Sen lisäksi että neulonta- ja virkkaupuuhat ovat mitä parhainta meditaatiota, ne toimivat hyvin myös deadlinesuman välttelyssä. Oikein mehevä suma oli viime huhtikuussa, jolloin myös valmistui tämä veikeä villalätsä Minimelle. 
Se on tehty Pirkka-lehden nettisivuilta bongaamallani ohjeella, jonka avulla väittäisin tumpelonkin virkkuukoukkupeukun onnistuvan talvihatun tekemisessä. Sillä oletuksella, että tekijää eivät haittaa mahdolliset pienet kauneusvirheet, kuten tuo kummallinen suippo tötsä, joka Minimen lätsään tuli kavennuksia tehdessäni.

Villilippis oli viime keväänä tovin käytössä ennen kuin pakkasin sen ullakolle odottamaan viileämpiä kelejä. Mutta nyt kun kaivoin sen esiin, lapsi ei olekaan siitä enää yhtään niin innoissaan kuin vielä esimerkiksi kevään euroviisudiscossa jytätessämme oli. Hänen mielestään pipo on selvästi epämiellyttävä päällä.

Mä luulin jo välttyneeni tältä, mutta homma on selvä: lapsen mielestä villa kutittaa. Ei auta, että minä vieressä huokailen, miten ihanan pehmeää tämä lanka on ja miten kiva on käyttää luonnonkuituja. Saati nyt se, että vetoaisin marttyyriparkua nieleskellen siihen, että kun minä olen siihen rakkauttani kutonut joka toiseksi silmukaksi, sitä myös käytetään.

Onneksi lapsi ei ole täysin villalakkoon ryhtynyt. Esimerkiksi mummunsa neulomat ihanat villatakit ja -paidat hän kyllä hyväksyy mielellään, kun ihon ja villan välissä on puuvillaa. Myös viime talvena neulomani pilvireunainen pipo jostain syystä kelpaa. Mutta minttutupsuinen ja -lippainen villalätsä lentää saman tien eteisen lattialle tai viimeistään porraspäässä olevaan lätäkköön.

Jotta kaikki olisivat iloisia, olenkin pukenut lätsän alle ohuen kypärämyssyn. Mikä aiheuttaa sen, että lippis nousee liian ylös ja on muutenkin ihan urpo, vaikka lätsän sisällä likka on suloinen kuin mikä. Pitäisi ehkä myöntää tappionsa, antaa lätsän hautautua pikkuhiljaa käyttämättömänä pipolaatikon alimmaiseksi ja keskittyä luomaan puikoilla ja koukuilla asioita, joita ei pueta suoraan iholle.

Ai miten kävi sille deadlinesumalle, kun minä kiireen keskellä virkkaamaan ryhdyin? Se selvitettiin hienosti. Käsitöillä on mun duunihommiin vähän sama vaikutus kuin kävelylenkillä tai suihkussa käymisellä. Kun luulee laittaneensa aivot off-asentoon, yhtäkkiä asiat selkiintyvätkin itsestään, ahaa-elämyksiä ropisee ja jutut lähes kirjoittavat itse itsensä.

Jaa: