Takana on nyt kolme viikkoa päiväkotiarkea. Alku on ollut sujuvuudeltaan ja tunnelmiltaan vuoristorataa. Välillä on mennyt hyvin ja välillä surkeasti. Lapsella aloitus on sujunut kuitenkin ehkä jopa paremmin kuin oletin, vaikka itkulta, kiukulta ja pahalta mieleltä ei ole vältytty. 

Itselläni alku on taas mennyt huonommin kuin kuvittelin. Välillä kuljen työn, päiväkodin ja kodin väliä ilohyppyjä ottaen ja onnellisena siitä, miten hyvältä arki kiireestä huolimatta tuntuu. Välillä taas ahdistus, ikävä ja stressi uudenlaisesta arjesta saavat voimaan fyysisesti pahoin. Silloin tuntuu, että olen valmis myydään kotimme, jättämään työni ja muuttamaan maalle kylmään ja sähköttömään torppaan sekä elämään pelkillä oman maan perunoilla, jotta saisimme vain koko perhe olla koko ajan yhdessä.

Ensimmäinen päiväkotiviikko oli pehmeää laskua, ja mies vietti lapsen kanssa päiväkodissa aamupäivät, kello kahdeksasta päiväuniin saakka. Ensimmäisen kerran Minime jäi päiväkotiin ilman vanhempia ekan viikon perjantaina. Samana päivänä koetettiin myös päiväunia, mikä oli yksi meitä vanhempia eniten jännittäneistä jutuista. Mutta hyvinhän se oli mennyt, ja lapsi oli nukahtanut delfiinien laulua kuunnellen. Unihommissa ei ole myöhemminkään ollut huolta, mitä nyt lapsi välillä pälpättää unilelulleen ennen nukahtamista turhan kovaan ääneen ja nukkuu lyhyemmät tirsat kuin kotona.

Mutta muutama muu asia onkin sitten aiheuttanut ihan jäätävää ahdistusta etenkin mulle. Ja miehellekin, mutta toisen on otettava se vahva rooli, kun toinen panikoi. Ensimmäisenä se ikuinen murheenkryyni ja puheenaihe päiväkotihommissa: ryhmäkoot. Minimen ryhmässä on 16 lasta, jotka eivät kaikki toki ole aina samaan aikaan paikalla, mutta kyllä siinä riittää kolmelle aikuiselle tekemistä. Vietin yhden aamupäivän päiväkodissa pehmeän laskun aikaan ja huh huh. Se oli mullekin niin rakasta, että meinasin samaisena iltana töissä nukahtaa työpisteelleni. Toki vietin koko aamupäivän tuntosarvet pystyssä yrittäen nähdä, ymmärtää, kysyä ja oppia mahdollisimman paljon, mikä kuluttaa voimia, mutta silti. Päiväkotityöläisen arki on raskasta, eikä musta ikinä kuuna päivänä olisi siihen työhön. Ei voi kun arvostaa toisten osaamista ja jaksamista.

Samalla arki päiväkodissa on tietenkin raskasta lapselle. Kokonaista syliä ei aina riitä kaikille halukkaille. Mutta kuten lastentarhanopettajamme sanoi, onneksi yleensä ainakin yksi käsi tai polvi on vapaana halukkaille. Ei mulla kotonakaan aina ole mahdollisuutta olla vain lapsen käytettävissä, mutta kun lapsi on tottunut saamaan kahden ihmisen lähes jakamattoman huomion, on hankalaa oppia antamaan myös muille lapsille osansa.

Eniten ahdistusta, hämmästystä ja suuttumusta päiväkotiarjen alussa on aiheuttanut kuitenkin hoitajien vaihtuvuus. Yksi hoitajista oli alkuun paljon poissa, ja tuuraaja vaihteli päivittäin. Se ei ole inhimillistä eloa kenellekään. Ei tuuraajalle, ei muulle henkilökunnalle eikä etenkään lapsille. Toinen hoitajista aloittaa nyt opiskelunsa, joten hänen tilallaan aloittaa uusi ihminen tulevien viikkojen aikana, toivottavasti jo huomenna. On tietenkin ihanaa, että hän pääsi opiskelemaan, mutta äärimmäisen kurjaa, että uudet lapset, Minimekin, ehtivät selkeästi kiintyä häneen kuukauden aikana. Ja nyt he joutuvat taas luomaan luottamussuhteen uuteen vieraaseen aikuiseen.

Älyttömintä koko hommassa on se, että uusi lastentarhanopettaja aloitti vasta viikkoa lasten jälkeen. Olisi pitänyt ehdottomasti järjestää niin, että uusi opettaja olisi valittu aikaisemmin, jolloin tämä olisi päässyt aloittamaan yhdessä lapsien kanssa. Nyt opettajan tilalla tuurasi ekan viikon, eli uusien lapsien pehmeän laskun ajan, kuka milloinkin. Kaikki tämä järjestely ja hoitajien vaihtelu aiheutti päiviä, joilloin me mietimme sydän syrjällään, että kukaan näistä nyt paikan päällä olevasta kolmesta hoitajasta ei tule olemaan täällä vakituisesti kuukauden päästä. Eipä paljoa niinä päivinä askel noussut ilohyppyihin.

Puhuin näistä asioista päiväkodissa sanoen, että jos olisin tiennyt alun sekavuudesta, olisimme hakeneet aloitusta syyskuusta lähtien ja vetäneet vielä yhden kuun ilman perheaikaa tai eloon vaadittavia yöunia. Yksi tuuraajista kuitenkin sanoi, että kirjoittamaton totuus olisi silloin ollut se, että emme olisi saaneet hakemaamme paikkaa. Ne kun täytetään elokuusta lähtien. Naapurin mutsi tiesi myöhemmin kertoa, että tämän voi kiertää hakemalla paikkaa elokuun lopusta lähtien. Jos siis sekavan aloituksen välttämiseen on olemassa vanhemmilta toisille kulkevia puolisalaisia kikkoja, meidän päiväkotiryhmämme kaaosmainen alku ei taida olla ainut laatuaan.

Kolmas ja onneksi ainakin näillä näkymin viimeinen huono sanottava päiväkodin aloituksesta on fiilis, että välillä vanhemmilta piilotellaan totuutta. Sanotaan, että päivä on mennyt tosi hyvin, vaikka lapsi olisi ollut itkuinen koko päivän. Otin asian puheeksi aloituskeskustelussa ja sanoin toivovani päiväkodilta rehellistä ja avointa viestintää. Tiedän, ettei kukaan voi muistaa joka päivä jokaisen kuudentoista lapsen kohdalla, miten monta porkkananpalaa se söi, nukahtiko se heti ja oliko pehmolelu kainalossa, heittikö se hiekkaa jonkun päälle, itkikö aamulla vanhempien perään minuutin vai kaksi ja puoli minuuttia, repesivätkö housut keinussa vai jossain muussa tilanteessa, leikkikö se porukassa vai vetäytyikö itsekseen ja mitä kaikkea pottaan on tullut ja montako kertaa. Mutta silloin pitää kertoa, että ei nyt ihan muista, eikä vain sanoa ”tosi hyvin”. Ja jos lapsi on itkenyt koko päivän ikäväänsä, sitä ei pidä piilotella, vaan kertoa vanhemmille. Onneksi Minimen kohdalla ainakin aamun eroitkut ovat laantuneet melko nopeasti, yleensä jo siinä vaiheessa, kun sidon kenkiäni eteisessä.

Ja onneksi näihin kaikkiin kolmeen ongelmakohtaan on jo nyt tullut parannusta. Uusi lastentarhanopettaja on aloittanut työssään ja vaikuttaa huipputyypiltä, joka osaa aistia sekä lapsien että vanhempien fiilikset. Sanoinkin hänelle, että hänestä ihan huokuu iloisuus, rauhallisuus, huolehtivaisuus ja rakkaus omaa alaa ja lapsia kohtaan. Ehkä siksi minäkin päädyin vollottamaan hänen vetämänsä aloituskeskustelun aikana, mutta en sentään syliin kiivennyt. Vaikka tosin mieli olisi tehnyt, sen verran verran jännää ollut tämä alku, ja hän sai parannettua uskoani homman toimimiseen.

Nyt kun vain saataisiin joku ihana hoitaja kolmanneksi jengiin opiskelemaan lähteneen hoitajan tilalle. Toinen hoitaja kun voitti luottamukseni jo silloin, kun kävimme tutustumassa päiväkotiin. Tuuraajakuvioihinkin on tulossa parannusta, sillä päiväkoti on palkkaamassa vakituuraajaa. En tiedä, miten se käytännössä tulee toimimaan, mutta luulisi, että mahdollisuus saada sama tuttu tuuraaja vakihoitajan sairastuessa olisi suurempi kuin nyt.

Onneksi päiväkodin aloituksesta on myös liuta hyvää sanottavaa, vaikka nämä asiat ovatkin jääneet muutaman ison miinuskohdan jalkoihin ensimmäisten viikkojen tunnevuoristoradan aikana. Vaikka välillä onkin tuntunut, että totuutta piilotellaan, päiväkodissa on muuten rento, avoin ja kuunteleva suhtautuminen vanhempiin. Päiväkotipäivät toivotaan ilmoitettavan edellisellä viikolla, mutta ei sekään tunnu olevan niin justiinsa. Uuden edessä uiveloina olevia vanhempia jeesitään rennolla meiningillä, mutta ei holhota tai syyllistetä – jos nyt vaikka ei ole tajunnut tuoda lapselleen ulkoilua varten erikseen housuja.

Lapsikin on ottanut huimia harppauksia eteenpäin. Päiväkodin ansiosta pottatouhut ovat taas mukana kuvioissa, eikä taannoin varoittamatta ilmaantuneesta pottakauhusta ole enää tietoakaan. Jo ensimmäisen viikon jälkeen lapsi tahtoi ehdottomasti syödä ruokansa ruokailuvälineillä, eikä enää vain käytä lusikkaa tai haarukkaa sormiruokailun tahtipuikkona. Päiväkodissa ruoka ei toki ole ihan yhtä monipuolista kuin kotona olisi, mutta käytettävissä olevilla rahoilla keittiöhenkilökunta tekee ihmeitä. Kasvisruokalistakin on yllättänyt positiivisesti ja erilaiset kasvisproteiinit näkyvät hienosti ruokalistoilla. Luomuakin käytetään enemmän kuin uskalsin toivoa. Päiväkotipäivinä on myös helpottavaa tietää, että lapsi on syönyt yhden kunnon aterian, joten jos ei ole jaksamista kokkailuun, voi vääntää nopeasti ja hyvillä mielin päivälliseksi ihan vaikka vain uunivoileipiä.

Ryhmässä oleminenkin on kehittynyt yllättävän nopeasti. Enää lapsi ei vain seuraile muiden touhuja sivummalla, vaan menee leikkimään muiden mukana. Ja muut ryhmän lapset ovat ihania. Tulin hurjan hyvälle mielelle, kun yksi vanhempi poika tuli kysymään minulta, tykkääkö Minime junista. Kun kerroin, että tykkää kovasti ja metroista myös, poika lupasi näyttää Minimelle päiväkodin juna- ja ratikkalelut. Pari selkeää ystävyyssuhteen alkuakin on syntynyt. Vaikka puolitoistavuotias leikkiikin omia leikkejään yhdessä muiden kanssa, hän tuntuu aina hakeutuvan huristamaan autolla ja selailemaan kirjoja kahden suurin piirtein samanikäisen tytön seuraan.

Päiväkodin leikit heijastuvat myös kotiin. Sen lisäksi, että lapsi on esimerkiksi hokannut taaperokärryn mahtavuuden vasta nyt, hän myös malttaa sillon tällöin leikkiä ihan itsekseen. Tähän mennessä kun marina on alkanut välittömästi, jos vanhempi yrittää tehdä lapsen mielestä jotain niin järjetöntä kuin vaikka laittaa ruokaa tai käydä vessassa. Enää lapsi ei vaadi, että pitäisi olla koko ajan vieressä leipomassa hiekkakakkua tai rakentamassa dubloja, vaan hän osaa ja malttaa keskittyä niihin myös itsekseen.

Yksi asia on myös kääntynyt päälaelleen töiden ja päiväkodin alettua: kotona oleilu ei enää aiheuta marinaa kummassakaan, minussa tai lapsessa. Aikaisemmin tahdoimme säntäillä ympäri kaupunkia aamusta iltaan. Muuten molemmille iski kitinäkohtaus ja seinähulluus viimeistään puoleenpäivään mennessä. Nyt saatamme kyhnöttää päiväkotipäivien jälkeen illan sylitysten kotona, eikä sen kummempaa ohjelmaa vaadita. Tai sitten viikkaan pyykkiä, pyyhin pölyjä ja imuroin pienen apulaisen pyöriessä assarina mukana. Yhtäkkiä niistä vauvavuonna ahdistusta aiheuttaneista kotitöistä on tullut arjen luksusta.

Jaa: