Miksi, miksi, miksi? Sieltä niitä kysymysmerkkiin loppuvia lauseita alkoi tipahdella kesän alussa samaan vinhaan tahtiin kuin kaksivuotiaan puhekin kehittyi. Miten olinkaan odottanut lapsen kyselyikää! Fiilistelin, miten saan opettaa hänelle ympäröivän maailman ihmeellisyyksiä. Ja upeaa se on ollutkin. Yhtäkkiä lapsesta on tullut ihminen, jonka kanssa voi oikeasti keskustella. 

Mutta enpä olisi ikinä uskonut, miten rasittava kyselyikä voi kaikessa ihanuudessaan olla. Jo pelkkä kirjojen lukeminen on välillä mahdotonta, kun jokaisen sanan ja kuvan kohdalla pitää pysähtyä miettimään, miksi, miten ja koska. Kun vastaus ei tyydytä lasta, hän alkaa jankata. Kylläpäs Onni-pojalla on kirjassa jalassaan kumpparit! Ei auta, että yritän sanoa, että varmasti Onni-pojalla kumisaappaatkin on, mutta tuossa kuvassa popot näyttävät ihan sandaaleilta. Kun mitättömästä asiasta on tovi väännetty, luovutan ja sanon, että olkoot sitten kumpparit, mistäs minä tiedän. Ehkä nykyään on olemassa myös sandaalikumppareita. Silti koko loppukirjan ajan lapsi hokee jotain kumppareista.

Usein kysymykset ovat jo nyt niin hankalia, että en oikein osaa vastata. Mikä on pähkinä? Koska talvi tulee? Jos metro ei kulje raiteilla pyörillä, mitkä ne pyöreät asiat metron alla sitten ovat? Ollessamme syömässä ravintolapäivänä budhalaisessa temppelissä, lasta ihmetytti alttari. Siinä sitten yritin selittää, että se on joillekin pyhä asia, eikä sen päällä siksi saa kiipeillä. Miten pulassa olenkaan sitten, kun kysymykset alkavat koskea abstrakteja asioita! Etenkään kun emme aio vastaisuudessakaan pimittää totuuksia, ehkä ainoastaan kaunistella niitä ikävaiheeseen sopiviksi. Kuolema on kuolema, haikara ei tuo vauvoja ja sodat eivät luultavasti koskaan tule loppumaan maailmasta.

Välillä kysymyksiä sataa sitä tahtia, että en pysy mukana. Lapsi ei voi ymmärtää, miten en voi ehtiä vastaamaan jokaiseen ”mikä se oli” -kysymykseen, joita hän tykittää tulemaan katsellessaan metron ikkunasta vilahtelevia maisemia. Hän myös selvästi olettaa minun tuntevan kaikki maailman ihmiset, sillä huutelee pyörän istuimessa nököttäessään ”kuka se oli” jokaisen ihmisen ja eläimen kohdalla. Vastaukseksi ei tietenkään kelpaa ”en tiedä”, ei ainakaan ilman selityksiä. Kun olen keksinyt tuntemattomille henkilöllisyyden, seuraavaksi lasta kiinnostaa, minne he ovat menossa. Erityisen kiinnostunut hän on erilaisista äänistä, eikä lopeta ”mikä se oli, mikä se oli, mikä se oli” -kyselyä ennen kuin olen keksinyt kaksivuotiasta tyydyttävän vastauksen siihen, mikä naapurista kuulunut kolahdus tai kaupungilla kaikunut särähdys oli.

Kysymystulva saa toisena hetkenä epätoivoiseksi minut, toisena lapsen. Tuntuu kuin häntä ahdistaisi, että ei nyt heti ja tässä paikassa ymmärrä kaikkia maailman asioita. Lapsi käyttää kysymyspatteria välillä myös selkeästi härnätäkseen. Hän kyselee sadatta kertaa, miten viinirypäleet ja rusinat voivat olla sama asia, vaikka on kuullut vastauksen ihan yhtä monta kertaa kuin on kysymyksen esittänyt. Harva se päivä väännetään myös siitä, miksi kahden metrin pituista risua ei saa tuoda sisälle kotiin tai miksi mereen ei saa juosta suinpäin vaatteet päällä.

Samalla kun väsyneenä tekisi mieleni todeta kummallisiin kysymyksiin, että niin se nyt vain on, olen valtavan ylpeä tyttärestäni. Hän selkeästi pyrkii ymmärtämään elämää ja ihmisiä ympärillään. Kai sitä pitäisi vielä onnellisena loistaa tietokuningattarena, kun lapsi luulee minun tietävän vastauksen kaikkiin maailman ihmeellisyyksiin. Ja kyselyiässä on myös se ihana puoli, että myös minä voin esittää kysymyksiä. Mihin ottaa kipeää? Onko nälkä? Mikä harmittaa? Onko vessahätä? Oliko kiva päivä? Miksi teit niin? Näitä kysymyksiä on himppusen mukavampi ja hedelmällisempi esittää parivuotiaalle seikkailijalle kuin mysteerihuutavalle vauvalle.

Jaa