Olen viime vuodet ollut siitä onnellisessa tilanteessa, että jokainen viikonpäivä on ihana. Tiistai ja lauantai. Torstai ja sunnuntai. Perjantaissa on aina ollut tietty kutkuttavan riehakas tunnelma, mutta en ole elänyt niitä odottaen. Jos maanantai on tuntunut paskalta, se ei ole ollut maanantain vika, mutta usein koettuna merkki siitä, että joku muu asia elämässäni vaatisi vähän viilailua.

Viime viikot on kuitenkin menty vähän sillä tyylillä, että jos perjantaihin selviää ilman sydänkohtausta, se on hyvä. Viikonloput ja väljemmät merkinnät kalenterissa ovat olleet elintärkeitä. Maanantait eivät edelleenkään ole tuntuneet paskalta, mutta ne ovat nostaneet stressikäyrää lukemiin, jotka vetävät todella pahasti punaisen puolelle.

Ruuhkavuodet terveppä terve. Osasin kyllä toki varautua tähän. Kun palasimme miehen kanssa molemmat työelämään esikoisen perhevapaiden jälkeen, kirjoitin kauhistuneena postauksen Ruuhkavuosiväsymys. Olin silloin niin väsynyt, että luulin välillä kuolevani univajeeseen. Emme nähneet perheenä toisiamme juuri lainkaan. Tein ihan liikaa ja liian monenlaista työtä sen varsinaisen päivätyön lisäksi, ja yritimme miehen kanssa pitää kiinni jostain hyvän vanhemmuuden illuusiosta viemällä lapsen päiväkotiin vain kolmena päivänä viikossa.

Hiton amatöörit. Onneksi järki osasi silloin laittaa hommalle stopin ennen kuin kroppa sen olisi tehnyt. Järjestelimme asioita, töitämme ja päiväkotivuoroja uudestaan. Eniten helpotti se, kun telkkarituotantopestin loppuessa aloin tehdä kaikki työni freelancerina tai yrittäjänä. Etenkin tässä vaiheessa elämää ja kolmivuorotyöläisen puolisona arjen luksusta on se, että voin itse päättää työaikani ja työpisteeni sijainnin. Elämä leppoistui.

Kaikesta opitusta huolimatta tämä syksy pääsi potkaisemaan palleaan. Hieman on ollut vaikeuksia hengitellä tässä viime aikoina. Puhelimeni ajastettu unikello on pirissyt hätääntyneenä, kun en noudata lainkaan itselleni laittamiani uniaikoja. Liikunta on jäänyt vähälle, ja olen tehnyt ennätyksiä siinä, kuinka nopeasti ohjattujen tuntien loppurentoutuksen aikana nukahtaa (kaksi sekuntia). Työpäivät, kalenterin sivut ja to do -listojen sarakkeet eivät riitä. Vuorokauden tunnit eivät riitä. Minä en riitä.

Se kuuluisa metatyölista huutaa takaraivossa kaiken muun lisäksi: nimikoi lasten uudet vaatteet, ilmoita verottajalle vuokratulot, muista lelupäivä, maksa alv, osta postimerkkejä, älä laita mustia villasukkahousuja kuivausrumpuun puuvillaisten mustien sukkahousujen kanssa, valmistele palaveri, täytä pk-lomakkeet, ilmoita toimimattomasta avaimesta, käy kirjastossa, pue kuravaatteet, valmistele synopsis, tee verkkolaskusopimus, osta oliiviöljyä, vie pyörä syyshuoltoon, kirjoita apurahahakemukset, muista ottaa villavaatteet parvekkeelta tuulettumasta ennen sadetta, tsekkaa ennakkoverojen määrät, hanki lapsille talvivaatteet, lähetä raportit, ilmoita tulevat päiväkotivuorot, synkronoi kalenterit.

Tarvitsen kipeästi ryhtiliikettä elämän- kalenterin- ja ajanhallintaan.

Loppukesä ja alkusyksy ovat olleet aika haipakkaa, mukavaa ja palkitsevaa aikaa, mutta ihan liian kiireistä sellaista. Itselläni riittää töitä, mikä on valtava onni. Käytettävissä olevaan aikaan nähden pakkaa on kuitenkin pakko karsia ja ulkoistaa. Muuten pettää terveys, pää ja lopulta perhekin. Yritän taas muistuttaa itseäni siitä, että jos kaikki menee hyvin, mulla on loppuelämä aikaa tehdä töitä, uppoutua kirjoittamiseen ja aloittaa uusia kivoja projekteja. Ei kaikkea tarvitse ahnehtia nyt heti. Joka hemmetin vuosi sama laulu, mutta ehkä minä vielä joskus opin.

Kaiken hässäkän takana on onneksi näkynyt pilkahduksia siitä, miten kiva ja toimiva arjestamme tulee, kunhan tämä alkuryysis tästä tasaantuu. Siihen tuo luottoa jo se, miten ihanaa viime syksyn ihan tavallinen arki kahden päiväkotilapsen ja kahden työssäkäyvän aikuisen perheessä oli.

Päiväkotielo on nyt pitkän tauon jälkeen alkanut paremmin kuin uskalsimme toivoa, ja miehestä on kivaa perhevapaiden jälkeen käydä taas töissä. Kaiken kiireen ja univajeen keskellä ollaan kuitenkin voitu juoda kahvia merenrannassa, tehdä lättyjä iltapalaksi, nukkua lastenhuoneeseen rakennetussa teltassa ja tehdä pyöräretkiä metsään. Eilen aamulla lapset tulivat kesken aamutoimieni luokseni yökkärit päällä, olkihatut päässä ja aurinkolasit silmillä ilmoittaakseen, että ovat valmiina lähtemään Kanarialle.

Ihana ja rakas kaaosarkeni. Kyllä tämä tästä, luotan siihen.

Jaa: