Jotkut tekee eikä meinaa. Sen sijaan, että haaveilee oman ravintolan perustamisesta vaikka vain yhdeksi päiväksi, todella tekee niin ja perustaa sen ympärille ilmiön nimeltä Ravintolapäivä.

Mä olen muutaman Ravintolapäivän ajan hionut mielessäni vauvoille tarkoitettua ravintolaa, mutta se on jäänyt ajatusten palikkaleikiksi tähän mennessä. Mutta jotkut tekee eikä meinaa tässäkin asiassa. Viime sunnuntaina järjestetyn Ravintolapäivän kuudensadan popup-ravintolan joukosta löytyi yksi perheen mineimmille tyypeille tarkoitettu ravinteeli, vauvojen sormiruokaravintola Koura & Pinsetti.

Niinpä tehtiin Minimelle elämänsä ensimmäinen pöytävaraus. Moni muukin kulinaristibaby oli liikenteessä, sillä ravintolan kaikki kattaukset loppuunvarattiin. Selvästi ravintoloiden lasten menuissa toivottaisiin olevan jotain muutakin kuin nauravia nakkeja ja käristettyjä ranskalaisia!

Meille sormiruokailu ei ole tuttu juttu, sillä Minime popsii tekemiäni soseita. Tai no, voisihan sitä muotoilla hänen syövän alkupalansa aina sormin. Tyyppi kun ei meinaa malttaa odottaa sitä viittä minuuttia, että saan pakastetut soseet lämmitettyä ja maustettua, joten paiskon hänen eteensä safkanpalasia vaientamaan ärinän. Eritoten Minime tykkää natustsaa kirsikkatomaateista tarkasti kaikki sisukset jotenkuten suuhunsa (pitää hiljaisena jopa viisi minuuttia) ja imeskellä mangoa (vaientaa tomaatin veroisesti ilman sotkua).

Koska ei olla päästy sormiruokailussa alkupaloja pidemmälle, oli kiva päästä kokeilemaan, miten tyyppi suhtautuu, kun koko ateria on esillä pöydällä eikä lusikka ilmesty nenän eteen. Muut kattauksen herkuttelijat olivat selvästi konkareita, niin kätevästi kourat ja sormet tarttuivat katettuun sapuskaan ja siirsivät ne joko suuhun tai lattialle. Minime keskittyi lähinnä pällistelemään muita ravintolan asiakkaita, mutta malttoi itsekin maistaa joitakin pöydän antimia.

Soseiden suosikkiraaka-aine parsakaali sai sormiruokana tyypin nyrpistelemään. Liekö syynä parsan rakenne, vaikka nykyään soseissakin sen melko karkeaksi jätän. Sormiruokailun kiva puoli onkin, että lapsi oppii, miltä ruoka näyttää ja tuntuu. Se myös saletisti kehittää sorminäppäryyttä ja -motoriikkaa.

Suosikiksi sapuskoista Minime taisi rankata lätyn, joka oli tattarista, vedestä ja öljystä valmistettu. Tyyppi pyöritteli, imeskeli ja maiskutteli sitä pitkän tovin. Mainio idea tuo lätty, mulle kun ei olisi tullut mieleenkään, että jotain noin isoa voisi antaa jo puolivuotiaalle vauvalle. Ravintoloitsija ja netin syöverit kuitenkin vakuuttavat, että vauvoilla kakomisrefleksi on herkkä ja kun ruokailu tapahtuu pystyasennossa eikä esimerkiksi sitterissä, tukehtumista ei tarvitse pelätä.

Pieni kysely sormiruokailukonkareiden vanhemmilta osoitti, että yleensä sormiruuista suosituin on kurkku. Suosion syyksi epäiltiin kurkun rakennetta, joka tuntuu kivalta kutiavia ikeniä vasten. Mutta niin, saavatko vauvat tosiaan jotain irti ruuanpalasista, kun hampaita on vain muutama tai ei lainkaan? Konkarit väittävät, että kyllä. Harjoittelua se saattaa vaatia parikin kuukautta, mutta sen jälkeen ruokaa alkaa mystisesti kadota muuallekin kuin pöydän alle. Kun sormiruokailun aloittaa ajoissa, ei pitkä harjoitteluaika haittaa, sillä vauvan pääasiallinen ravinnonlähde on kuitenkin vuoden ikään asti maito.

Homman juju onkin lapsentahtisuus. Tuputtamisen ja vielä yksi lusikallinen -metodin sijaan annetaan vauvan itse päättää milloin hän syö, kuinka paljon ja mitä. Sormiruokailun nimeen vannovat kertovat lapsista kasvavan näin ruokahetkistä nauttivia ja monipuolisia makuelämyksiä arvostavia ruokailijoita. Kuulostaa mielestäni loogiselta.

Sormiruokailuun pitää varata etenkin alussa kunnolla aikaa. Jos et usko, pyydä mummoasi ottamaan tekarit pois ja syömään kaalikääryleensä sitten. Mun täytyy kyllä sanoa, että vaikka kannatankin rauhaisia ja pitkiä ruokailuita, puolentoista tunnin ruokasessiot olisivat liikaa. Nytkin tuntuu, että juuri kun saa keittiön siivottua ruokaräjähdyksen jäljiltä, pitää taas ruveta valmistamaan sapuskaa. Samassa kattauksessa oli mukana vauvansa kanssa eräs Lähiömutsin lukija, joka kertoi, että vaiva kuitenkin palkitaan, sillä nykyään heidän 10-kuukautinen vauvansa syö lähes samaa ruokaa muun perheen kanssa.

Sormiruokailun puolesta puhuvat vanhemmat myös hehkuttavat sormin tapahtuvan sapuskoinnin helppoutta. Yksi vaihe ruuanvalmistuksessa jää väliin, kun ruokaa ei tarvitse soseuttaa. Lisäksi koko perhe voi helposti syödä yhdessä, kun sitä pienintä ei tarvitse kenenkään syöttää. Me kyllä syödään yhdessä, vaikka Minime istuukin pöydän päässä odottaen lusikkaa suu auki kuin varpusen poikasella. Siinähän samalla sitä ruokaa siirtää lautaselta oman lisäksi myös toisen suuhun. Mä koen tärkeänä, että tyyppi oppii heti, että ruokailu on perheen yhteinen juttu. Näyttäisi myös siltä, että Minime itse kokee tärkeänä, että saa olla osana perheen ruokahetkeä.

Vaikka alkupaloja ja satunnaisia välipaloja lukuun ottamatta Minime tulee jatkossakin saamaan sapuskansa aterimilla, ravintolakäynteihin tulee muutamat tahmaiset sormet lisää. Tähän mennessä olen joko napannut jäiset soseet mukaan tai vaihtoehtoisesti pyytänyt kokkia heittämään blenderiin esimerkiksi banaania ja tuoreita marjoja Minimetä varten. Nyt voin pyytää seurueen nuorimmalle oman lautasen valikoituja herkkuja.

Ja joku muu siivoa sotkun, kiäh!

Ja mutsin makuun

Loppupäiväkin meni ruuan merkeissä. Koska sapuska maistuu paremmalta yhdessä, mukana ravintoloita ja kahviloita kiersi muutaman muun ihanan lisäksi Nonnis, Marika ja Aura. Ja koska kerrankin muistin kysyä luvan nassukuvien julkaisemiseen, tässä ravintolapäivästä se aikuiseen makuun menevä puolisko.