Jos multa kysyttäisiin, mitä vauvaperheeseen kannattaa hankkia, mun top 3 olisi selvä. Kolmannella sijalla nököttää astianpesukone. Säästää aikaa, hermoja, silmiä ja parisuhdetta. Kakkosena on niin iso sänky, että uskaltaa ottaa huoletta vauvan väliin nukkumaan. Perhepeti pelasti itseni täydelliseltä väsyromahdukselta ensimmäisten kuukausien aikana. Ykkösenä on ehdottomasti kantoliina ja / tai kantoreppu. Ilman niitä me oltaisiin oltu Minimen kanssa lirissä ja syvällä.

Mä en muista, miten alun perin kuulin kantamisesta. En edes muista nähneeni liinoja tai reppuja ennen raskautumistani, mutta enhän mä ylipäätään kiinnittänyt lapsi-asioihin tai lapsiin huomiota – paitsi jos ne raivosivat ravintolan viereisessä pöydässä tai kiljuivat julkisissa liikennevälineissä. Luultavasti voisin antaa pisteet vauva-arjen pelastamiseksi koituneesta ahaa-elämyksestä entiselle duunikaverilleni Terhille.

Kantaminen tuntui loogiselta ja helpolta ratkaisulta. Liinassa vauva on lähellä ja tuntee olonsa turvalliseksi, sillä aistii kantajan sydänäänet, hengityksen, tuoksun ja keinuu askelten mukana ihan kuin kohdussa majaillessaan. Kantaessa vauvan antamat merkit nälästä, märästä vaipasta ja muusta harmituksesta tulevat heti kantajan tietoon, eikä vauvan tarvitse niitä karjuen viestittää perille. Kantaminen myös pelastaa tylsyyskuolemalta mutsin, joka tykkää puuhastella ja liikkua vapaasti vauvalinnakkeeksi muuttuneen kodin ulkopuolella. Kantaen muksu kun kulkee koko ajan mukana, eikä kaupungillakaan tarvitse rappusten, tungoksen tai ahtaiden käytävien takia hidastella kuten vaunujen kanssa. Jumantsuikka, ihan mun juttu!

Niinpä metsästin kehuja keränneen Tricot-slen -trikooliinan Huutonetistä. Suolasia hintoja niistä käytettynäkin joutuu maksamaan, mutta jälleenmyyntiarvo on siis kohdillaan sekin. Itse maksoin ruskeasta liinasta käytettynä 40 euroa, eli vain reilu parikymppiä uutta vähemmän. Trikoisen hankin siksi, että sen sanottiin olevan venyvyytensä takia helpompi aloittelevalle kantajalle. Trikoisella liinalla kun sidonnan voi tehdä valmiiksi, jonka jälkeen vauva asetetaan sidontaan ja paketti asetellaan ja kiristetään sopivaksi.

Noudin liinan samana päivänä, kun iltasella lähdettiin ambulanssilla Kätilöopistolle. En siis ehtinyt harjoitella sidontoja, mutta liina napattiin silti sairaalakassiin mukaan. Ennenaikaisena syntynyt Minime joutui olemaan keltaisuuden takia sinivaloissa useamman päivän, joten en saanut ottaa häntä lähelleni kuin imetysten ajaksi. Kun solarium-hommista päästiin, pyysin kätilöitä näyttämään, miten kehtosidonta tehdään. Tepastelin hurmioituneena pitkin sairaalan käytäviä tuntien Minimen hengityksen ja lämmön itseäni vasten. Sinä hetkenä tunsin vatsassa muljahtelevaa onnea mutsiudesta ja ensimmäistä kertaa varmuutta. Kyllä me tästä selvitään!

Kotiuduttuamme käytimme liinaa, mutta koko homma tuntui epävarmalta. Kun kukaan ei ollut varmistamassa sidontaa, pelkäsin tehneeni jotain väärin ja vauvan luiskahtavan lattialle. Ei auttanut, vaikka Lähiöjeppekin sanoi, että se nyt on vähän mahdotonta tuommoisesta solmusta. Tein sidonnat liian löysiksi, sillä ajattelin vauvan rutistuvan. Siksi Minime roikkui sidonnassa liian alhaalla ja minä jouduin koko ajan tukemaan käsilläni pakettia, vaikka kunnon sidonnassa kädet jäävät vapaaksi.

Sitten yhtenä yönä luin William ja Martha Searsin kirjoittamaa opusta Kiintymysvanhemmuuden kirja, josta on sittemmin tullut mun mutsiusraamattu. Mutsiummikkona tajusin vasta silloin, että tavalleni ajatella vauva-asioissa on myös nimi ja oikein teoria, jösses! Kirjassa puhuttiin paljon kantamisesta ja kehotettiin nappaamaan vauva päivittäin useaksi tunniksi kantovälineeseen. Koska olin ihan Searsin pariskunnan pauloissa, tein työtä käskettyä. Sidonnatkin alkoivat onnistua, kun niitä väkersi monta kertaa päivässä. Kantoliinan kanssa onkin vähän sama homma kuin kuukautiskupin kanssa. Hemmetinmoista säätöä se aluksi on, mutta yhtäkkiä tekniikan hokaa, eikä sen jälkeen ikinä enää palaisi muuhun malliin hoitaa kyseistä asiaa.

Vaikka liinan sidontaohjeita on olemassa enemmän kuin partiolaisella solmuja, en lopulta opetellut kuin kaksi sidontaa. Kehtosidonnassa Minime kulki ollessaan ihan pieni ja kietaisuristissä vajaan kolmen kuukauden iästä lähtien, kun lonkat olivat varmasti avautuneet ja näin tyyppi oli valmis matkustamaan pystyssä, istuen jalat sammakkoasennossa. Näillä kahdella sidonnalla pärjäsi loistavasti.

Liinan myötä elämä helpottui. Minime tykkäsi heti olla mukana menossa ja aidosti osana meidän elämää, mikä ei selvästikään lattialla tai sitterissä ollessa hänen korkeutensa mölinän mukaan onnistunut. Liinan ansiosta moni turhautumisitku jäi parkumatta, ja ihan pienenä kantoliina oli välillä ainut, johon hän rauhoittui. Unien ajaksi liinan pystyi näppärästi vetämään suojaksi ja valveilla ollessaan hän napitti liinan kätköistä kiinnostuneena maailmaa.

Liinan kanssa kädet jäivät vapaaksi, joten pystyimme esimerkiksi laittamaan helpommin ruokaa, viikkaamaan pyykit ja kuljettamaan vatsakipujaan huutavaa vauvaa ilman niskakramppeja ja käsien puutumista. Minimen kartuttaessa ikää kantoliinailu kotioloissa jäi vähiin ja lopulta loppui kokonaan, sillä tyyppi jostain syystä alkoi protestoimaan liinassa oloa kotona.

Ulkosalla ja liikkeellä ollessa kantaminen oli ja on kuitenkin must. Koskaan ei tarvitse miettiä, minne vauvan kanssa voi mennä ja miten rattaiden kanssa pääsee vaikka pieneen ravintolaan. Minime on koisinut monet unet liinassa mun lounastaessa ystävien kanssa siinä samalla. Välillä tarjoilijat ovat tajunneet ravintolassa olevan myös minikoikoisen ihmisen vasta kun Minime on kömpinyt pesästään sapuskoimaan. Julkisiin mahtuu aina, vaikkakin joudun maksamaan matkoistani toisin kuin vaunujen kanssa kulkiessa olisi. Mukavuudesta ja jouhevuudesta kuitenkin kannattaakin maksaa. Laskimme Lähiöjepen kanssa, että olemme käyneet kaupungilla vaunujen kanssa kaksi (mun muistikuva) tai kolme kertaa (Lähiöjepen varma tieto) koko aikana, nekin silloin ihan alussa, kun emme paremmasta tietäneet.

Lenkkeilemässä täällä Hertsikan metsissä ehdimme käydä vaunuilla ensimmäisten neljän kuukauden ajan ennen kuin Minime alkoi saada hemmentinmoisia itkupaniikkiraivareita vaunuissa ja rattaissa. Niinpä nyt tyyppi onkin kulkenut pelkästään kantovälineissä viimeisen kolmen kuukauden ajan. Juoksulenkkitavoite kera vauvan ja rattaiden elää kuitenkin yhä, sillä se ei repun kanssa tietenkään onnistu.

Nykyään tyyppi kulkee Ergon viininpunaisessa kantorepussa, jonka hankin käytettynä hintaan 14 euroa. Paras sijoitus ikinä. Minime tunnistaa jo repun ja alkaa potkia innoissaan tasatahtia, kun napsautan repun kiinni lanteilleni. Tyyppi tykkää menosta ja meiningistä ja repun ilmestyessä kuvaan sitä on yleensä luvassa. Repusta käsin hän jaksaa katsella maailman menoa ja nauttii selkeästi, kun saa olla samalla korkeustasolla vanhempien kanssa ja ottaa omalla älänmölällään osaa keskusteluihin.

Saan tehdä ruokaostokset ja tutkia kirjaston tarjontaa rauhassa, mikä ei saletisti olisi ainakaan tämän meidän tyypin kanssa mahdollista ilman reppua. Kantorepun kanssa pääsee kätevästi mustikkametsään ja keräämään villiyrttejä sekä sieniä, festareille, juhlimaan häitä ja valmistujaisia, kahlaamaan mereen, matkustamaan laivassa ja kipuamaan lintutorniin.

Lähdöt kotoa ovat nopeita, kun voin pakata tyypin reppuun jo kotona, enkä ensin raahata häntä jotenkin hissittömän kerrostalon neljännestä kerroksesta kellariin ja asetella siellä vaunuihin. Ja kun repusta kesken matkan alkaa kuulua unta vaativaa itkuntuherrusta, vedetään repun huppu unisuojaksi ja pian tyyppi jo koisii. Vaunuissa unen tuloon vaadittiin ainakin puolen tunnin lenkki ja itkunarina, kunnes lopulta homma ei ollutkaan kuin itkuhuutoa. Repussa uni myös maistuu paremmin ja jos unilta hätkähdetään kesken kaiken, on tyyppi helppo ja nopea tuudittaa takaisin uneen repussa.

No ei nyt niin fantsua, ettei jotain huonoakin. Sen lisäksi, että liinan käyttöä joutuu todella aluksi harjoitella, sitominen on myös aina oma hommansa. Luultavasti liinan sidonta ja vauvan asettelu siihen vie lopulta vähemmän aikaa kuin vaunurumba, mutta silti joskus teki mieli jättää vaippa vaihtamatta, ettei tarvitsisi avata sidontaa ja taas tehdä sitä uudestaan.

Vauva tarvitsi myös aina sitomisen ajaksi ensin asettaa johonkin, ja kaupungilla se oli välillä kinkkistä. Yleensä aina löytyi joku kaveri vauvaa pitelemään tai sohva, jolle tyypin laskea, mutta vaunujen kanssa moista ongelmaa ei tietenkään olisi. Itse en myöskään ikinä oppinut tekemään sidontaa niin, etteivät pitkän liinan päät raahaisi välillä maata. Ostinkin käytettynä samanlaisen Tricot Slenin liinan myös mustana, että aina oli kulkupeli valmiina, vaikka toinen liina olikin pesussa.

Eniten liinailussa kuitenkin ketutti pukeutuminen. Vauvalle ei tarvinnut pukea liinan alle talvipakkasillakaan kuin sisävaateet ja kerraston, lapaset ja kunnon päähineet, sillä liina ja kantajan läheisyys lämmittivät. Lisäksi päälle tuli vielä kantajan villatakki ja ulkotakki. Olemassa on sikakalliita kantotakkeja, mutta me pärjättiin ihan omilla takeillamme, joiden alle mahtui helposti yksi ihminen lisää. Näin sisätiloihin esimerkiksi kauppaan siirtyessä riitti, kun aikuinen avasi takkia ja vähensi vaatetta.

Silti läkähdyskuumuus oli välillä järkyttävää. Sekä vauvan että kantajan rintamukset olivat harva se päivä ihan hiessä, niin tehokkaasti oma henkilökohtainen patteri lämmittää. Ikinä ei oikein tiennyt, mitä pukea. Kaksi metriä paksua trikoista liinaa lämmittää sekin, joten keväällä auringon alkaessa paistaa, olin välillä pyörtyä kuumuudesta ja huolestuin, miten Minime läkähdyttävää kuumuttaa kestää. Niinpä hankittiinkin kantoreppu, jossa kangasta ei ole niin paljon. Reppu on myös äärinopea heittää päälle. Mutta mehevä tissihiki on valunut repunkin kanssa, ei siinä.

Joka tapauksessa meidän ehdoton vauvaturhake on ollut vaunut. Se oli ainoa hankinta, johon päätettiin panostaa ja ostaa uutena, ettei päädyttäisi hankkimaan ullakolla hometta kerryttänyttä vauvakiituria. Äärihuono päätös. Olisi muuten ollut muutakin käyttöä sille 900 eurolle kuin seisottaa niillä ostettuja yhdistelmävaunuja lähes käyttämättömänä pyöräkellarissa.

Koska kantaminen on parantanut mun äitiysonnellisuusprosentteja sadalla ja myös Minime rakastaa kulkea lähellä ja kaikessa mukana, hehkutan kantamisen riemua mielelläni kysyttäessä. En vietä aikaani vauvapalstoilla haukkuen valistaen Babybjörnin rintareppujen aka roikottimien käyttäjiä tai omista kahtakymmentä sateenkaarenväristä hippikantoliinaa, mutta mielelläni vien ergonomisen ja tyylikään kantamisen mukavuutta muidenkin vanhempien tietoisuuteen.

Siksi huusinkin heti hep, kun Ipanaisen Anni kysyi, haluaisinko tulla mukaan tämän syksyn Kantokiertueelle. Ideana hommassa on siis yksinkertaisesti se, että yksi ja sama Tulan kantoreppu kiertää syksyn aikana bloggarilta toiselle. Blogeissa voit seurata repun matkaa vauva- ja lapsiperheiden arjessa.

 

Tällä kertaa blogit ja järjestys on tämä:
1.–9.9 But I’m a human, not a sandwich
11.–23.9 Äitilandia
25.9–7.10 Isyyspakkaus
9.10–21.10 CloVer
23.10–4.11 Vauva, älä itke tänä yönä
5.11–18.11 Lähiömutsi

Vaikka olen meidän Ergoomme supertyytyväinen, on kiva päästä kokeilemaan it-kantoreppua. Kantokiertueen aikana aion ainakin kirjoittaa vauvan kantamiseen liittyvistä ennakkoluuloista, yrittää opetella luottavaisesti kantamaan Minimetä myös selkäpuolella muuallakin kuin mustikkametsässä, laittaa loppukeväästä hankkimani kantosuojan koetukselle marraskuun paskasäässä, kokeilla imetystä repussa, suunnitella taaperorepun hankintaa ja tietenkin vertailla Ergoa ja Tulaa.

Mistä muusta kantamiseen liittyvästä te haluaisitte lähiöasukkien näkökulman?
Jaa: