Postaukseni väsymyksestä sai aikaan odotettavasti kommenttiryöpyn. Jotta jäisi aikaa sille nukkumiselle, hehe, vastaan kommentteihin poikkeuksellisesti postauksella. Ne rapiat sata kommenttia saivat mussa aikaan kaksi ajatusta. Ensinnäkin univelan takia kirjoitin kai niin epäselvästi, että probleemamme käsitettiin monesti väärin. Toiseksi toivoisin meiltä äideiltä solidaarisuutta toisiamme kohtaan. Ja iseiltä toki myös, mutta oletan, että aika moni teistä lukijoista on mutseja.

Meidän keisissämme väsymykseni syy ei siis ole vauvan syöminen eikä nukkuminen. Vauva kasvaa tasaisesti pikkaisen plussakäyrillä, joten äidinmaito on täysin riittävää. Noita käyriä nyt ei tietenkään kannata tarkasti kytätä, vauvat kun ovat yksilöitä, mutta tämän imetyksen aikana neuvolan tietokannat olivat etenkin alkuun itselleni tärkeitä varmistajia. Mä kun en voinut tissitakiasvauvan jälkeen käsittää, miten pikasyöjävauva voi saada tarvitsemansa ravinnon vain piipahtamalla rinnalla.

Lisäruualle ei siis ole mitään tarvetta, ei vauvan kasvamisen, ei suositusten eikä oman tuntemukseni mukaan. Tuo kuuden kuukauden pelkällä rintamaidolla porskuttelu ei ole itselleni mikään rajapyykki, jota kohdin pyrin nännit verillä ja silmät solmussa. Se on minulle takaraja, jonka jälkeen kiinteät pitää aloittaa. Siihen asti saan mennä helpomman kautta ja vain imettää. Sillä joo, mua vähän jännittää kiinteiden aloittaminen. En oikein vielä hahmota, minkälaiseksi säädöksi esimerkiksi illat yksin kahden lapsen kanssa taas muuttuvat, kun vauvallekin pitäisi jossain välissä kattaa ruokaa eteen. Ihan varmasti sekin arki lähtee rullaamaan, mutta meillä ei ole mitään kiirettä hypätä siihen nyt heti. Kun ei tarvitse.

Vauvamme on hyvä nukkuja. Sellainen, joita en tiennyt vauvoissa olevankaan. Hän nukkuu päiväunet miten päin ja missä vain, mutta parhaiten ulkona vaunuissa. Hän nukahtaa ilman kummempia nukutuksia, ja niin kutsutut tissitainnutukset ovat tällä kertaa ihan mahdottomia. Vauvan mielestä rinta on vain syömistä varten. Hän ei öisin valvo tai itke. Hän herää nälkäönisten, syö pikaisesti niin että lapaluuni ovat mennä imutehosta lommoille, päästää rinnan suustaan ja nukahtaa taas. Hän siis nukkuu vallan mainiosti – paitsi silloin kuin syö.

Ongelma ei siis olekaan syöminen tai nukkuminen, vaan se, että syömisrytmi on pielessä. Siis meidän aikuisten mielestä, vauva on varmasti täysin tyytyväinen. Vauva ei malta keskittyä syömään valveilla ollessaan, vaan antaa nälän tunteen vallata mielensä vasta unissaan. Mikä taas johtaa siihen, että hän on tankannut pääasiallisesti öisin. Ajallisesti hän viihtyy rinnalla ehkä 15 prosenttia siitä, mitä mulla kului aikaa esikoisen imettämiseen. Esikoinen vain söi päivisin, enkä etenkään alkuun ehtinyt tehdä mitään muuta vauvan kanssa kahdestaan ollessani, en edes syödä saati käydä vaikka suihkussa. Se oli turhauttavaa ja omalla tavallaan väsyttävää. Mutta koska vauva söi päivisin, en kuullut keneltäkään, että nyt sitä pötyä pöytään.

Nyt pitäisi vain saada tämä nykyinen vauva keskittymään ateriointiin kunnolla myös päivisin, ettei sitten tarvitse öisin tankata. Se kun on positiivinen kierre: kun hän syö päivisin kunnolla, ei tarvitse herätä öisin niin usein syömään. Ja kun ei syö niin paljon öisin, päivälläkin sapuska maistuu paremmin. Negatiivinen kierre kulkee sitten toiseen suuntaan. Rintaa en kuitenkaan aio vauvalta kieltää, sitä hän saa juuri silloin kuin tahtoo.

Mitalia tai supermutsipystiä en ole joidenkin kommentoijien oletusten vastaisesti hakemassa sillä, että imetän vauvantahtisesti. Jos pokaalit olisivat mielessä, enköhän kiillottaisi blogijulkisivun näyttämään siltä, että arki on yhtä sokerivanua ja vaaleanpunaisia päivänkakkaroita. Minä teen kuten vaistoni ja järkeni neuvovat.

Nukkumista samassa sängyssä vauvan kanssa jotkut kommentoijat myös kyseenalaistivat. Itsehän en esikoisen aikaan edes tiennyt, että on olemassa niin kutsuttu perhepeti. Yritimme nukuttaa huutavaa vauvaa pinnasänkyyn, kunnes hän kesken yhden nukkumattoman yön jäi sänkyymme ja nukahti. Yöt paranivat sen jälkeen valtavasti, samaten kuin oma ja miehen jaksaminen, kun ei tarvinnut nousta joka kerta joko rauhoittelemaan, asettamaan tuttia suuhun tai imettämään. Vasta jälkikäteen kuulimme tuota tapaa kutsuttavan perhepediksi sekä sen, että sekä minun että miehen vanhemmat ovat nukkuneet vauvat välissään. Ymmärsin myös sen, että nukkuminen yhdessä vauvan kanssa on ikiaikainen tapa, mutta pinnasängyt ovat tulleet nykyään niin normiksi, että meille ei esikoisen vanhempina edes tullut mieleen, että on muitakin tapoja toimia.

Kuopukselle emme edes hankkineet pinnasänkyä, mutta varmuudeksi ostimme vähemmän tilaa vievän kattoon ripustettavan kehdon. Myytiin tuo kehto juuri pois. Alkuun vauva nukkui siinä muutamat päiväunet, kunnes siirtyi koisimaan parvekevaunuihin. Öisin tuntui väärältä laittaa hänet sinne, sillä pystyin nukahtamaan kunnolla vasta, kun aistin hänet vieressäni. Samanlaisia ajatuksia taitaa olla vauvalla, sillä hän nukkuu aika usein levottomammin ne illat tunnit, kun minä en vielä ole vieressä. Tässähän ei tietenkään ole mitään logiikkaa sen kanssa, että sitten taas päivisin hän nukkuu paremmin pihalla kuin vaikka kantoliinassa tai sängyssä mun vieressä. Mutta sellaisia nuo vauvat välillä ovat, kun eivät ole vielä tarkistaneet sanakirjasta, mitä logiikka tarkoittaa.

Nyt kuopuksen lähdettyä hieman liikkumaan tilanne on siltä osin toinen, että kaipaamme selvästi koko perhe enemmän tilaa. Siksi parisängyn viereen laitettava pinnasänky ilman toista reunaa, niin kutsuttu sivuvaunu, olisi varmasti meille hyvä ratkaisu. Silloin kaikki saisivat enemmän tilaa kiehnata, mutta saisimme säilyttää perhepedin hyvät ominaisuudet: sen että saamme olla lähekkäin ja sen, että imetys ja mahdollinen uneen tyynnyttely on näppärää ja vaivatonta. Perhepeti ei siis ole meille mikään ehdottomuus, vaan toimintatapa, joka tuntuu meille oikealta. Tilanne elää vauvan mukaan, ja esikoinen siirtyikin jo komikuisena takaisin pinnasänkyyn nukkuakseen ensimmäisen unipätkänsä siellä. Silloin se oli ratkaisu, joka tuntui meille oikealta.

Ja sitten se toinen asia, solidaarisuus. Blogini julkisessa kommenttiosiossa on tietenkin hyvä, että tulee esille kaikenlaisia näkemyksiä ja kokemuksia asioista. Joku saa sieltä ehkä kaivattua tukea omille ajatuksilleen, jotka eroavat omistani. Julkisena bloggaajana mun pitää olla myös valmis siihen, että mitä ikinä teenkin tai jätän tekemättä, joku katsoo asiakseen paheksua, hämmästellä, arvostella tai kiskoa hernerokkapurkkia sieraimeen.

Mutta hyvät ihmiset. Samalla toivon kuitenkin solidaarisuutta ja sitä, että lasten vanhemmat, etekin me äidit, tukisimme toisiamme valinnoissamme. Että me kuuntelisimme ja loisimme me-henkeä toisten lyttäämisen sijaan. Väsymys-postauksen kommenttiosiossa alettiin jo heitellä sanallisia vittuja toisten kommentoijien päälle, hämmästellä nenäkkääseen sävyyn ja läpät silmillä nähdä oma kokemuksensa vanhemmuudesta tai vauvavuodesta ainoana mahdollisena.

Kun tämä sama aihe puhutti jo ennen väsymys-postausta Lähiömutsin Instagrammissa, nimimerkki _ainua_ sanoi hyvin, että on omassa äitiydessään huomannut parhaaksi tavaksi sen, että kannustaa ja rohkaisee muita äitejä siihen suuntaan, mihin näkee heidän pyrkivän. Jos suunta on eri kuin omat ajatukset asiasta, on parempi pehmeästi ohjata hakemaan neuvoja toisaalta. En voisi olla enempää samaa mieltä! Ja siitä huolimatta minäkin olen joutunut opettelemaan tätä solidaarisuutta, ja yhä edelleen joudun pidättelemään itseäni, kun näen jonkun itse syövän kotiruokaa, mutta syöttävän samalla lapsilleen einestä. Oli aika, kun sanoin, että vaihtakaa niitä lautasia, eikä aikaa kulu yhtään enemmän. Että itselle eineistä ja kasvavalle lapselle parempaa ruokaa.

Mutta nykyään osaan olla hiljaa, jos toinen pyrkii vanhemmuudessaan erilailla toimiviin ratkaisuihin. Nykyään myös osaan kuunnella ja ymmärtää paremmin, enkä ole itselleni tärkeissä ruoka-asioissakaan niin ehdoton. Ehkä se itsetehtyä ruokaa syövä, mutta lapilleen einestä antava vanhempi on niin väsynyt, että ei jaksa selvittää, miten kiinteitä voisi tehdä itse. Joo, tiedän kyllä, ettei soseiden väsääminen ole hankalaa ollenkaan. Mutta muistanpa vain minäkin ajat, kun varmuudeksi tarkistin ihan kirjasta ja vielä netistäkin, miten bataattisose tehdään. Nii’in, bataattisose! Ruokailua yksinkertaistanut ja toteutettavana superyksinkertainen sormiruokailu tuli esikoisen aikana kuvioihin mukaan vasta, kun olin saanut asiasta tarpeeksi tietoa. Ja sen tiedon haaliminen vaati energiaa, jota väsyneellä ei välttämättä ole tai hän haluaa kohdistaa sen muihin asioihin.

Pyrinkin kannustamaan äitejä luottamaan äidinvaistoonsa ja isiä isänvaistoonsa sekä tekemään kuten omalle perheelle sopii. Kunhan ne ratkaisut eivät satuta lapsia ja ovat yhteiskunnallisesti kestäviä.

Kiitänkin täydestä sydämestä niistä kaikista tsempeistä, joita väsymys-postauksen kommenteissa sain. Vaikka näitä tekstejä kirjoittaa blogiminä Lähiömutsi, jonka kuori on ajan myötä kovettunut, on mukana kuitenkin aina palanen aitoa minua. Hannea, jolle ikävät kommentit saavat hetkeksi aikaan ilkeän tunteen vatsaan ja joka jää välillä kipuilemaan joitakin piikkejä ihan turhaan. Mutta minkäs sille voi, ihminen se olen minäkin.

Vannon myös, että toisin kuin jotkut kommenteissa pelkäsivät, väsymyksestä huolimatta en ole tekemässä itselleni tai perheelleni mitään pahaa. Se, että pystyn purkamaan näitä äitiyden mustimpiakin hetkiä ja tuntoja lähipiirilleni ja vielä täällä blogissa, pitää asiat mittasuhteissaan ja pääni hulluuden partaallakin niin järkevänä, että mitään peruuttamatonta ei tule tehtyä.

Ja tiedättekö mitä? Puhuminen tuntuu aina auttavan. Pohjanmaan-taika hyväunisine öineen ei ole rauennut nyt kotonakaan. Viiden päivän reissun lisäksi takana on nyt kaksi yötä, jolloin olen imettänyt ennen kuin itse olen alkanut nukkua puolenyön maissa ja sen jälkeen lähes kellon tarkasti kello kolme ja kello kuusi. Toivottavasti tämän hehkuttaminen ei riko taikaa, sillä voi mahoton. Hieman on erilainen olo, kun unipätkät kestävät sen kolme tuntia putkeen.

Jaa