Meille toisen lapsen yrittäminen ei ollut mitenkään selvä ja yksinkertainen juttu. Ei siksi, ettemmekö olisi toivoneet toista lasta. Me pelkäsimme, onko meistä todellakin siihen. Haluammeko laittaa kaiken taas mullinmallin, kun eloon on vihdoin löytynyt jonkinlainen balanssi? Välillä keskellä pahimpien ruuhkavuosikaaoksien olimme jo lähellä luopua koko vauvahaaveesta. Onnellinen ja tasapainoinen kolmikko on kuitenkin parempi kuin ajanpuutteesta, kiireestä ja riittämättömyydestä hajoileva nelikko.

Joidenkin mielestä lapsihaaveita ei kannattaisi kummemmin miettiä, vaan pitäisi vain antaa palaa. Mutta jos tämä todella olisi hyvä tapa toimia, huostaanotot sekä lapsien ja perheiden pahoinvointi eivät taatusti olisi siinä jamassa kuin nykyään ovat. Vaikka olenkin tunneajattelija, tässä asiassa on mielestäni pakko ajatella myös järjellä. Ihan kaikkien.

Meillä ensimmäinen huolenaihe oli jaksaminen. Etenkin oma jaksamiseni vauvavuoden aikana. Esikoinen oli vaativa vauva, ja ensimmäisen vuoden aikana tuntui välillä kuin päästä olisi katkeamassa jättimäinen suhiseva ja tykyttävä verisuoni. Googlailin mielialahäiriöitä ja psykoosia. Jos toinen kierros toistasi samaa kaavaa, jäisi oman hyvinvointini lisäksi esikoinen heitteille miehen työvuorojen ajaksi. Vauvahaaveita miettiessämme kauhistutimme miehen kanssa toisiamme heittämällä kaikissa pahimmissa uhmavälikohtauksissa ja aikataulusekametelisopissa ilmoille ajatuksen, että mietipä kun tässä olisi vielä vauva. Katseiden vaihto toisen kanssa riitti. Huh, onneksi ei ole!

Mietimme myös aikaa ja sitä, miten liian vähän tunteja vuorokaudessa on jo nyt. Riittäisikö aikaa huomioida molemmat lapset, toisemme ja vielä itsemmekin? Unipankista kun ei ole varaa ottaa enää yhtään lainaa. Vaikka onneksemme meillä on monia rakkaita ystäviä, sellaista helposti nakitettavaa hoitokuvioverkostoa meillä ei ole vieläkään. Meidän täytyisi selvitä taas 99,99 prosenttisesti ihan kahdestaan läpi mahdolliset koliikit, vatsavaivat ja synkät yöt, joiden välissä ei päiviä ehdi olemaan. Myös rakkauden määrä mietitytti. Voinko rakastaa jota kuta vielä vain ajatuksissa olevaa yhtä voimakkaasti kuin ainokaistani? Kykenisinkö jakamaan rakkautta tasapuolisesti kahdelle?

Huolenaiheena olivat myös työt. Olisi pöljää jättäytyä taas toviksi pois työelämästä, kun olen juuri saanut hommat pyörimään vapaana toimittajana. Paluu tauon jälkeen töihin olisi jälleen hankala ja pitkä prosessi. Mediatalojen henkilökunta olisi vaihtunut, lehtiä lopetettu, yhdistetty sekä muutettu ja luomani verkostot menneet siinä samassa solmuun. Nyt vastuullani olevat vakijuttupaikat olisivat jonkun muun vastuulla, eikä uusien vakihommien saaminen tapahdu freelancerilla ihan sormia napsauttamalla. Uusia juttuaiheita olisi vaikeampi myydä, kun nimeni olisi jo toistamiseen kerryttänyt päälleen äitipölyä ja unohtunut.

Rahallakin on merkitystä. Vanhempainvapaalla menettäisimme tuloja ja kertyvää eläkettä. Vauvavuosi menisi vielä vähillä kuluilla, sillä olemme säästäneet esikoisen vauva-arsenaalin ja käyttökunnossa säilyneet vaatteet. Rintamaito ei maksa, ja itse tehdyt soseet ja vauvaan uppoava vähäinen sormiruoka eivät paljoa kustanna. Mutta entä vauvan kasvaessa? Emme halua joutua tilanteeseen, jossa rahan takia menettää yöunensa, mahdollisuutensa syödä terveellisesti ja unelmansa silloin tällöin matkustaa. Kestääkö budjettimme kahden lapsen päiväkotimaksut? Mahdummeko me nelistään kaksioon, kun isompaankaan ei ole tällä hetkellä varaa? Mitä jos toinen lapsista tahtoo jääkiekkoilijaksi ja toinen ammatin hevosurheilun parissa? Onko meillä varaa tukea heidän tavoitteitaan? Voimmeko enää matkustaa, kun maksettavana on neljä täysihintaista lentolippua? Ja entäs kun muksut ehtivät teini-ikään, silloin niitä tarpeita ja tarpeita vasta onkin!

Pohdimme näitä asioita lähes vuoden ajan. Asetimme itsellemme päätöksen deadlineksi joulukuun 2013. Silloin hyvällä onnella uusi tulokas syntyisi juuri ja juuri ennen kuin esikoinen täyttäisi kolme vuotta. Ikäerotoiveeseen oli kaksi syytä. Silloin saisin äitiyspäivärahan vielä samojen tulomäärien mukaan kuin esikoisenkin aikaan. Mikä olisi erittäin hyvä juttu, sillä ennen lasta oli aikaa (ja halua) tehdä hulluna töitä. Toiseksi toivoimme pienehköä ikäeroa itsemme ja lasten takia. Koimme järkeväksi hoitaa nämä vauva-ajan ihanuudet ja kamaluudet samalla rytinällä, jotta voimme sitten nelikymppisinä jo nukkua yömme. On myös kaikkien kannalta kiva, että lapset ovat kiinnostuneita samaan aikaan samantyyppisistä asioista. En halua raahata vastahakoista teini-ikäistä puhaltamaan saippuakuplia tai Muumimaailmaan.

Asettamaamme deadlineen tuntui kuukausien kuluessa olevan paljon aikaa, mutta yhtäkkiä päätös oli tehtävä. No hitto vieköön, nyt tai ei ehkä koskaan! Jos vain siirtäisimme ja siirtäisimme päätöstä, sitä ei koskaan tehtäisi. Puntaroidessamme asioita olimme saaneet varmuutta. Kahdesta kolmeksi muuttuminen on muokannut meistä vahvan tiimin, joka tietää heikkoutensa, mutta myös vahvuutensa. Tällä kertaa osaamme paremmin varautua karikkoihin ja ehkä jopa välttää ne.

Rahojen uskomme riittävän, ainakin kulutuskompromisseja tehden. Töitä varmasti riittää, jos vain pidän osaamistani yllä ja haen uusia väyliä toteuttaa itseäni ja samalla ansaita. Oli sekä ammatillisesti että oman hyvinvointini kannalta hyvä, että ehdin tehdä tässä välissä reilun vuoden ajan täysipäiväisenä duunia. Aikapulaan emme ole keksineet ratkaisua, ja kaksiota isompaan ei ole varaa muuttaa. Mutta silti hullunrohkeudella uskomme, että näin on hyvä. Neljä on vielä parempi kuin kolme.

Jaa: