Tänään on todistettu, että kotimutsikin voi saada palkitsevia ahaa-elämyksiä. Olen parin viikon ajan ihmetellyt, stressannut ja itkenyt vaunulenkkejä, jotka ovat päivästä riippuen olleet matkoja helvetissä joko kitinällä tai huutoitkulla maustettuna.
Vaunut eivät ole koskaan olleet kantovälineissä viihtyvän Minimen lempparijuttu, mutta kyllä niissä silti on niinä viikon muutamina kotipäivinä vedetty päikkärit lenkin sivutuotteena. Aloin jo itkupelossa pohtia vaunujen jättämistä pölyyntymään pyöräkellariin, mutta mahdollisuus ottaa lenkin ohessa muutamat juoksuaskeleet sai miettimään asiaa uudelleen.
Koska vauvojen aivoituksiin ei ole opaskirjaa, jouduin suorittamaan monimutkaisen päättelytehtävän ilman apua kotimutseilun homehduttamissa aivoissani.
Johtuisiko se kuumuudesta? Vilukissana puen Minimelle välillä liikaa vaatetta, kun tyttö itse viihtyisi mieluiten ilkosillaan. Kuumat alkukesän päivät ja hiostava vaunukoppa eivät siis ole paras yhdistelmä rentoihin unihetkiin. Minime on lämpiminä päivinä kuitenkin köllötellyt kopassaan viltin alla paitasillaan, joten kuumuus tuskin raivon syynä on, ainakaan täysin. Tyyppi myös ottaa päikkärit tuosta noin vain kantovälineessä, vaikka sekä hänen että kantajan vaatteet liimaantuisivat hikisinä kiinni napaan.
Niin, miksi kantovälineessä uni tulee helpommin? Läheisyys on saletisti yksi syy. Minime tykkää olla lähellä, siihen on turvallista nukahtaa vaikka iltapäiväruuhkaisessa metrossa. Vaunuihin ei valitettavasti mahdu äiti köllöttelemään viereen, vaikka se niin siistiä olisikin. Niinpä olen pitänyt mahdollisuuksien mukaan vaunukopan näkösuojusta ylhäällä, että Minime on voinut yhdellä silmänraotuksella varmistua, että hänen vaununsa eivät ole muuttuneet itsekseen liikkuviksi Ritari Ässän KITT-vaunuiksi.
Tosiaan, Minime tykkää pällistellä ympärilleen muutenkin. Kantovälineessä hän chillailee coolisti, kun saa olla osa kaikkea, mitä äitikin tekee. Itkuraivarilenkeillä Minime on rauhoittunut, kun olen nostanut hänet syliin. Aina sekään ei ole auttanut tyynnyttämään, mutta metsän humisevat puut ovat saaneet hetkeksi unohtamaan, mikä äsken niin harmitti. Vaunuistahan ei näe kuin valkoisen kuomun. Ei kauaa jaksa kiinnostaa, ymmärrän.
Hitto, pitäisikö heivata vaunukoppa ullakolle, nostaa rattaiden selkänojaa vähän ylös ja laittaa Minime pötköttelemään siihen? Silloin ei olisi niin kuuma ja tärkeimpänä näkisi ympärilleen. Joo. Niinpä tänään takkusimme Lähiöjepen kanssa yhdistelmärattaiden säätöjen kanssa aikamme ja lopulta asetimme hänen majesteettinsa valtaistuimelleen. Jonkin aikaa Minime katseli kummastuneena, että mitäs tää nyt on. Kitisikin, mutta väsyään, joten se on normaalia.
Metsässä Minime tapitti silmät suurina auringossa tanssivia puunlehtiä. Rattaina kuomun saa vedettyä enemmän suojaamaan auringolta, joten kuomun eteen viritettävää näkösuojusta ei tarvittu pilaamaan Herttoniemen ja Viikin metsien tarjoamaa esitystä. Pikkuhiljaa rattaiden alla rapiseva hiekka ja mukavasti heiluva kyyti saivat matkustajan silmäluomet lurpsumaan. Tähän rumpujen pärinää: lopulta Minime nukahti. Problem solved!
