Näissä kuvissa kaksivuotias kuopuksemme hörppää maidot vielä ennen päiväkotiin lähtöä tänä aamuna.

Tällä viikolla Pohjoismaissa vietetään imetysviikkoa ja samalla starttaa myös Imetysrauha-kampanja. Jokainen imetys ja imetyskokemus ansaitsee arvostusta, ja Imetysrauha-kampanjan tarkoituksena on nostaa esiin imetyksen monimuotoisuus. Imetys voi olla esimerkiksi täysimetystä, osittaisimetystä, pumpatun maidon antamista pullosta, tandemimetystä ja taaperoimetystä. Imetystä yhtä kaikki. Imetysrauha on sitä, että imetys sujuu äidin sekä lapsen haluamalla tavalla ja että imetys saa näkyä yhteiskunnassa sen kaikissa vaiheissa.

Kampanjan verkkosivuilla on tarinoita erilaisista imetyksistä. Sivuilla voi käydä kirjoittamassa myös kiitoskortin sille taholle tai henkilölle, joka on tukenut ja auttanut imetyksessä. Koska ei se totta vie aina helppoa ole, ja moni vanhempi kokee imetyksen stressaavana jossain vaiheessa imetystaivalta.

Tämä postaus tässä on minun kiitoskorttini meidän perhettä imetyksessä tukeneille.

Esikoisen syntyessä ennenaikaisena, olin elämänmuutosprosessoinnissa vasta siinä vaiheessa, että aloin olla sinut raskauden kanssa. Synnytyksestä sentään olin ehtinyt hankkia tietoa, pohtia omia toiveitani ja miettiä voimavarojani. Imetykseen asti en valmistautumisessa ehtinyt ennen kuin lapsivedet kesken leffaillan hulahtivat olohuoneen lattialle.

Olen pohtinut jälkikäteen, että on suorastaan ihme, että imetys lähti lopulta sujumaan niillä lähtökohdilla. Vauva joutui ensimmäiseksi yöksi tarkkailuun, emmekä voineet pesiä ihokontaktissa. En minä tosin silloin sen vaikutuksista imetykseen edes tiennyt, mutta äidinvaistot saivat eron vauvasta tuntumaan fyysisenä kipuna. Sehän ei taas tietenkään ole hyväksi maidon nousemiselle sekään.

Vauvalle jouduttiin antamaan maitoa tuttipullosta kolmen tunnin välein, oli lapsi hereillä ja nälkäinen tai ei. Olen ikuisesti kiitollisuudenvelassa niille tammikuussa 2012 äidinmaitoa luovuttaneille, että sain antaa heidän maitoaan vauvalleni. Kiitollinen olen myös Kätilöopiston henkilökunnalle, joka neuvoi rintapumpun käytössä ja vuolaasti kehui niitä muutamia maitomillejä, joita sain alkuun pumpattua ja annettua lapselle ruiskulla.

Muistan edelleen sen hetken, kun istuin sairaalasängyllä ja pidin molemmissa rinnoissani kiinni pumppuja, kuten olin kolmen tunnin välein tehnyt kuluneiden päivien ajan. Olisikohan se ollut kolmas tai neljäs päivä synnytyksestä. Mies syötti minulle sairaalaan iltapalavoileipiä ja kaakaota. Yhtäkkiä ihan kuin hana olisi avattu. Maitoa alkoi virrata pulloihin ensin hiljalleen ja lopulta roiskumalla. Se oli ihan käsittämätöntä. Minun kroppani tiesi, mitä tehdä, vaikka itse en ollut vielä ihan edes tajunnut, että olin pienen vauvan äiti.

Vauva oli silti liian heikko syömään rinnalta. Niinpä annoin ensin rintaa, sitten pumppaamaani maitoa pullosta ja lopulta vielä pumppasin jääkaappiin maitoa seuraavaa kertaa varten. Pian vauva joutui bilirubiiniarvojen takia sinivaloihin, eli emme saaneet pitää häntä sylissä kuin imetyksen ja syöttöjen ajan. Se oli kamalaa. Pieni vauva ihan yksin silmälaput silmillä makaamassa solariumlaitteen näköisen valon alla. Onneksi sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän.

Muistelisin, että ennen kotiutumista meitä kävi joku neuvomassa imetyksessä. Ainakin sairaalan vinkistä hankimme rintakumit, joiden avulla pikiriikkinen vauva sai paremmin kiinni jättimeloneiksi paisuneista rinnoistani.

Kotona jatkoimme samaa – rinta, pumpattu maito pullosta, pumppaus, pullojen pesu. Mies kävi vuokraamassa ison sairaalapumpun ja heräsi öisin auttamamaan syötöissä, vaikka kävi samaan aikaan täyspäiväisesti töissä – isyysvapaat kun kuluivat pitkälti sairaalajaksoon. Olen niin kiitollinen siitä tuesta, turvasta ja kehuista, joita mieheltäni sain. Kuukauden jälkeen saimme palauttaa vuokrapumpun ja vauva jaksoi syödä kaiken ruokansa suoraan rinnalta. Rintakumi tosin jäi käyttöön koko loppuimetyksen ajaksi. Viimeisen kerran esikoinen piipahti rinnalla ollessaan vuoden ja neljä kuukautta.

Ilman tukea ja apua tarina olisi voinut päättyä ihan toisin. Ilman sairaalan kannustavaa suhtautumista ja miehen tukea tuskin olisin jaksanut taistella siihen pisteeseen, että imetyksestä tuli luontevaa, mukavaa ja niin ihanan helppoa.

Toisen vauvan syntyessä imetysongelmat olivat erilaiset, mutta ilman haasteita ei tälläkään kertaa selvitty. Niiden selättämisestä kiitän tissikuiskaajaani ja ystävääni Outia, joka toimii myös imetystukiäitinä. Outi on myös upea kanssakulkija äitiydessä ja mutsimentori, jonka kanssa on matavaa pallotella ajatuksia äitiydestä ja elämästä noin ylipäätään. Olisi yöimetysväsymyksessä mennyt pää vielä enemmän solmuun, jos ei olisi saanut purkaa solmuja hyvän ystävän kanssa (ja joka joi kanssani litroittain kahvia samoista syistä johtuvien uniongelmien takia).

Vasta näin jälkikäteen olen tajunnut, miten valtava merkitys lähipiirilläni on ollut imetystaipaleeseeni. Esimerkin ansiosta se on ollut minulle aina luontevaa. Äitini on imettänyt minua ja kaikkia sisaruksiani päälle vuoden vanhoiksi. Koska olen esikoinen ja nuorimmaiseen sisarukseeni minulla on 18 vuoden ikäero, olen nähnyt imetystä osana arkea.

Äiti imetti takkahuoneen sohvalla, mansikkamaan laidalla, keittiönpöydän ääressä ja omistamansa kahvilan takahuoneessa töiden lomassa. Imetys oli lapsuudessa ja nuoruudessani niin soljuvasti osana arkea ja juhlaa, että oman vauvan synnyttyä en edes tajunnut kyseenalaistaa kehoni mahdollisuuksia imettää. Tahdonkin kiittää äitiäni esimerkistä ja molempia vanhempiani siitä, että heille omien lastensa ja nyt lastenlastensa imetys on ollut, noh, normaali ja ihana asia.

Saan olla todella onnellinen lähipiirini mutkattomasta asenteesta imetykseen. Olen järkyttyneenä lukenut ja kuullut muiden kokemuksia lähipiiristä, joka vähättelee ja jopa yököttelee imetystä. Minä olen saanut elää pehmeässä imetyskuplassani, joten en ollut aluksi uskoa tarinoita kakkua kolmikuiselle antavista isovanhemmista, imetystä vähättelevistä puolisoista, imettävän tyttärensä rintoja haukkuvista äideistä tai imettävälle äidille rumuuksia huutelevista tuiki tuntemattomista.

Minä olen saanut nauttia tuesta, josta tajuan olla kunnolla kiitollinen vasta jälkikäteen. Kiitos anoppi, että kannoit sohvankulmalle voileipiä ja teetä, kun istuin teillä maratoni-imettämässä. Kiitos miehen sisko, kun kyselit, voitko tuoda tyynyä, että saan asentoni paremmaksi. Kiitos mummi, että olet jaksanut ihastella imettämistäni ja niin sydämellisesti olla onnellinen lapsieni saamasta äidinmaidosta. Kiitos sisko, kun kaupungilla kulkiessamme jaksoit kanssani etsiä tunnin välein hyvää imetyspaikkaa esikoisen ensimmäisenä talvena, kun pakkanen paukkui ja vauva söi kokoajan. Kiitos miehen mummu, että aikasi kellontarkkojen imetysihanteiden vastaisesti luotit vaistoosi ja imetit lapsesi taaperoikään sekä lapsentahtisesti, ja että nyt tuet minua omalla imetystaipaleellani.

Kiitos esikoiseni, että olet nyt toisella imetystaipaleellani ollut tukemassa. Kyllä, sinun ansiostasi tällä kertaa imetykseen tuli myös haasteita, kun vauvan mielestä sinun elämöintisi oli jännempää kuin vatsassa kurniva nälkä ja sen tyydyttävä maito. Mutta vastapainoksi olet tukenut enemmän kuin noin pieneksi vielä voit ymmärtääkään. Olet tuonut minulle harsoa ja juomapulloa sohvalle niitä pyytäessäni. Sinä olit se, joka komensit minua antamaan veljelle maitoa keskellä yötä, kun itse olin väsymyksestä lamaannuksissa. Sinä olet odottanut, että olen saanut vauvan imetetyksi kahvilan nurkkapöydässä tai puiston penkillä. Sinä olet istunut sohvalla vieressäni imettäen milloin mitäkin pehmolelua ja nukkea.

Kiitos kuopukseni, että hellästi rinnasta kiinni pitämällä ja tähtiä tuikkivalla katseellasi saat minut muistamaan, miten tärkeä asia imetys sinulle on. Olihan ensimmäinen sanasikin hapuilevasti kuiskattu ”maitoa”. Nykyään tosin piipahdat rinnalla enää lähinnä aamuisin, ja meidän yhteisessä imetystarinassa saatetaan mennä nyt viimeisillä aukeamilla. Joka kerta kun maidon jälkeen säntäät leikkeihisi ja huikkaat mennessäsi ”kiitos”, minua naurattaa. Kiitos itsellesi, ihana.

Jaa: