No, onpa tämä uusi elo ollut opettavaista ihan koko kolmikolle. Täysipäiväisesti me molemmat porukan vanhemmat teemme töitä, joten kotifaijaksi Lähiöjeppe ei ole heittäytynyt. Mutta kun lapsi viettää päiväkodissa kolme päivää viikossa, siinä ehtii saada jo hiekkakakkuelämästä pienen siivun maistaakseen. Tässä asiat, jotka mies on oppinut tai paremmin hahmottanut kakkupalasta mutustellessaan.
Kotityöt. Niitä on pirun hankala tehdä, kun lapsi vaatii huomiota ja ei ole toista ihmistä auttamassa. Ei enää ihmettele vähääkään, miksi koti oli etenkin vauvavuoden alussa siisteydestä pitävän naisen jäljiltä vinksin vonksin.
Mysteerikitinät. Vietettyään lapsen kanssa enemmän aikaa ihan kaksistaan, on oppinut paremmin ymmärtämään, ilmoittaako lapsi kitinällään nälkää, väsyä, vessajuttuja, läheisyysvajetta vai menohaluaan. Mysteeri-itkut ovat tosin edelleen ihan yhtä mysteerisiä.
Rytmi. On tajunnut, miksi hänen naisensa paasaa päivärytmin tärkeydestä. Lapsi jaksaa paremmin ja on iloisempi, kun ruuat ja päiväunet osuvat päivässä samaan aikaan. On myös ymmärtänyt, miksi nainen kokee henkilökohtaisena loukkauksena, kun hänen suunnattomalla työllään aikaansaatu päivärytmi pistetään ranttaliksi. Ranttalointipäivinä saattaa vielä olla kivaa, mutta yhden päivän riemu näkyy lapsen kiukkuhulabaloona seuraavina päivinä, kun rytmissä pysyminen olisi taas tärkeää arjen sujuvuuden kannalta.
Lapsenmielisyys. Kun on rakentanut satoja hiekkalinnoja, jotta toinen vain saisi hajottaa ne innoissaan, oppii lapsenmielisyyttä. Hiekkalaatikon reunalla tympääntyy, mutta kun istuu itsekin laatikon keskellä kädet kyynärpäitä myöten hiekassa, homma tuntuu leikiltä. Tällä saa myös hiekkalaatikon kuuleimman jätkän imagon. Tuntemattomatkin lapset kerääntyvät innoissaan leikkivän aikuisen ympärille.
Harrastukset. Niille ei ole aikaa, kun on kahdestaan lapsen kanssa. Kaipaa mahdollisuutta päästä liikuntaharrastuksiin vapaapäivinään ennen iltamyöhää. On huomannut, että joka viikko samana päivänä ja samalla tarkalla kellonlyömällä alkavat harrastukset on kinkkisiä sovittaa kuvioon.
Ruoka. Kertoo, että veltostuminen asian suhteen on tapahtunut nopeasti. Kahden lämpimän ruuan valmistaminen joka päivä vaatii kekseliäisyyttä ja energiaa. Etenkin kun puolitoistavuotias kyllä kertoo kiukustuneena nälästään, mutta ei ymmärrä, ettei ruoka ilmesty ilman valmistusta pöytään. Monesti ruokaa varten pitäisi myös käydä kaupassa, mikä taas vaatisi etukäteissuunnittelua ja kaupassa käymistä ajoissa. Käykin usein lapsen kanssa syömässä luonaan ravintolassa. Kauppalaskun hintaa tutkiessa on tullut tulokseen, että ravintoloiden lounaslistat ovat edullisia, etenkin kun monesti lapsi saa syödä ilmaiseksi. Lisäksi ruokapöydän siivoamisen sekä tiskaamisen ulkoistaminen ovat asioita, joita lapsen kanssa kahdestaan ollessaan arvostaa.
Päiväunet. On aikaisemmin tottunut, että voi vapaapäivinään kömpiä yhdessä lapsen kanssa päiväunille. Tässä elämäntilanteessa tuo aika pitäisi kuitenkin käyttää hyödyksi tekemällä asioita, joihin ei voi tai joihin ei halua kuluttaa lapsen hereillä olo aikaa: laittaa ruokaa, jynssätä vessaa, silittää pyykkejä, siivota kissan hiekkalaatikkoa ja niin edelleen. Monesti kuitenkin nukkuu unet, mutta nykyään nautinnosta tulee vähän huono omatunto.
Aikataulutus. On huomannut, miten lapsen kanssa lähteminen kestää. Jos lähtee töihin yksinään aamulla, on ovesta ulkona 20 minuuttia herätyskellon soimisesta. Nyt jos iltapäivällä neljältä pitää olla jossain, hän on jo kolmelta lapsen kanssa lähtökuopissa. Silti tunnissa ehtii aina tapahtua jotain kummallista säätöä, minkä seurauksena on lopulta kuitenkin myöhässä.
Jaksaminen. On ilokseen huomannut jaksavansa arkea lapsen kanssa kahdestaan hyvin. Tämä tuli yllätyksenä siksi, että on nähnyt, miten paljon se välillä on lapsen äidin päätä hajottanut.
Niin.
Musta on ollut ihanaa huomata, miten noille kahdelle on muodostunut juttuja, joista mä en ymmärrä. Ne nauravat samanlaista hassua naurua tilanteissa, jotka eivät aukea mulle yhtään. Ne käyvät yhdessä uimassa, enkä mä ole koskaan käynyt lapsen kanssa sisäuimahallissa uimassa. En itse asiassa ole koskaan edes käynyt uimahallissa, jossa ne käyvät kahdestaan uimassa. Se on niiden kahden oma juttu, johon en tahdo sekaantua. En, vaikka alkuun mulla oli olo, että tahdon olla mukana kaikessa, mitä lapselleni tapahtuu, tai ainakin kuulla siitä minuutintarkan selostuksen myöhemmin.
Mä olen oppinut myös arvostamaan entistä enemmän sitä, miten mies jaksoi vauvavuoden. Mä itse tunnun välillä unohtaneen tuon ajan muutamassa täysipäiväisessä duunikuukaudessa. Toisinaan tulen kotiin ja pinna meinaa palaa jo sotkuisessa eteisessä. Mieleeni juolahtaa sadasosasekunniksi, että täällä se on vain luuhannut lapsen kanssa koko päivän mun ollessa töissä, eikä ole saatana edes siivonnut. Vaikka ei siitä nyt niin kovin kauan ole, kun eteisessä ei ollut vain muutama hiekanmurunen ja kengät levällään, vaan koko kämppä oli huiskin haiskin ja itselläkin vielä illalla hampaat pesemättä ja hiukset harjaamatta. Ja kertaakaan edes miehen ilmeestä ei voinut lukea ajatusta, että täällä se on koko päivän luuhannut yökkäreissä, mun ollessa töissä, eikä ole saatana edes siivonnut. Ja silloin mies ei voinut kuin puheideni perusteella vähän aavistaa, mitä se elo oikeasti oli.
Välillä mä taas olen työpäivien jälkeen niin poikki, että hiekanmurut eivät haittaa, vaan ainut toiveeni elämässä on mahdollisuus viiden minuutin istahtamiseen sohvalle kahvimuki kädessä ja ihan rauhassa. Sen jälkeen jaksaa loppuillan. Vanhempainvapaalla ollessani mä odotin välillä miestä kieli pitkällä eteisessä kuin koira. Oven auetessa hyökkäsin välittömästi kimppuun ja halusin, että heti tehdään jotain yhdessä tai erikseen. Janosin aikuisseuraa tai sitten hetkeä olla yksin.
Eikä kertaakaan mies sanonut, ei edes ilmeellään vahingossa viestittänyt, että ei käy, sillä hän tahtoo istua sohvalla viisi minuuttia kahvimuki kädessä ja ihan rauhassa.
Tämä oli ihan hiton hyvä kirjoitus. Kiitos siitä. On mielettömän hyvä saada perspektiiviä molemmista näkövinkkeleistä, sillä välillä tosiaan meinaa pinna kiristää itse kukasellakin. Onneksi kaikkia kirosanoja ei tule lausuttua ääneen, sanottuja sanoja kun on vaikea enää vetää takaisin.
Tämä teksti herätti taas sieltä omasta itutuksestaan, että niin se vaan on kolikolla kaksi puolta 🙂
Ps. Ostin keväällä vihreäpallokuosisen sisävaipan sulta Hertsikan katukirppikseltä. Kiitos, Tykätty on!
tähän jotenki niiiin samaistun. Kiva lukea omia ajatuksia jonkun toisen kirjoittamana 🙂
Allekirjoitan taas abauttiarallaa kaiken 🙂
Jännä, miten sen unohtaa ja täytyy väkisin muistutella itselleen, kun mies on vaan ”lököillyt” lapsen kanssa kotona.
Toisaalta propsit myös sulle, että saat muistin syövereistä tällaista kaivettua, kaikki eivät siihen pysty.
Tosi hyvä kirjoitus! Pystyn samaistumaan täysin noihin ajatuksiin 🙂
Meillä tyttö 1v 5kk ja minä teen säännöllistä viisipäiväistä työviikkoa kun taas isimiehellä on epäsäännöllinen työaika mikä mahdollistaa sen että lapsi on max kolme pv viikkossa perhepäivähoitajalla. Yhteisistä vapaista viikonlopuista se isin työaika sitten on pois tietenkin, mutta niistä vapaista sitten otetaankin ilo irti kun ne kohdalle sattuu!
Ja kuinka ihana olikaan kun yksi päivä sain töihin kuvan kun isi ja tyttö olivat yhdessä HopLopissa <3 (munhan se ois pitäny olla mukana kun lapsi ekaa kertaa menee jonnekkin tuommoseen paikkaan ja vähintään mää oisin etukäteen halunnu tietää et tälläista edes suunnittelivat..no ei vaiskaan, pisteet meidän isille tästä).
Sattuipas silmään toi ravintolassa syöminen. Kertoisitko lisää, paikkoja ja käytäntöä? Itse söin ennen muksua melkein päivittäin ulkona lounaan ja/tai päivällisen. Nyt olen yksivuotiaani kanssa käynyt Suomessa noin 4 kertaa syömässä. En tiedä, missä olisi ”lapsiystävällinen” paikka ja missä lapsi tosiaan söisi ilmaiseksi. Kiitos ja hyvää syksyä! 🙂
Ihanan tarkkanäköinen kirjoitus! Kuten joku toinenkin tuolla totesi, ihana lukea omia ajatuksia toisen kirjoittamana 😀 Oon ihan samaa ajatellut siitä miten mies kokee vauvavuoden (meillä poikanen nyt 6kk) ja väsyneenä arkea pyörittävän mamman mielialanvaihtelut yms aina yhtä pitkämielisesti! Musta yks hyvän parisuhteen kulmakiviä on nimenomaan kyky astua toisen saappaisiin aika-ajoin ja nähdä todellakin ne kolikon molemmat puolet, niin helppoa olis vain kanittaa siellä omassa leirissään.
– Anna
Ps.. Oot ihan mun lempparibloggaaja 😀
Tää on just se syy minkä takia mä olen menossa töihin kun lapsi täyttää 1,5 v ja isä jää kotiin puoleksi vuodeksi lapsen kanssa. Ihan sama mikä on lapsen paras, meidän perheelle on parasta että äiti ja iskä ymmärtää vähän paremmin toisiaan. Mulla on pienempi palkkakin kuin miehellä, mutta nämä oppitunnit näen kullan arvoisiksi. Toivotaan että meillä tulee samansuuntaisia oivalluksia sitten puolin ja toisin oman miehen kanssa kuten teillä on tullut!
Kyllä se tekee isillekin hyvää olla lasten kanssa kotona. Meillä mies oli esikoisen kanssa kotona kun poika oli 2 v ja mä pääsin töihin. Se oli kätevä ratkaisu kun miehen ansiosidonnainen alkoi päättyä niin hän sai sitten vuoden kotihoidontukea. Ja pärjäsivät muuten tosi hienosti koko vuoden!
Noista ruuista sen verran. Et ainakin meillä syödään kaksi lämmintä ruokaa päivässä, mut en tee kuin yhden kerran ruokaa. Teen kello viideksi sapuskan, jota sen verran reippaasti, että seuraavana päivänä syödään aamupäivällä edellisen päivän jämät. Joskus ruokaa on sen verran reippaasti, että voi elellä yhden päivän kokonaan ilman ruuan laittoa. Tämä siis vaatii sen, että tekee ruokaa enemmän kuin yhden päivän annoksen verran. Enkä heitä ruokaa roskiin. Ja vähän riippuen ruaasta, niin joitain voi laittaa myös pakastimeen ilman että niiden ”olomuoto” kärsii. Ja joskus laitan sinnekin annoksia. Niin on sitten hätävaraa. Näitä konsteja käytän, koska en ole suuri ruuanlaiton ystävä, enkä todellakaan ala laittelemaan kahta ruokaa päivässä. Mulla on muutakin tekemistä. 😉 Ja kävin töissä esikoisen ja kuopuksen välissä, niin söimme parina kolmena iltana samaa ruokaa (päivähoidossa kuitenkin aina eri ruuat).
Olipa osuvia huomioita kotona olevan vanhemman arjesta! Täytyykin näyttää miehelleni, hän kun ei ole päässyt sellaisesta pahemmin nauttimaan. Paitsi kun olen ollut harrastamassa, mutta harrastuksista kotiin palaa rentoutunut ja seestynyt äiti, joka ei hermostu, vaikka vastassa olisi kaaos ja nälkäiset huutavat lapset. 🙂
Auts, tuo 5 minuuttia sohvalla kahvia juoden osui ja uppos. Koitan muistaa tuon, jos meille tulee toinen vauva. Todennäköisesti kuitenkin unohdan 😛
Mä muuten tein meiän perheelle 5 viikon ruokalistan, kun aloitin työt. Nyt on helppoa, kun voi listasta katsoa, mitä tarvii ostaa kaupasta (tein ruokalistan mukaiset kauppalappupohjatkin valmiiksi) eikä tarvi pähkäillä mitä tänään syötäisiin. Ja tuleepahan syötyä monipuolisesti 🙂
AVOT! Osuit niin asian ytimeen ja juuri noita samoja asioita olen ajatellut! Kiitos muistutuksesta!
Wau! Viiden viikon ruokalista! Sun on pakko olla ”alan nainen” 😉 tossa on kyllä ideaa, mutta ehkä ihan viiden viikon listaan ei mun mielikuvituksella ylletä! Tai sitten täytyy käydä nyysimässä joku työpaikkaruokalan lista ja mukailla sitä… hmm, siinähän vois olla ideaa 🙂 -Anna
Tosi hienoa, että vanhemmat pääsevät paremmin samalle aaltopituudelle perhe-elämässä, kun isäkin ymmärtää kotivanhemmuutta sitä kokeneena. Teksti oli minusta myös hieno ja kaunis tunnustus isälle. Hyvälle miehelle pitää muistaa antaa kehut kotiäidin ymmärtämisestä; itse ainakin olen kotiäitinä ollessani hyvin erilainen puoliso kuin ”normaalielämässä” 🙂
Kiitos ja ole hyvä! On kyllä niin totta, että kolikolla on molemmat puolensa. Sen lisäksi että molemmat ymmärtävät toisiaan paremmin nyt, molemmat varmasti myös arvostavat toistensa jaksamista nyt, kun kolikon molemmille puolille on päästy kurkkaamaan.
Hauska kuulla, että vaippa on päässyt käyttöön!
Kiitos myös kaikille muille kommentoijille, arvostan suuresti kommenttejanne. Palaan niihin, jahka pää on saanut vähän lepoa.
Tähän vinkki: tutki jonkun kaupungin koulujen ruokalistaa. On terveellistä, monipuolista, melko yksinkertaista ja edullista ja ruokalista yleensä kuudeksi viikoksi 🙂 Hanna
Kyselin tuolla aiemmassa postauksessa lapsen kanssa ravintolasyömisestä Helsingissä. Et ehtinyt/huomannut/viitsinyt vastata. Taidampa jättää kommentoinnin niihin blogeihin, joissa vuorovaikutus pelaa. Kiitos ja hei!
Olen pahoillani, että en ole ehtinyt siihen vastata. Luen kyllä kaikki kommentit kännykästä ainakin vuorokauden sisällä niiden saapumisesta. Ja arvostan mielettömästi niistä jokaista. Kävinkin siihen postaukseen vastaamassa yhteen kommenttiin, jossa kerron palaavani kommentteihin, kun on hetki, että siihen on kunnolla aikaa. Elo on tällä hetkellä melkoisen kiireistä, eikä blogille ole aikaa kuin se muutama tovi iltaisin lapsen mentyä nukkumaan ja itseni vielä valvoessa. Eikä sitäkään aikaa tahdo kokonaan koneella istua. Nyt vastatessani tähän, varastan aikaa töiltäni. Sitä en tee kuin nyt tässä poikkeustapauksessa, kun selkeästi olen loukannut sinua.
Välillä kommetteja tulee ilokseni paljon ja monissa kysytään asioita, joihin vastaaminen vie tovin. Kuten tuo ravintolasyöminen. Ja kun blogiaikaa on vähän, koen välillä mielekkäämmäksi kaikkia lukijoita ajatellen kirjoittaa uuden postauksen, jossa luettavaa on kaikille. Mielestäni on parempi palata yksittäisiin kommentteihin sitten, kun niihin on aikaa vastata ajatuksella, eikä vain ”kiitos kommentista!” tai ”käytä googlea”. Toivoakseni tulevana viikonloppuna tällainen hetki on. Olen yrittänyt pitää linjan, että vastaan ihan jokaiseen uuteen postaukseen tulevaan kommenttiin, sillä ne ovat tärkeä osa blogia ja olen kiitollinen jokaisesta kommentista. Enhan minä tätä kuitenkaan vain itselleni kirjoita.
Hauskaa kuulla, että samanlaisia fiiliksiä muillakin!
Äläpä, on jopa ihan pelottavaa, miten nopeasti kotiarjen haasteet unohtaa. Toki ne haasteet ovat nyt erilaisia kuin vauvan kanssa, mutta tekemistä piisaa silti.
Mä taas pystyn samaistumaan sun kommenttiin! Ihan samanlaiset työ- ja hoitokuviot meilläkin, mitä nyt perhepäivähoitajan sijaan lapsi käy päiväkodissa. Ne harvinaiset perheen yhteiset vapaat ovat kuin joulu ja etelänloma samaan aikaan, niin luksusta! Ja sama myös siinä, että on ihanaa saada töihin kuvia lapsen ja miehen seikkailuista, vaikka tunnistan just myös noi sun sulussa olevat ajatukset välillä päässäni.
Lapsiystävällinen ravintola on ehkä vähän hankala määritellä, kun mennään paikkoihin ruoka edellä. Mun ennakko-oletus oli, että monissa ravintoloissa suhtaudutaan nuivasti lapsiperheisiin, joten kai siksi tähän mennessä olen saanut pelkästään positiivisia kokemuksia ravintolahenkilökunnan suhtautumisesta vähän sottuisempaan pöytäseurueeseen.
Lapsi saa syödä ilmaiseksi etenkin lounasaikaan monissa etnisissä ravintoloissa, thaimaalaisissa ja nepalilaisissa ainakin. Jos puffa-paikat käy, melko varmasti lapsi saa tankata maksavan aikuisen kanssa ilmaiseksi. Listalta etsinissä paikoissa tilatessa annokset ovat monesti myös niin isoja, että siitä riittää hyvin aikuiselle ja lapselle jaettavaksi. Myös ainkin Fafasissa lapsi sai oman pikkupitansa ilmaiseksi.
Lisäksi jokainen ravintola, jossa asiaa ole kysynyt, on tehnyt pyydettäessä listan annoksista lastenkokoisen, jolloin hinta yleensä puolittuu.
Kivaa syksyä myös sinne!
Juu, ei voi kuin ihmetellä ja olla kiitollinen, miten mies kykenikään olemaan niin tyynenä koko vauvavuoden, vaikka hänellä ei vauva-arjesta yksin 24h -kokemusta ollutkaan siinä vaiheessa.
Ps. Tulinpa hyvälle mielelle!
Joo, todellakin on tehnyt koko kolmikolle hyvää vaihtaa välillä leirissä paikkoja!
On tosiaankin silmiä avaavaa ja virkistävää tuijotella arkipalettia välillä toisen lenkkareista käsin.
Yleensä meidän kokkailuista jää seuraavallekin päivälle annokset koko sakille. Mutta monesti päiväkoti- ja duunipäivien aka juoksua aamusta iltaan -päivien jälkeen jääkaappi on tyhjillään. Ja ettei jomman kumman vanhemman vapaapäivänä syödä samaa sapuskaa molemmilla päivän aterioilla, kokkaushommiin siinä joutuu tai pääsee, riippuen näkökannasta ja päivän fiiliksestä.
Päiväkotipäivinä on kiva, kun tietää, että lapsi (ja myös aikuiset) ovat syöneet kunnon lounaan. Silloin voi välillä alitella rimaa ihan hyvin mielin ja tehdä vain vaikka uunivoileipiä päivälliseksi.
Hihi joo, töistä palaavan ja harrastuksista palaavan mutsin fiiliksissä saattaa olla välillä hienoisia sävyeroja 😀
Viikon ruokalistan suunnittelu ja sitä myötä kauppalistan kirjoittaminen ja ostoksilla käyminen olivat arkea jokunen vuosi sitten, mutta sitten jotain tapahtui. Ai niin, syntyi lapsi 😀 Nyt uusi arki hakee vielä uomiaan, ehkä päästään joskus takaisin suunnitelmallisempaan ruuanvalmistukseen. Mutta viisi viikkoa, huh, siihen en kykenisi!
Ja on se kumma, että välillä pitää itseäänkin muistutella…
Etenkin vauvavuosiminä ja nykyinen työssäkäyvä äitiminä ovat kyllä pelottavan ja toisaalta ihanan kaukana toisistaan.