On hämmentävää, miten paljon kiksejä voi saada siitä, että asiat ovat n o r m a a l i s t i . Että tässä sitä ollaan kävelyllä, lapsi nukkuu, eikä tarvitse pelkopersiissä ja hartiat stressistä korvissa odottaa, koska vaunuista kajahtaa. Yhden onnistuneen lenkin jälkeen ei tietenkään pitäisi mennä huutelemaan. Mutta hitto, meillä on jo niin iso vauva, että sitä ei huvita pikkuvauvojen vaunuissa makoilla. Vähän taas liikutuin, kun pian se menee jo kouluun ja sitä rataa.
Tämän postauksen yhteydessä haluan myös lähettää terveiset Helsingistä. Etenkin niille, joiden mielestä kaupunkilaiskakarat eivät ikinä opi tietämään, mistä lehmä pissii ja naudanjauheliha sekä maito tulee. Täällä, seitsemän kilometrin päässä Mannerheimintiestä, päärautatieasemasta ja Stockmannista, sen voi käydä tarkistamassa vaikka päivittäisellä kävelylenkillä.
Heh, me käydään kanssa usein tuolla. Lehmät katsoo koiraa sen näköisenä, että mikä pienikokoinen vasikka tuonne on karannut. Monesti seuraavat vielä aidan vieressäkin meitä pitkälti.
Lähiössä asumisessa on siistiä, että tuossa ihan kotioven takana on sekä metro, meri että lehmien laidun.
Hyvä idea, meillä on siinä 4-5kk iässä kuulunut tasainen marina ja itku, heivattu koppa pois ja avot, kyyti maistuu taas kun näkeekin jotain. Oon kuin puulla päähän lyöty, kun helmikuussa syntynyt kaverin vauva viihtyi täydet 12 KUUKAUTTA siinä ahtaassa kopassa ilman protesteja, en ikinä kuullut että se itki.
Siis haluaisin nähdä, että jos V olisi vaan repussa, että miten raahaisin 5 henkilön ruokakamat kotiin vaikka olisikin jokun mummovetokärry olemassa, ja sen lapsen siinä samassa. Joten maailmanrauhan takia ihan hyvä että tykkää rattaissakin olla, mitä enemmän minä kävelen, sitä enemmän saan syödä karkkia iltapalaksi kun lapset nukkuu.
mä oon melko aikaisin kääntänyt vauvalta näkimet menosuuntaan, kun alkoi tulla tuollaisia vaunuraivareita lyhyemmälläkin matkalla just tuossa iässä. joten bueno!
viikki <3
Loistohomma että ratkesi näinkin näppärästi! Kaikki kitinän ja kiljunnan väheneminen on aina mielenterveyden säilyttämisen merkeissä kotiin päin.
Karkki
(http://ilmansinuaolenlyijya.blogspot.com/)
Meillä oli aivan sama! kun jamppa oli 3-4 kk iässä niin vaunut olivat vauvankuljetusväline suoraan helvetistä (käytettiin myös paljon liinaa) kunnes tajusin saman et tyyppi haluaa tsiikailla maisemia: vaihto rattaisiin ja sopiva selkänojasäätö ja johan alkoi tyyppi viihtyä 🙂
Samoin meni meillä aikanaan vaunuilu, nykyisin ne on jo ihan huippuvehkeet 🙂 Mutta missä missä on tuollainen paikka? Kerro heti kuinka tuonne pääsee!
Tutunnäköisiä lehmiä tosiaan, Viikki on ihana paikka!
Meillä 4-kuinen tytsy, vielä viihtyy vaunukopassa hyvin, mutta sen varalta että tilanne muuttuu: laitetaanko se niihin rattaisiin niillä valjailla kiinni? Ja naama mutsiin päin varmaan aluksi? (Suunnan saa ainakin meidän Emmaljungista kätevästi vaihdettua vaikka lennossa.)
Hienosti ratkaistu tuo itkumysteerio. Oot taitava Lähiömutsi. 🙂
t. Keltanokka
Mielellään toki naama työntäjään päin! Noin pienelle ei vielä valjaita tarvitse, mutta jos ne rattaissa on niin kannattaahan niiden käyttöön totutella heti alusta lähtien.
Loistavaa että kärryttely maistuu taas Minimelle! 🙂
Tuli tuosta läheisyydenkaipuusta mieleen… Ystävälleni syntyi tässä taannoin pieni tyttö ennenaikaisena, ja hälle oli sanottu sairaalassa, että keskosvauvoille iskee monesti jossain vaiheessa muutaman kuukauden iässä KOVA läheisyydenkaipuu ja sillon oltaisiin mieluusti äidissä kiinni lähestulkoon 24/7. Ootko huomannu moista teillä?
Vähän se helpotti joo. Tai yhdeksi kerraksi. Ei ois itänyt huudella.Nyt rattaat ovat taas kidutusväline – sekä äidille että vauvalle.
Mä itseasiassa roudaan safkaostokset helpommin, jos Minime on repussa. Lähinnä tässä harmittaa se, että juoksulenkit siirtyvät taas hamaan tulevaisuuteen.
Näihin raivareihin ei auta kuin kantorepussa möllöttely ja unien ottaminen. Onneksi lehmiä pääsee katsomaan kantoreppuilenkin.
Oiskin ratkennut, menin huutelemaan liian aikaisin. Taisi ok:sti sujuneen lenkin syynä olla se, että Lähiöjeppe oli mukana. Musta kun tuntuu, että kaikki katastrofit tapahtuvat aina silloin, kun ollaan Minimen kanssa kaksistaan. Nyt siis rattaat aiheuttavat itkua ja huutoa, joten ne laitettiin määrittelemättömäksi ajaksi pannaan.
Hitto, kun oliskin ollut noin helppo. Mutta ei, rattaat ovat taas tuo mainitsemasi vauvankuljetusväline suoraan helvetistä.
Toivon tosiaan, että tää meilläkin muuttuu joskus paremmaksi tää meininki. Ois nimittäin todella huippua päästä ottamaan muutamat juoksuaskeleet lenkin ohessa. Lehmäpaikka on Viikissä, aivan Gardenian vieressä. Ne on käsittääkseni Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimustilan asukkaita.
Viikki on mahtava! Vauva-asioissa meen ihan perstuntumalla, mitään tietoa ei ole. Laitoin valjailla kiinni, tuntu turvallisemmalta töyssyisellä metsätiellä, ettei matkustaja poukkoile miten sattuu. Naamat vastakkain mentiin, vaikka heittoaisalliset vaunut meilläkin.
Mutta joo, persiilleen meni silti. Ei olis yhden onnistuneen lenkin perusteella pitänyt huudella, sillä yhdeksi onnistuneeksi se jäikin.
Mä neuvoisin myös, että jos vaunuja haluaa käyttää, niidenkin käyttöön kannattaa totutella heti alusta lähtien… + ironinen hymynaama
No joo, eipä maistunut kuin tuon kerran. Sen siitä aikasin huutelusta saa.
Läheisyydenkaipuu on meille tuttu juttu joo. Tosin se ei ole ollut mikään vaihe, vaan jatkuva tila. Koko ajan pitää olla äidissä tai isissä kiinni. Mikä on tietenkin ihanaa, jopa kummallisella tavalla imartelevaa. Mutta ottaa silti päivittäin päähän, kun ei välillä edes vessassa voi käydä ilman sylissä istuvaa vauvaa. Tästä kai johtuu myös tämä protestointi vaunuja kohtaan. Kantorepussa kun uni tulee samantien – ssaahan siinä olla lähellä äitiä tai isää.