä juuri silloin näkisikään. Jos minä olisin vauva ja heräisin yksin pinnasängystäni luullen, että yksin tässä ollaan nyt ja ikuisesti, itku tulisi minultakin.
Mutta jos äiti ja isä ovat siinä lähellä vauvan hätkähtäessä unesta, on Nukkumatin matkaan turvallista hypätä uudestaan. Tätä mieltä on ainakin Minime, joka ei ole enää yhdessä nukuttaessa osoittanut öisiä vaatimuksia kuin vatsan alkaessa kurnia. Ja kun tarjoilu laitetaan esille nopeasti, ei pitkiä parkukonserttoja vaadita. Ja vielä superina kaupanpäällisenä: olkoon sattumaa tai ei, samaan aikaan kun aloitimme yhdessä nukkumisen, myös pullo jäi pois ruokailuruljanssista. Nyt vedellään pelkän tissituotannon voimin. Serpentiinejä, tähtisädetikkuja, ilotulitusta, fanfaareja, jesjesjesjesjesjes!!!
Miksi sitten emme kiepsaisseet Minimetä heti alusta lähtien viekkuun? Siksi, että näin mielessäni otsikot, jotka huusivat ”perhetragedia Herttoniemessä: mutsi liiskasi vauvan ruhonsa alle nukkuessaan”. Kirjallisuus ja muiden mutsien kokemukset saivat minut vääntämään vaihteen äidinvaistolle, joka vaatii ottamaan vauvan viereen ja luottamaan siihen, että luonto on järjestellyt asiat niin, ettei äiti kierähdä vauvansa päälle. Ja todellakin: herään tasan tarkkaan siinä pienessä kippura-asennossa kuin nukahdinkin ja vaihdan asentoa aina raajoistani ja kropastani tietoisena. Minä ja Lähiöjeppe nukumme toisella puolella sänkyä, kun Minime on vallannut koko 50 sentin komealla pituudellaan toisen puolen.
Enää mä en iltaisin kuku myöhään sen takia, että ei vain tarvitsisi mennä ”nukkumaan”, kun sitä helvettipaskaa voi nukkumiseksi sanoa. Vaikka vetelenkin yhtä sikeitä unia kuin portin pielessä vahdissa oleva koira, auringon noustessa pystyn erottamaan yön päivästä. Herään imettämään useita kertoja yössä, mutta nyt se onnistuu nousematta makuuasennosta ottamalla varusteisto paidan alta esiin, asettamalla ateria tarjolle Minimen huulille ja vaipumalla itse takaisin horrokseen. Ja ensimmäisen yön jälkeen tajusimme myös asettaa kosteussulullisen kankaan sänkyymme lakanan ja patjan väliin pitämään sängyllä vellovan maitotulvan kurissa.
Ja kyllä, mä uskon, että Minime ei tahdo muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa äidin, isän ja niiden sängyn kanssa, vaan kantaa kynnyksen yli ihan oman sänkynsä. Ja mä myös uskon ja tiedän (ja ehkä jopa etäisesti muistan), että mutsin ja faijan sutinoinnille on monta muuta paikkaa kuin sänky ja monta muuta ajankohtaa kuin yö.
Jaa: