Tänään on todistettu, että kotimutsikin voi saada palkitsevia ahaa-elämyksiä. Olen parin viikon ajan ihmetellyt, stressannut ja itkenyt vaunulenkkejä, jotka ovat päivästä riippuen olleet matkoja helvetissä joko kitinällä tai huutoitkulla maustettuna.
Vaunut eivät ole koskaan olleet kantovälineissä viihtyvän Minimen lempparijuttu, mutta kyllä niissä silti on niinä viikon muutamina kotipäivinä vedetty päikkärit lenkin sivutuotteena. Aloin jo itkupelossa pohtia vaunujen jättämistä pölyyntymään pyöräkellariin, mutta mahdollisuus ottaa lenkin ohessa muutamat juoksuaskeleet sai miettimään asiaa uudelleen.
Koska vauvojen aivoituksiin ei ole opaskirjaa, jouduin suorittamaan monimutkaisen päättelytehtävän ilman apua kotimutseilun homehduttamissa aivoissani.
Johtuisiko se kuumuudesta? Vilukissana puen Minimelle välillä liikaa vaatetta, kun tyttö itse viihtyisi mieluiten ilkosillaan. Kuumat alkukesän päivät ja hiostava vaunukoppa eivät siis ole paras yhdistelmä rentoihin unihetkiin. Minime on lämpiminä päivinä kuitenkin köllötellyt kopassaan viltin alla paitasillaan, joten kuumuus tuskin raivon syynä on, ainakaan täysin. Tyyppi myös ottaa päikkärit tuosta noin vain kantovälineessä, vaikka sekä hänen että kantajan vaatteet liimaantuisivat hikisinä kiinni napaan.
Niin, miksi kantovälineessä uni tulee helpommin? Läheisyys on saletisti yksi syy. Minime tykkää olla lähellä, siihen on turvallista nukahtaa vaikka iltapäiväruuhkaisessa metrossa. Vaunuihin ei valitettavasti mahdu äiti köllöttelemään viereen, vaikka se niin siistiä olisikin. Niinpä olen pitänyt mahdollisuuksien mukaan vaunukopan näkösuojusta ylhäällä, että Minime on voinut yhdellä silmänraotuksella varmistua, että hänen vaununsa eivät ole muuttuneet itsekseen liikkuviksi Ritari Ässän KITT-vaunuiksi.
Tosiaan, Minime tykkää pällistellä ympärilleen muutenkin. Kantovälineessä hän chillailee coolisti, kun saa olla osa kaikkea, mitä äitikin tekee. Itkuraivarilenkeillä Minime on rauhoittunut, kun olen nostanut hänet syliin. Aina sekään ei ole auttanut tyynnyttämään, mutta metsän humisevat puut ovat saaneet hetkeksi unohtamaan, mikä äsken niin harmitti. Vaunuistahan ei näe kuin valkoisen kuomun. Ei kauaa jaksa kiinnostaa, ymmärrän.
Hitto, pitäisikö heivata vaunukoppa ullakolle, nostaa rattaiden selkänojaa vähän ylös ja laittaa Minime pötköttelemään siihen? Silloin ei olisi niin kuuma ja tärkeimpänä näkisi ympärilleen. Joo. Niinpä tänään takkusimme Lähiöjepen kanssa yhdistelmärattaiden säätöjen kanssa aikamme ja lopulta asetimme hänen majesteettinsa valtaistuimelleen. Jonkin aikaa Minime katseli kummastuneena, että mitäs tää nyt on. Kitisikin, mutta väsyään, joten se on normaalia.
Metsässä Minime tapitti silmät suurina auringossa tanssivia puunlehtiä. Rattaina kuomun saa vedettyä enemmän suojaamaan auringolta, joten kuomun eteen viritettävää näkösuojusta ei tarvittu pilaamaan Herttoniemen ja Viikin metsien tarjoamaa esitystä. Pikkuhiljaa rattaiden alla rapiseva hiekka ja mukavasti heiluva kyyti saivat matkustajan silmäluomet lurpsumaan. Tähän rumpujen pärinää: lopulta Minime nukahti. Problem solved!
On hämmentävää, miten paljon kiksejä voi saada siitä, että asiat ovat n o r m a a l i s t i . Että tässä sitä ollaan kävelyllä, lapsi nukkuu, eikä tarvitse pelkopersiissä ja hartiat stressistä korvissa odottaa, koska vaunuista kajahtaa. Yhden onnistuneen lenkin jälkeen ei tietenkään pitäisi mennä huutelemaan. Mutta hitto, meillä on jo niin iso vauva, että sitä ei huvita pikkuvauvojen vaunuissa makoilla. Vähän taas liikutuin, kun pian se menee jo kouluun ja sitä rataa.
Tämän postauksen yhteydessä haluan myös lähettää terveiset Helsingistä. Etenkin niille, joiden mielestä kaupunkilaiskakarat eivät ikinä opi tietämään, mistä lehmä pissii ja naudanjauheliha sekä maito tulee. Täällä, seitsemän kilometrin päässä Mannerheimintiestä, päärautatieasemasta ja Stockmannista, sen voi käydä tarkistamassa vaikka päivittäisellä kävelylenkillä.
Jaa