Joidenkin mielestä lapsihaaveita ei kannattaisi kummemmin miettiä, vaan pitäisi vain antaa palaa. Mutta jos tämä todella olisi hyvä tapa toimia, huostaanotot sekä lapsien ja perheiden pahoinvointi eivät taatusti olisi siinä jamassa kuin nykyään ovat. Vaikka olenkin tunneajattelija, tässä asiassa on mielestäni pakko ajatella myös järjellä. Ihan kaikkien.
Meillä ensimmäinen huolenaihe oli jaksaminen. Etenkin oma jaksamiseni vauvavuoden aikana. Esikoinen oli vaativa vauva, ja ensimmäisen vuoden aikana tuntui välillä kuin päästä olisi katkeamassa jättimäinen suhiseva ja tykyttävä verisuoni. Googlailin mielialahäiriöitä ja psykoosia. Jos toinen kierros toistasi samaa kaavaa, jäisi oman hyvinvointini lisäksi esikoinen heitteille miehen työvuorojen ajaksi. Vauvahaaveita miettiessämme kauhistutimme miehen kanssa toisiamme heittämällä kaikissa pahimmissa uhmavälikohtauksissa ja aikataulusekametelisopissa ilmoille ajatuksen, että mietipä kun tässä olisi vielä vauva. Katseiden vaihto toisen kanssa riitti. Huh, onneksi ei ole!
Mietimme myös aikaa ja sitä, miten liian vähän tunteja vuorokaudessa on jo nyt. Riittäisikö aikaa huomioida molemmat lapset, toisemme ja vielä itsemmekin? Unipankista kun ei ole varaa ottaa enää yhtään lainaa. Vaikka onneksemme meillä on monia rakkaita ystäviä, sellaista helposti nakitettavaa hoitokuvioverkostoa meillä ei ole vieläkään. Meidän täytyisi selvitä taas 99,99 prosenttisesti ihan kahdestaan läpi mahdolliset koliikit, vatsavaivat ja synkät yöt, joiden välissä ei päiviä ehdi olemaan. Myös rakkauden määrä mietitytti. Voinko rakastaa jota kuta vielä vain ajatuksissa olevaa yhtä voimakkaasti kuin ainokaistani? Kykenisinkö jakamaan rakkautta tasapuolisesti kahdelle?
Huolenaiheena olivat myös työt. Olisi pöljää jättäytyä taas toviksi pois työelämästä, kun olen juuri saanut hommat pyörimään vapaana toimittajana. Paluu tauon jälkeen töihin olisi jälleen hankala ja pitkä prosessi. Mediatalojen henkilökunta olisi vaihtunut, lehtiä lopetettu, yhdistetty sekä muutettu ja luomani verkostot menneet siinä samassa solmuun. Nyt vastuullani olevat vakijuttupaikat olisivat jonkun muun vastuulla, eikä uusien vakihommien saaminen tapahdu freelancerilla ihan sormia napsauttamalla. Uusia juttuaiheita olisi vaikeampi myydä, kun nimeni olisi jo toistamiseen kerryttänyt päälleen äitipölyä ja unohtunut.
Rahallakin on merkitystä. Vanhempainvapaalla menettäisimme tuloja ja kertyvää eläkettä. Vauvavuosi menisi vielä vähillä kuluilla, sillä olemme säästäneet esikoisen vauva-arsenaalin ja käyttökunnossa säilyneet vaatteet. Rintamaito ei maksa, ja itse tehdyt soseet ja vauvaan uppoava vähäinen sormiruoka eivät paljoa kustanna. Mutta entä vauvan kasvaessa? Emme halua joutua tilanteeseen, jossa rahan takia menettää yöunensa, mahdollisuutensa syödä terveellisesti ja unelmansa silloin tällöin matkustaa. Kestääkö budjettimme kahden lapsen päiväkotimaksut? Mahdummeko me nelistään kaksioon, kun isompaankaan ei ole tällä hetkellä varaa? Mitä jos toinen lapsista tahtoo jääkiekkoilijaksi ja toinen ammatin hevosurheilun parissa? Onko meillä varaa tukea heidän tavoitteitaan? Voimmeko enää matkustaa, kun maksettavana on neljä täysihintaista lentolippua? Ja entäs kun muksut ehtivät teini-ikään, silloin niitä tarpeita ja tarpeita vasta onkin!
Pohdimme näitä asioita lähes vuoden ajan. Asetimme itsellemme päätöksen deadlineksi joulukuun 2013. Silloin hyvällä onnella uusi tulokas syntyisi juuri ja juuri ennen kuin esikoinen täyttäisi kolme vuotta. Ikäerotoiveeseen oli kaksi syytä. Silloin saisin äitiyspäivärahan vielä samojen tulomäärien mukaan kuin esikoisenkin aikaan. Mikä olisi erittäin hyvä juttu, sillä ennen lasta oli aikaa (ja halua) tehdä hulluna töitä. Toiseksi toivoimme pienehköä ikäeroa itsemme ja lasten takia. Koimme järkeväksi hoitaa nämä vauva-ajan ihanuudet ja kamaluudet samalla rytinällä, jotta voimme sitten nelikymppisinä jo nukkua yömme. On myös kaikkien kannalta kiva, että lapset ovat kiinnostuneita samaan aikaan samantyyppisistä asioista. En halua raahata vastahakoista teini-ikäistä puhaltamaan saippuakuplia tai Muumimaailmaan.
Asettamaamme deadlineen tuntui kuukausien kuluessa olevan paljon aikaa, mutta yhtäkkiä päätös oli tehtävä. No hitto vieköön, nyt tai ei ehkä koskaan! Jos vain siirtäisimme ja siirtäisimme päätöstä, sitä ei koskaan tehtäisi. Puntaroidessamme asioita olimme saaneet varmuutta. Kahdesta kolmeksi muuttuminen on muokannut meistä vahvan tiimin, joka tietää heikkoutensa, mutta myös vahvuutensa. Tällä kertaa osaamme paremmin varautua karikkoihin ja ehkä jopa välttää ne.
Rahojen uskomme riittävän, ainakin kulutuskompromisseja tehden. Töitä varmasti riittää, jos vain pidän osaamistani yllä ja haen uusia väyliä toteuttaa itseäni ja samalla ansaita. Oli sekä ammatillisesti että oman hyvinvointini kannalta hyvä, että ehdin tehdä tässä välissä reilun vuoden ajan täysipäiväisenä duunia. Aikapulaan emme ole keksineet ratkaisua, ja kaksiota isompaan ei ole varaa muuttaa. Mutta silti hullunrohkeudella uskomme, että näin on hyvä. Neljä on vielä parempi kuin kolme.
Kiitos tästä kirjoituksesta! Uskaltaisikohan sittenkin… Nimim. Samojen pohdintojen kanssa kamppaileva, vielä päättämätön.
Onneksi meillä ei ollut aikaa miettiä, en varmaan koskaan osaisi päättää. Ja nyt kahden viikon ja kahden alle 1,5-vuotiaan kokemuksella on sanottava, että onhan tää ihan helvetin rankkaa, mutta sitten joskus helpottaa. Ja sitten kaikki on taas ihanaa ja ruusunpunaista. <3
Kyllä uskaltaa. Mutta meillä kauhistuttaa tämä 45m2 kaksion pienuus. Pakko saada kolmio uuden tulokkaan myötä!!
Esikoinen 4v ja kuopus kohta 1v. Tsemppiä tulevaan! Se on raskasta, mutta on se ihanaakin. Ja kun sisarusten kemiat toimivat, meillä on huomattu, että helpommalla päästään kun molemmat muksut on kotona. Kun esikoinen on yökylässä, ei vauvalla ole ketään leikittämässä ja hauskuuttamassa -> sisarus on nimittäin se paras kaveri!
On hyvä ja tärkeää miettiä näitä juttuja myös järjellä! Tietoisen päätöksen takana on helpmpi seistä vaikeina aikoina, tosin eihän siitä vauvasta sitten enää eroonkaan pääse 🙂 Itselläni tuossa vaiheessa (lapset nyt 3 v ja 1 v) suurin huolenaihe oli juuri tuo rakkaus – mistä sitä riittää, kun tunteet ensimmäistä kohtaa ovat jo niin ylitsevuotavia ja pakahduttavia? Raskaus oli taas sitä samaa laskettuun päivään asti yrjöämistä, ja kun hoidettavana oli jo esikoinen ja muut asiat, ei sitä mahassa olevaa sikiötä ehtinyt yhtään fiilistelemään tai kuulostelemaan. Kuitenkin kun hän syntyi, oli hän heti alusta alkaen juuri niin rakas kuin se ensimmäinenkin! Ja yllättävintä oli se, miten uuden vauvan syntymä voimisti tunteita myös esikoista kohtaan entisestään. Tsemppiä odotukseen ja kiitos aina ilahduttavasta blogista!
Kyllä varmasti hieman pohjoisempaa tai idempää Helsinki löytyisi edullinen kolmio, jos vain ette olisi niin fiksoutuneet Hertsikkaan…
Kiitos tästä postauksesta! Minä ja mieheni emme ole saaneet päätös aikaan edes sen ensimmäisen lapsen osalta. Uskomatonta huomata, että joku muukin miettii samanlaisia juttuja ja huolia!
Miten rahat riittää, kuinka jaksaa pyörittää kaikkea, miten parisuhteelle käy ja mahdutaanko oikeesti tähän kaksioon jos meillä olisi vauva?
Eniten minua oikeesti pelottaa se raha. Vuokralla kun asutaan, niin sitä miettii vaan että entä jos rahat ei riitäkkään vuokran maksuun ja sit jäädäänkin puille paljaille pienen lapsen kanssa :O
Kirjoituksesi on rohkaiseva, kiitos oikeesti! Pitää yrittää löytää rohkeus tehdä se päätös – lapsi kun kuitenkin olisi todella ihana juttu 🙂
Kyllä niitä järkevän hintaisia kolmioitakin löytyy, mutta tosin jos alue/sijaninti toiveet ovat sellaisilta alueilta, jotka ovat kalliita, niin ymmärtäähän sen. Jokainen toki tekee päätöksensä siitä, mikä on itselle se tärkeä asunnon sijainti. Itse olen muutanut vantaalta järvenpäähän, ja kyllä tännekin on kotiutunut hyvin. Itse ainakin koen tälläisen pikku-kaupungin hyväksi puoleksi, että palvelut ovat oikeasti lähellä (mikäli siis asuu keskustan tuntumassa), useampi ruokakauppa, useampi päiväkoti, koulut, neuvola, jopa verotoimisto ja poliisiasema löytyvät kävelymatkan päästä… Isossa kaupungissa palvelut ovat paljon hajanaisemmat, kun niitä on ripoteltu pitkin kaupunkia….
Se on yksi elämän isoimpia päätöksiä. Ja pitkäkestoisimpia. Me oltais varmasti vain jatkettu jahkailua, jos ei oltaisi asetettu deadlinea päätöksen teolle.
Juu, kokemusta on siitäkin, että ei paljon ehditä miettiä. Tuo ikäero on varmasti raskas. Mutta kuten sanoit, teillä on sitten pian kaksi ihanaa ihmismäistä olentoa, joiden kanssa elo on jo pääsääntöisesti koko ajan mukavaa 😀 Ja voisin kuvitella pienen ikäeron olevan myös sisarussuhteen kannalta kiva.
Onhan sitä hellahuoneissa kasvatettu kymmenhenkisiä katraita, mutta huh. Olisihan ne muutamat lisäneliöt kiva. Aion kirjoittaa lähitulevaisuudessa siitä, miten oikein kuvittelemme saavamme kaksioon mahtumaan neljä ihmistä mukavasti.
Mä kans luotan rohkeasti tuohon sisarusten väliseen kemiaan. Esikoisesta tulee varmasti hurjan hyvä isosisko. Ja että vauva-aika on nyt siinä mielessä helpompi, että on myös isosisko viihdyttämässä, eikä meidän tarvitse tarjota koko sirkusta 😀
Ihana kuulla, että sitä rakkautta tosiaan voi riittää. Tuntuu nimittäin ihan mahdottomalta, että jossain olisi jemmassa sellainen määrä käyttämätöntä rakkautta. Ja vau, en ollut ajatellut, että vauva voisi entisestään voimistaa rakkautta myös esikoista kohtaan. Mutta kun sitä ajattelee, ihan loogistahan se on!
Kyllähän sitä Kälviältä saisi vaikka ison talon lähiökaksion hinnalla. Kyse onkin siitä, minkä koemme tuovan elämäämme onnellisuutta. Parempi siis kaksio erinomaiseksi kotiseuduksi todetussa Hertsikasta kuin isompi lukaali jostain vähemmän meidän elämäämme sopivalta alueelta. Lapsi myös juurruttaa ihan eri tavalla kotialueeseen. Täällä on hänen päiväkotinsa ja pihoilta tutut kaverit. Emme halua viedä niitä häneltä, ellei ole ihan pakko.
Jos jossain päätöksessä, vauvahaaveissa sitä pohdittavaa riitää. Mutta huolia, murheita, vahvuuksia, onnenhetkiä ja muita perhe-elämän skenaarioita on kyllä hyvä miettiä etukäteen. Henkinen valmistautuminen asioihin ei mielestäni koskaan ole pahasta. Mutta totta vie, rohkeutta ja nimenomaan sitä hullunrohkeutta perheellistymiseen tarvitaan!
Juu, saisihan lähiökaksion hinnalla vaikka talon, jos tarpeeksi sivuun olisi halukas muuttamaan. Meille kuitenkin juuri Herttoniemi tarjoaa kaiken, mitä onnelliselta elolta odotamme. Ja myös lapsi juurruttaa. Jos vain mahdollista, tahdomme säilyttää hänellä saman päiväkodin ja samat naapuripihojen tenevat kavereina.
Mutta myönnettäköön, että jossain välissä ihan tosissamme mietimme myös juuri Järvenpäähän muuttoa. Vaikuttaa kivalta pikkukaupungilta. Mutta kun aika on rahaa, työmatkat Helsinkiin päivittäin olisivat tuntuneet meistä lopulta liian raskailta ja aikaa vieviltä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä 🙂
Täällä kamppaillaan juuri samojen ajatusten kanssa. Esikoisen odotukseen pääseminen kesti yli vuoden parin keskenmenon kera, miksi toisessa meidän tuurilla kestäisi yhtään sen vähemmän? Toisaalta elo kahden alle 2-vuotiaan kanssa pelottaa. Nyt on pää täynnä suuria kysymyksiä, pitäisikö odottaa vai pitäisikö vaan sulkea silmät ja hypätä rohkeasti?
Isoja päätöksiä nämä tälläiset, varmaankin siksi koska joutuu ”ostamaan sian säkissä”, etukäteen ei voi tietää minkälainen ihminen sieltä maailmaan putkahtaa. Meillä vanhempi tyttö täyttää kohta 4v. ja nuorempi täytti juuri 2v elämme onnellista mutta kiireellistä elämää kaksiossa (aika kultaa muistot näemmä huonosti nukutuista öistä vauva ajoilta). Isompi asunto on kyllä hakusessa mutta näemmä emme osaa tehdä päätöstä ja olemme ronkeleita 😀 Toistaiseksi kukaan ei valita mutta myönnettävä on, että olisi ihanaa ja helpompaa jos olisi vaikka oma pihä missä vauva olisi saaanut nukkua ulkona päikkäreitä kun teet itse jotain muuta tai leikit isomman kanssa tai kun hoidat vauvaa niin sompi voi leikkiä omalla pihalla. Ps, äitiys, isyys, vanhempainraha ja kotihoidontuki kartuttavat eläkettä 🙂
Sepä se. Täytyykin asettaa aikaraja tai muuten vatvominen jatkuu vaan. Ja vaikka tämä ensimmäinen sikisikin heti kun alettiin yrittämään, niin eipä sitä koskaan tiedä tuleeko toinen yhtä helposti tai ollenkaan. Tsemppiä raskauteen ja toivotaan, että toisen lapsen vauva-aika menee helpommin! Niin ainakin kaikki useamman lapsen omaavat väittää. 🙂 (Eivätkä muuten koskaan ainakaan ääneen tunnusta, että toisen lapsen tekeminen kaduttaisi)
Meillä samat pohdinnat pian edessä 🙂 Ja totta tuo mitä kirjoitit että vanhempien olisi todellakin hyvä nämä ajattelut käydä läpi siitäkin huolimatta, että lapsia ei hankita vaan saada ja he todellakin ovat lahjoja. Mutta juuri sen takia kun tietää miten paljon nykyään on lastensuojelulle tarvetta, huostaanottoja sekä huonosti voivia perheitä ja lapsia… Sen lisäksi että vauvat ovat toki (yleensä suurimman osan aikaa) ihania, niin jokaisesta tulee kuitenkin yksi uusi ihminen tähän (joskus kovaankin) nykymaailmaan. He tulevat olemaan leikki-ikäisiä, koululaisia, nuoria, opiskelijoita, työelämää aloittelevia jne ja vanhemmat ovat ja on syytä olla näissä kaikissa vaiheissa hyvin mukana. Lisäksi harrastukset, koululäksyt, kaverisuhteet jnet vanhemmilta sitoutumista ja ajan lisäksi sitä rahaakin. Kaiken tuon kun sisäistää ja silti lasta toivoo niin perusta pitäisi olla suht kunnossa!
Suuret kiitokset tästä postauksesta! Meillä ei ole vielä lapsia eikä ihan riittävästi fiilistäkään siihen karuselliin, mutta koska lapset kuuluvat tulevaisuudensuunnitelmiin, olemme pyöritelleet jo paljon näitä täysin samoja ajatuksia. Avoimia kysymyksiä tuntuu olevan loputtomasti, sillä teen pätkätöitä kulttuurialalla ja tuntuu, että siitä kelkasta pois hyppääminen tässä vaiheessa on iso riski, kun vasta olen saanut töille edes jonkinlaista jatkuvuutta ja verkostautumista. Siksi rahatilanne jännittää ja myös se, ettei meilläkään ole juuri mitään verkostoja nykyisessä kotikaupungissa, jonne olemme päätyneet pelkästään työn takia. Lisäksi annamme arvoa parisuhteelle niin paljon, että uskaltaisiko yövalvomisilla järisyttää tietoisesti sitä vakaata ja hyvää tilaa, mikä nyt on luotu? Loppuun vielä meidän tiimimme jokeri-kortti mitä tulee näihin pohdintoihin: olen lievästi CP-vammainen ja mieheni on terve. Vammaisuuteni tuo siis auttamatta omat lisäkysymyksensä mukaan, vaikka pystynkin elämään vammani kanssa täysin normaalia elämää suht pienin rajoituksin (en käytä apuvälineitä ja teen ihan normaalia työpäivää jne.) eikä CP-vamma ole edes perinnöllinen. Mutta kestääkö fyysinen kunto varmasti raskauden ja yövalvomiset? Huh. Ehkä meidänkin pitäisi laittaa myös deadline näille jutuille ja jossain vaiheessa vain hypätä rohkeasti tuntemattomaan.
No minäpä suosittelen sitten Keravaa! On oikeasti kiva pikkukaupunki, nopealla junalla helsinkiin 20 min ja hitailla 30 min. Kannattaa tehdä tänne vaikka kesäretki niin huomaa miten kiva paikka. Ja kavereitakin olis 🙂
Joopa joo.. Voihan noita kirjoittamiasi asioita miettiä. Mutta sitten kun on muun elämän osalta ajoitus niin hurjan hyvässä tilanteessa niin sitten ei lasta kuulu vuoden, kahden tai kolmen yrittämisen jälkeen… Joten kyllä siinä vaiheessa tuntuu aika ironiselta että on edes kuvitellut voivansa suunnitella homman ikäänkuin etukäteen.
Täällä kolmen lapsen (9-, 6- ja 2-v.) 32-vuotias äiti, joka haaveilee vielä neljännestä. Mies taitaa pitää hulluna… Lapsiluku jäänee kolmeen ja tämä lienee ihan viisasta. Oleellisin asia mielestäni perheen koon kasvaessa on juurikin aika, kuinka saada se riittämään kaikkeen. Ei turhaan nimitetä näitä vuosia ruuhkavuosiksi…
Ihan hätkähdin et oonko mä kirjoittanut tänne kommentin ;D
Täällä lapset päivälleen 1v 4kk ikäerolla ja kyllähän tässä välillä itsensä vähän hulluks tuntee. Välillä sit taas huomaa miettivänsä kuinka paljon kivempaa tää on kuin ekan kanssa, pääsee haastamaan itseään 😀 Meidän eka oli superhelppo vauva, mikä varmaan osaltaan vaikutti meidän päätökseen. Toisaalta se tekee myös sen etten näiden 6 viikon perusteella voi sanoa ettäkö toisen vauva-aika olisi helpompaa.
Mitä tulee tuohon rakkauden määrään niin siitä olen kyllä yllättynyt, että se tosiaan on niin ettei sitä tarvitse jakaa vaan se tuplaantuu 🙂
Lopun kaiken olen siis yllättynyt, että nyt on enemmänkin sellainen olo, et ”lisää vauvoja!” 😀
Onnea raskaudesta ja kaikkea hyvää teidän perheelle!
mä en muista olenko ikinä kommentoinut, mutta tutulta kuulostaa pohdinnat!
Jotenkin mä muistelisin, että ekan yrittämisen päättäminen oli vaikeinta ihan kaiken suhteen ja toisen yrittäminen perustui juuri pitkälliseen taloudelliseen, asunnolliseen tai työlliseen pohdintaan, huipentuen siihen rakkauspaniikkiin ja kolmannen kohdalla osasi jo ajatella että kaikki järjestyy kyllä..
Ja kyllä kaksioon mahtuu varmasti mahtuu vauvan kanssa, eikä tosiaan tarvitse lähteä Järvenpäähän neliöiden perässä. Se, mikä Helsingissä on se juttu, ei korvaa mitkään neliöt ja nopeat junat muualla :), kokemusta on (Turkulaisista neliöistä)!
Onnea raskaudesta! Ihana tää viikkoraskausjuttu!
Hyvä teksti ja samankaltaisia ajatuksia on täälläkin mietitty, tosin jo raskauden aikana. Nää on juttuja, joita voisi aina vaan miettiä ja miettiä ja ei sitä ainoaa oikeaa ratkaisua kai olekaan. Elämä on yhtä heittäytymistä, siltä tuntuu just nyt 🙂
Ja se tekee kyllä joistain vaikeista asioista (yöheräilyt, masuvaivat yms.) helpompia kun tietää että kyllä ne jossain vaiheessa helpottaa 😉
Hyvä postaus. Meille on lähiviikkoina tulossa toinen. Toisen ”hankkiminen” oli lopulta aika helppo päätös, mutta itse vatvon jo mielessäni kolmatta ja ihan samoja kysymyksiä käyn lävitse. Varsinkin rahapuoli mietityttää. Vaikka on riittävän kokoinen asunto ja ihan hyväpalkkaiset vakityöt, mutta entä jos haluaa tarjota lapsille myöhemmissäkin vaiheissa kaikenlaista? Kun muutkin uskaltaa ja on itse saanut kasvaa hyvän lapsuuden kolmilapsisessa perheessä, jonka tulotaso on ollut huonompi. Ajatus iltatähdestä on vieras, mutta kolmen alle kouluikäisen hoitomaksutkin kuulostaa aika rankoilta. Kolmen hoidossa olevan lapsen sairastelukierteet jne…
En oikeastaan yhtään ihmettele, miksi kehittyneissä maissa syntyvyys laskee. Kun tätä alkaa järjellä miettimään, alkaa kyseenalaistaa ensimmäisenkin hankinnan.
Kuka tahtoisi pois Hertsikasta!? 😀
PS. Toivottavasti deadline on joulukuussa 2014, muuten alkaa olla vähän myöhäistä :).
PPS. Ens keskiviikkona idemmäksi, klo 18!
Joo kato minä ja mun raskausaivot, siinähän puhutaan päätöksistä eikä vauvan deadlinestä. Noh, tietty hyvä jos kakkonenkin ois joulukuuhun mennessä ulkona, heko heko.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Se sisälsi paljon omia pohdintojani ylipäänsä lapsien hankkimisesta. Vaikka vielä lapsi ei ole ajankohtainen lapsirakkaana ihmisenä mietin näitä jo valmiiksi ja toisaalta toivon, että olispa oma lapsi aika piankin osa meidän perhettä 🙂 Olen samaa mieltä, että kyllä pitää ajatella myös järjellä ja että asioiden tiedostaminen usein helpottaa tilannetta tilanteessa 🙂
Itse olen pohtinut kolmatta lasta. Mies suhtautuu asiaan hyvin varautuneisesti. Itse olen kaksi lapsisesta perheestä ja mies kolmilapsisesta. Omilla vanhemmillakin asia oli niin, että äitini haaveili kolmannesta ja isäni oli vastakkaista mieltä. Tosin itse ”aloitin” lapsen teon aiemmin kuin vanhempani, joten siinä mielessä enemmän aikaa miettiä asiaa. En kuitenkaan viitsi miestä pakottaa asiaan, haluan että jos kolmas on joskus tulossa, niin se on yhteinen päätös. Jos kolmas lapsi nyt tulisi, niin esikoinen olisi kolmannen lapsen hoidon aloitus iässä jo koulussa, joten hoitomaksutkaan eivät menisi ihan mahottomiksi meillä. Saapi nähdä mitä elämä tuo tullessaan ja miten käy haaveiden. 🙂
Aamen! Kuulostaa ihanan suunnitelmalliselta, voi kun se elämä joskus menisikin noin.. Mutta ehkä meidänkin vuoro on joskus sitten. Vuodet vaan tuntuu kovin pitkiltä 🙁
Se, että lapsettomuudestakin kärsitään on mielestäni niin itsestäänselvyys, että en sitä postauksessa vielä erikseen lähtenyt jossittelemaan. Valtaosalla lapsitoiveita elättelevistä on kuitenkin valtavasti onnea matkassa, ja raskaus alkaa kohtuullisen ajan kuluessa. Ei siis todellakaan ole typeää miettiä omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan perheellistymisessä etukäteen.
Onpas hyviä pohdintoja! Itsekin samoja miettinyt ja välillä ajattelee, että kyllähän sitä pärjäisi, mutta välillä nyt kun on alkanut tulla näitä 1v8kk kirpun uhmaraivareita niin miettii, että miten siinä vielä toinen menisi!?! Vaikka tokihan kirppumme kasvaa ja oppii koko ajan ja olisinkin jo vuoden päästä osaavampi pikku tyyppi. Miehelläni on ollut hyvä tyyli ajatella vauvavuotta: se on vähän kuin olisi armeijassa, pitää vain kestää. Mutta saapa nähdä saako kirppu sisarusta tulevaisuudessa.
-Kirpun äippä
voi KIITOS päivän naurupyrskähdyksestä, tuo ”kuin olisi armeijassa. pitää vaan kestää” tulee mun voima-hokemaksi. 😀 osuu ja uppos. Täällä kaksi n. 1,5v ikäerolla, viimeisin vauvavuosi just ohitettu ja kolmannesta pohdinnat/keskustelut samalta pohjalta menossa kuin blogiteksti.
t. Ikkunanpesijänmuija
Hei, meillä jo isot lapset, kolme, ekan ja tokan ikäero 1v8kk, toisen ja kolmosen 2v5kk. Siis joka toinen vuosi ovat syntyneet. Kolmannen jälkeen aikoinaan mietittiin vielä neljättä, mutta tää kolmas palautti takaisin maan kamaralle vaikeine ruoka-aineallergioineen. Aika härdelliä olivat ne ensimmäiset vuodet, enpä paljoa muista niistä ajoista, ja välillä uhkasin myydä kersat ensimmäiselle vastaantulevalle mustalaiselle ;)) Muista, että elämä kantaa, eikä sitä pidä suunnitella niin hirveän tarkkaan, sillä se saattaa antaa sellaisia yllätyksiä, mitä et ole itse ottanut huomioon. Esimerkiksi meillä keskimmäinen (kaikki muuten poikia) sairastui neljä vuotta sitten syöpään, ja niissä hoitotalkoissa meni vuosi ja kuukausi, mutta kaikki on tällä hetkellä hyvin ja poika painaa valkolakin päähänsä muutaman viikon päästä ja valmistuu samalla ammattiin.
Hyviä hetkiä odotukseen!
Meillä mietittiin toista kauan, tuli eikäeroksi 4,5 vuotta mutta hyvä näin. Kun nuorempi oli 6kk, 75m2 kolmio kävi pieneksi ja muutettiin omakotitaloon. Mut me asutaankin täällä Käviän kupeessa… 😉 Hirvittää miten pk-seudulla asutaan tiiviisti, mutta jos on pakko niin sitten on pakko. Meillä meni uuden kämpän metsästyksessä vuosi, kun oltiin niin ronkeleita ja ei haluttu lasten päiväkotia vaihtaa ja muutenkin koko asuinalue on niin rakas. Onneksi sitten vihdoin ja viimein löytyi samalta kadulta uusi osoite. Kannattaa olla kärppänä rakkaan asuinalueen asunto-esittelyjen kanssa, eihän sitä tiedä millaisia helmiä säkällä voi löytyä.
Monta kiitosta ja kehua täällä onkin, mutta vielä yksi sekaan: mahtavan kiinnostava teksti, kiitos! Näin lapsettomallekin erittäin avartavaa. 🙂
Tähän rahan riittävyyteen on pakko mainita, ettei yksikään lapsi ole nälkään kuollut sotien jälkeisessä Suomessa. Eli meillä on KELA ja sosiaalitoimisto, josta jokainen alle 10-vuotias lapsi saa sen 300 euroa aikuisten 400 euron lisäksi. Eli kahden aikuisen ja 1 vauvan perheessä pitäisi vuokran, veden, sähkön ja kunnallisen lääkäripalveluiden + lääkkeiden jälkeen jäädä hyppysiin se 1100 euroa. Raha ei siis ole syy Suomessa jäädä lapsettomaksi.
Kiitos tästä tekstistä. Olen lukenut blogiasi jo tovin, enkä ole koskaan aikaisemmin kommentoinut. Ensinäkin, onnittelut teille! Olen samaa mieltä, että neljä on varmasti parempi kuin kolme. Meitä on nyt kolme, ja minua pelottaa kovasti se ”seuraava” askel. En ole vielä edes varma, haluanko sen tehdä. Joskus tuntuu jo nyt, että minulla on tarpeeksi tekemistä tämän yhden lapsen kanssa. Huomaan olevani myös joskus hermoromahduksen ja jatkuvan loman tarpeessa. Olen oikeesti kelannut samoja asioita kuin sinä. Pidämme matkustelusta ja haluamme asia Helsingissä. Riittääkö rahat? Tuleeko elämästä kauheeta? Hmm. Ehkä joku päivä koen valaistuksen ja uskallamme hypätä uuteen. Tällä hetkellä on hyvä näin.
Me ollaan mietitty kaksi vuotta, eikä päätöstä ole vieläkään tullut. Esikoinen 3.5v tällä hetkellä. Neljä pilleriliuskaa olisi vielä kaapin perukoilla. Todennäköisesti niitä haetaan vaan apteekista lisää ja odotetaan vieläkin se pari vuotta.
Kiitos tästä. Mä olen kanssa paininut samojen asioiden kanssa. Suurin huoli on ollut se, että riittääkö rakkaus ja aika. Päätimme kuitenkin hankkia toisen lapsen ja näköjään samalla ikäerolla kuin te 🙂 ilmoitin miehelle, että jos teemme toisen, niin se on tehtävä ennenkuin täytän 30. 😀 esikoinen nyt 1v4kk, joten ehdin vielä kuumeilla. 🙂