Mä luulin sen olevan mutsiklaanilaisten kieroutunut tapa kauhistuttaa lapsettomia ihmisiä. Muistan, miten olin käymässä tulevalla työpaikallani Uudessa Mustassa ja ystäväni Noora venytteli tyytyväisenä työpisteellään kertoen nukkuneensa kahdeksan tunnin yöunet. Kertoipa siinä myös raukeana, että ei muista, koska moista luksusta olisi viimeksi nauttinut lapsiperhehärdellissä. Muut äidit ympärillä nyökyttelivät. 

Olin vähän hämilläni ja varma, että mutsipolot valehtelevat jonkun mystisen syyn takia. Eihän kukaan voi niin vähillä unilla pärjätä! Oikeasti mun olisi pitänyt olla kauhuissani, sillä olin tuolloin tietämättäni jo vahvasti paksuna.

Kun paksuustila lopulta selvisi, ei voinut jäädä epäselväksi, miten kuluttava ja vähäuninen vauvavuosi voi olla. Sitä ovat aihepiirin lehdet, blogit, kirjat ja neuvolaläpyskät täynnä. Hyvä niin, sillä sitä se myös oli. Muistan, miten ensimmäisien kuukausien aikana kolmen tunnin yhtämittaiset unet olivat unelmien täyttymys. Sellaista luksusta nautittuaan tuntui, että olisi ollut valmis tapetoimaan kaikki kodin seinät, juoksemaan maratonin ja kirjoittamaan gradun. Kerroin tämän tuolloin lapsettomalle ystävälleni, joka nyt vauvan saatuaan on kertonut vasta uskovansa ja tajuavansa kolmen tunnin taian.

Vauvavuoden rankkuuteen osasin siis valmistautua, vaikka eihän se tieto auttanut väsymysepätoivoon, kun heräsi kymmenennen kerran yössä imettämään. Sen kuitenkin tiesi kuuluvan suurella todennäköisyydellä pakettiin.

Mutta tähän nykyiseen väsymykseen en osannut valmistautua. Missään mun silmiini ei ole osunut varoitusta siitä kiduttavan monituntisesta univelasta ja kropassa fyysisenä kipuna tuntuvasta väsymyksestä ja riittämättömyyden tunteesta, mikä jysähtää päälle molempien vanhempien palatessa täysipäiväiseen duuniin ja lapsen mennessä päiväkotiin. Vaikka tiedän, että hormonihuuruinen vauvavuosi-minä kiskaisisi minua turpaan, uskallan silti väittää: en ole ikinä eläessäni ollut näin kuolemanväsynyt kuin nykyään olen lähes koko ajan. En edes silloin vauvavuoden alussa.

Vauvavuosiväsymys oli kuin musta pilvi, joka kietoutui synkkänä, mutta pehmoisena ympärille. Elin kummallisessa höttökuplassa, jossa unohtelin viikonpäivät, pankkikorttini tunnusluvut ja parisuhteemme vuosipäivät. Ruuhkavuosiväsymys on taas kuin salamoiva ukkospilvi, joka hyökkää pisteliäänä iholle. En voi enää laahustaa pieruleggareissa koko päivää ja jaksaa sillä ajatuksella, että lapsen päiväunien aikaan itsekin ehkä ehtii ottaa torkut istualtaan samalla kun viikkaa pyykkejä. Enää ei riitäkään se, että muistaa tehdä ruuan pöytään kello 11 ja kello 16, vaan pitää kyetä keskustelemaan ja tekemään töitä aikuisten kanssa ilman, että väsymyksestä unohtelee sanoja ja mitä oli tekemässä seuraavaksi. Vauvavuosiväsymyksen tiesi loppuvan aikanaan, mikä auttoi rämpimään siitä läpi. Ruuhkavuosiväsymys ei tule loppumaan monen moneen vuoteen, ja itse asiassa mä luulen, että se tulee vain pahenemaan.

Miehellekin mun satunnaisten duunien vaihtuminen kokopäiväiseksi ja päiväkotirumban alkaminen on ollut väsyttävää. Mä saan hänen fiiliksestä kiinni ajattelemalla ensimmäistä täysipäiväistä duunikuukauttani, jolloin lapsi ei vielä ollut päiväkodissa. Miten kivaa oli tulla kotiin, jossa oli edes yritetty siivota ja jossa melkein aina oli onnistuttu tekemään ruokaakin. Iltaisin nautimme kesästä pitkin kaupunkia. Nykyään perheaikaa ei enää juuri ole, parisuhdeajasta puhumattakaan. Välillä tiedän miehen olevan olemassa siitä, että joku on vienyt lapsen aamulla päiväkotiin tai kun vaihdamme läpsystä vuoroa minun lähtiessäni aamuseiskaan töihin ja hänen palatessaan samoihin aikoihin yövuorosta. Nykyään sekä lapsi että minä olemme päivien jäljiltä niin väsyneitä, että mieluiten möllöttelemme illat vain kotona. Ymmärränkin nykyään paremmin ihmisiä, jotka tahtovat pitää oman pikkuvaimon tai pikkumiehen kotona.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi hemmetin tyytyväinen elämääni. Mä olen onnekas, että mulla on tuo työ, nämä ihmiset ympärilläni ja tämä blogi. Äärimmäisen onnekas. Nautin niistä kaikista jokaisella väsyneellä solullani. Lapsikin tykkää nykyään päiväkodista niin paljon, että olemme välillä siinä ihanassa ja kamalassa tilanteessa, jossa hän ei tahdokaan lähteä ihan vielä kotiin, vaan tahtoisi jäädä kavereiden kanssa leikkimään.

Aikaahan minä tässä kaipaan. Jos vain aikaa olisi, mielessä olisi satoja pieniä projekteja ja muutama iso unelma toteutettavaksi nykyisen elon lisäksi. Toivoisin lisää tunteja vuorokauteen, ettei tarvitsisi varastaa unipankista enää yhtään tuntia. Siksipä sen lisäksi, että olen kokeillut ruuan tilaamista netistä, me syödään myös silloin tällöin ulkona ja hankin juuri muutaman tunnin kokeilupaketin siivouspalveluihin. Rakastan ruuanlaittoa ja hulluna naisena pidän siivoamisesta, mutta asioita on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Sillä se entinen minäni, joka oli autuaan tietämätön v ä s y m y k s e s t ä , oli oikeassa. Kukaan ei tervejärkisenä selviä näin vähillä unilla. Nykyään perusunimäärä yössä on noin kuusi tuntia, blogipäivinä yleensä vielä vähemmän. Olen kateellinen niille ihmisille, joiden elimistö sillä määrällä unta pärjää. Omani ei kuulu siihen jengiin. Ennen lasta riittävä unimäärä oli vähintään 9 tuntia yössä ja mahdolliset päiväunet päälle. Ei ihme,että silmäkulmien uurteet ovat syventyneet ja että väsymys tuntuu kuin sairaudelta. Mutta kuten Suomen Blogimedian toimari Tanja, mutsi hänkin, sanoi hänen kanssaan asiasta juteltuani: on vavahduttavaa ja lohdullistakin tajuta, että suurin osa maailman ihmisistä elää, tekee työnsä, hoitaa arkensa ja nauttii vapaa-aikansa jatkuvassa univelassa. Perheellisiä kun ovat.

Jaa: