Vietimme viime viikonloppuna ihanan pallovatsaisen ystäväni vauva-juhlia. Siinä oli vihdoinkin syy tehdä vaatekaappini yhdelle hyllylle tilaa ja raahata juhliin tarjolle kassillinen imetysvaatteita. Vaikka esimerkiksi Boobin sinivalkoraitainen imetyspaita oli maailman pehmoisin ja mukavin päällä, niitä trikoorytkyjä ei tule ikävä. 

On ihanaa voida taas käyttää koko vaatevalikoimaansa. Enää ei tarvitse ottaa huomioon sitä pikku seikkaa, että milloin tahansa täytyisi olla valmiina repimään yhdellä kädellä toppavatteiden alta tissit tiskiin. Mulla menee varmaan tovi, että voin käyttää edes mun edestä napitettavia normimekkoja. Nekin kun tuntuvat mielikuvissani haisevan maidolle niiden imetyskätevyyden takia.

Vaatemahdollisuuksien lisääntyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö edelleen imettäisi. Vuoden ja kolmen kuukauden iässä lapseni käy edelleen ottamassa maitohuikat pari kertaa päivässä. Aamuisin ja iltaisin tapahtuvat maitobileet mahdollistavat kuitenkin vapaan pukukoodin, joten päivisin voin halutessani olla uhkarohkea ja pukeutua vaikka takaa napitettavaan silkkimekkoon.

Mulla ei koskaan ollut tarkoituksena imettää näin pitkään. Tosin ei mulla kyllä ollut tarkoituksena lopettaa yhtään aikaisemminkaan. Mä en ollut ehtinyt suoda lainkaan paniikinkatkuisia ajatuksia imetykselle tai sen mahdolliselle kestolle, kun ennenaikaisena syntynyt lapsi jo nostettiin rinnalle. Toki olin pohtinut, että jos vain mahdollista, vauva posottaisi menemään tissivoimalla niin kauan kuin vauvoilla on tapana niin tehdä. Mulla ei vain ollut käsitystä, miten kauan niillä on tapana niin tehdä. Jossain vaiheessa imetysputkea muistan miettineeni, että vuoden ikään mennessä rinta voitaisiin jättää pikku hiljaa pois.

Täysimetyksestä silloin tällöin otettuun huikkaan siirtyminen tapahtuikin luontevasti kuukausien saatossa. Sitä ei tarvinnut sen kummemmin kelailla tai suunnittella, vaan yksi tankkauskerta kerrallaan tipahti melkein huomaamatta pois, kunnes jäljellä olivat ne intensiivisimmät ja molempien mielestä mukavimmat imetyshetket – yksi aamulla ja yksi illalla. Sillä kaavalla on vedelty nyt jo useampi kuukausi.

Aamuisin on ihanaa heräämisen jälkeen köllötellä vielä tovi sängyssä napa vasten napaa, kun lapsi natustaa aamumaitoaan. Tyyppi on aamuisin nälkäinen ja malttamaton, joten maito tasaa kurisevaa napaa sen verran, että saan vähemmillä kitinöillä aamupalan katettua. Iltaisin imetys on rauhoittumishetki, jolloin on aikaa keskittyä kutittamaan varpaita ja silittämään päätä. Vauva-aikana ilta-imetys oli myös ainut keino saada nukkumista aliarvostava lapsi nukahtamaan. Nykyään tyyppi nukahtaa omia aikojaan sänkyynsä, mutta imetys pitää paikkansa iltarutiineissa.

Lapsi ei enää rintaa tarvitse. Hän ei kitise maidon perään kuin ehkä joskus kipeänä ja todella väsyneenä. Hän ei yritä repiä multa paitaa pois kaupungilla, mutta välillä aamuisin käy noutamassa yöpöydällä olevat rintakumit hollille, jos en tajua itse pistää tissiasian kanssa hösseliksi. Lapsi on ollut mun omien menojen ja duunijuttujen takia ilman rintamaitoa pisimmillään lähes kaksi vuorokautta. Kun mua ei ole paikalla, maitoa ei myöskään kaivata. Uskoisin, että imetyksen lopettaminen onnistuisi melko kivuttomasti, vaikka minä ja meijeritkin hengailisimme mestoilla.

Mutta samalla kun en näe mitään varsinaista syytä jatkaa imetystä, en näe mitään syytä lopettaakaan. Mulle imetys on aina tuntunut luontaiselta ja kivalta, vaikka toki niiden imetysrytkyjen lisäksi täysimetyksen sitovuus sai välillä pinnan kireälle ja tuntitolkulla kestävien imetysmaratonien aikana tuli mieleen, että voisi näistä viikoista osan johonkin muuhunkin käyttää.

Nykyään imetys ei enää vaadi erikoisjärjestelyjä ja vaivaa. Vaikka siirtyisin kotona freelancerina työskentelystä täysipäiväiseksi duunariksi kodin ulkopuolelle, voisin jatkaa imetystä. Mun ei ole ainakaan tähän mennessä tarvinnut pidempään erossa ollessa pumpata maitoa, vaan maidontuotanto on pelittänyt hyvin ilmankin. Eikä mun enää onneksi pitkiin aikoihin ole tarvinnut lukittautua eroaikoina julkisiin vessoihin lypsämään räjähtämispisteessä olevia maidontuotantolaitoksia. Lenkilläkin voi käydä ilman, että tuntuu kuin rintaan olisi ommeltu liian kirein tikein kiinni kaksi äärimmilleen vedellä täytettyä kumipalloa.

Tällä hetkellä imetys on mun ja Minimen kahdenkeskinen hempeilyhetki pari kertaa päivässä. Mun lapselle antama vitamiiniruiske, joka on ollut etenkin nyt noroviruksen kanssa ähistessä tarpeen. Miksi sitten lopettaisin? No siksi, että en mä nyt aio ikuisestikaan imettää. Ja kyllä mua pikkaisen myös kiinnostaa saada oma kroppani ihan itselleni ilman ainuttakaan imetyshormonia. Niiden pirulaisten järisyttävän vaikutuksen kun huomasi yöimetysten loppuessa vauvan ollessa kahdeksankuinen. Sen lisäksi että kuukautiskierto hurahti jälleen käyntiin, mä huomasin muuttuvani lyhyessä ajassa suohirviöstä takaisin suht ihmismäiseksi naiseksi. Se radikaali muutos ei voinut johtua vain parantuneista yöunista.

Imetyksen parasta ennen päivämäärä on nyt asetettu kesäkuulle. Olen silloin lähdössä aikuisten tyttöjen kanssa pitkäksi viikonlopuksi reissuun, minkä jälkeen maitohanoja ei enää avata. Mä tiedän, että siitä tulee vaikeata. Ei lapselle, vaan mulle. Etenkin kun sitten mun pitäisi kai viimeistään luopua näistä mun rönttäisistä ja supermukavista Bravadon imetysrintsikoista ja siirtyä takaisin puristavalle ja ahdistavalle naistenalusvaateosastolle.

Koska mulla ei ole selkeätä vastausta otsikon kysymykseen, kertokaa te ajatuksenne asiasta kommenteissa.

Jaa: