
Voi hyvänen aika. Siinä niitä nyt oli edessämme, ihan oikeita kenguruita! Viiden pussieläimen lauma vietti päivää pitkässä heinikossa; pari pötkötteli kintut ojossa auringossa, yksi rymisteli pusikossa ja kaksi pisteli suuhunsa heinää paksu häntä askelten tahdissa maata sivaltaen kuin viikate. Ne olivat pienen peuran kokoisia ja oikeastaan näyttivät makaillessaan hämäävän paljon peuroilta.
Australiaan matkatessaan tahtoisi tietenkin nähdä vilaukselta paikallisia elämiä, joita ei näe missään muualla. Koalat, kengurut ja sen sellaiset. Emme kuitenkaan tahdo mennä toljottelemaan niitä eläintarhoihin, joten esimerkiksi koalat jäävät ainakin tällä kertaa näkemättä. Niitä ei juurikaan elä luonnonvaraisena tällä suunnalla Australiaa.
Kenguruita sen sijaan täällä on – siitä kertovat jo tien varsilla olevat kenguruista varoittavat kyltit. Kun Suomessa on hirvivaara-alueita, täällä on muun muassa kenguruvaara-alueita. Kävimme retkellä luonnonpuistossa, mutta kengurut kiersivät meluavan laumamme kaukaa. Vihreinä, punaisina ja mustina leiskuvat papukaijat sentään uskaltautuivat ihmettelemään skandinaavisia mölyapinoita ihan lähietäisyydeltä.
Lopulta kengurut löytyivät lähempää kuin olisi voinut ajatella. Kiitos täällä Australiassa tällä hetkellä asuvan Matkaopas vapauteen -blogin Rositan vinkin, tajusimme lähteä patikoimaan meidän lähiömme ja keskustan väliin jäävälle saarelle, Heirisson Islandille.
Heirisson Island tuntuu olevan hivenen salainen paikka, sillä en onnistunut löytämään sen kenguruista tietoa kaupungin omilta sivuilta. Tripadvisorissa turistit kertoivat saarella nähdyistä loikkijoista, mutta raportoijat tuntuivat saaneen tietonsa paikasta samalla tavalla puskaradioiden kautta kuten minä.
Mitään perille johdattelevia kylttejä ei siis ole. Toisella puolella saarta on piknikpöytiä ja leikkipuistokin. Ihmisiä ei juuri näy, ja ruoho kasvaa niin korkeana, että paikka tuntuu vähän kuin unohtuneen oman onnensa nojaan. Bussilinjatkaan eivät pysähdy saaren kohdilla, vaikka Heirisson Island yhdistääkin silloilla Perthin keskustan ja South Perthin.
Sama meininki jatkuu saaren toisella puolella. Kuiva heinikko törröttää merituulessa, polun hiekka pölisee ja rahisevat pusikot rehottavat villinä. Tulee olo kuin vahingossa livahtanut alueelle, jossa ei saisi olla. On hiljaista, vaikka kaupungin siluetti kohoaa vastarannalla. Lopulta vastaan tulee aita, jossa lukee infoa alueella asuvista luonnonvaraisista kenguruista ja liuta vinkkejä, kieltoja ja neuvoja alueella kulkemiseen.
Aidasta kuljetaan läpi kaksiosaisen portin kautta. Ensin ovesta sisään häkkiin, josta pääsee ulos avaamalla toisen oven. Kengurut selvästi tahdotaan pitää aidan toisella puolella, olivat kuinka luonnonvaraisia tahansa. Siihen varmasti on syynsä: saaren läpi kulkeva tie on vilkasliikenteinen. En voi olla miettimättä, mitenköhän tällainen kävijöiden vastuulle jäävä portti ja portin takana asuvat kengurut toimisi Suomessa.
Aidan toisella puolella maasto jatkuu samanlaisena. Villiintynyt heinikko ja kuivuudesta rapisevat puut sekä pusikot heiluvat hiljalleen tuulessa. Edellä kulkevat mies ja esikoinen näkevät ne ensimmäisenä. Ihan oikeita kenguruita!
Seurailemme niiden meininkiä varovaisena. Vaikka ne näyttävät bambi-silmineen ja rentoine eleineen ystävällisiltä olennoilta, ne saattavat pelästyessään tai harmistuessaan käyttäytyä aggressiivisesti. Ei tee mieli koittaa, minkälaista tuhoa niiden terävät hampaat, jättimäiset koukkukynnet ja valtavan voimakkaat potkut yhdistettynä ruoskana sivaltavaan häntään saisivat aikaan.
Kengurut itse ovat kuitenkin toista mieltä. Vaikka alueella ei juuri näy muita ihmisiä, ovat ne selkeästi kuitenkin tottuneet ihmisiin. Lauman kaksi uteliainta tyyppiä tahtoisivat tulla kovasti tekemään lähempää tuttavuutta meidän kanssamme. Pienen äänettömän tutustumisen jälkeen uskallamme jättää välimatkan lyhyemmäksi.
Ovat nuo uskomattomia eläimiä. Yksi naaras putsaa nuollen pussiaan, jossa lukemani perusteella saattoi tälläkin hetkellä olla poikanen, vaikka en sitä nähnytkään. Kengurunpoikaset syntyvät emon vatsan edessä olevaan pussiin raskauden kestettyä noin kuukauden ja poikasten ollessa alkiovaiheessa. Seuraavan puolenvuoden aikana poikanen jatkaa kehittymistään pussissa emänsä nisää imien.
Viimeisenä kuukautena ennen pussista lähtemistään poikanen syö maidon lisäksi myös ruohoa, jota se kurkottelee suuhunsa pussissa istuskellessaan. Kätevä tuollainen sisäänrakennettu kantoreppu! Poikanen käy tankkaamassa maitoa pussissa vielä senkin jälkeen, kun lähtee sieltä. Samaan aikaan pussissa alkaa jo kehittyä uusi alkio, ja emo tuottaa kahdelle poikaselleen erilaista maitoa eri nisiin.
Tehdessämme vihdoin lähtöä saarelta, pari kengurua lähtee pommimaan vierellämme. Sitten ne jäävät heinikon keskelle seisomaan ja katsomaan kulkuamme. Moikka kengurut, oli mahtava saada tavata teidät!
Ihania! Luulin kenguroita kyllä suuremmiksi! 🙂
T: Miiruli
Ihana kokemus! Ei kenguroita ihan joka päivä näekkään. Varmasti jää lapsillekin mieleen 🙂 Vaikka tää on sellainen mutsi-blogi niin tykkääkö lapset Australiasta?
Se riippuu ihan kengurulajista. Jotkut on yli 2m pitkiä/korkeita.:) Sitten on vallabeja, jotka näyttää minikenguruilta.
Okei! Kiitti selityksestä. Ihmettelinkin miten ole niin pahasti erehtynyt, mulla kun oli mielikuva juurikin joistakin vähän ihmisaikuista korkeammista yksilöistä. Mutta kiva nyt tietää , että niissä on aika suurta variaatiota sitten näköjään koossa.
Näin se yleissivistys kasvaa! 😀
T: Miiruli
Joo, kenguruita on tosiaan erilaisia 🙂 Mä en ihan varmaksi löytänyt tietoa, mitä lajia nuo meidän kohtaamat olivat.
Ihana kokemus tosiaan, ja luultavasti ainutkertainen 🙂 Lapset tykkäävät Australiasta. He tosin ovat niin lungeja matkaajia, että tykkäävät ihan kaikista paikoista 🙂 Australiassa ovat pitäneet etenkin siitä, että täällä on tosi paljon erilaisia leikkipuistoja. Itsekin olen ihastuneena katsellut, miten erilaisia ja mielikuvituksella tehtyjä puistoja täällä on. Yhdessä saa musisoida, toinen on rakennettu kuin aidoksi metsäksi luolineen ja kiipeilypuineen. Ja lapset tykkäävät meidän vanhempien tapaan siitä, että täällä piknik- ja grillauskulttuuri on voimissaan. Veheriöivät puistot ovat ahkerassa käytössä niin meidän kuin paikallisten toimeseta 🙂
Vielä viidentoista vuoden jälkeenkin jokainen kerta kun pihapuussa kiipeilee maaorava, tien ylittää opossumi tai joessa seisoo haikara – ja tää on aika usein, päivittäin, viikoittain – se tuntuu vieläkin ihanalta ja eksoottiselta, sellainen sisäinen; wow!
Kenguru ei synnytä pussiinsa, alkio kiipeää itse emonsa pussiin syntymänsä jälkeen.
https://youtu.be/2lCKc8tURtc
Haha, ymmärrän, olisin itse varmasti ihan samanlainen!
Vau, mikä video! Vau! Kiitos selvennyksestä. Mitä itse luin, käsitin kengurun synnyttävän suoraan pussiinsa pienen alkion. Missään ei mainittu alkion kiipeämistä pussiin. Todennäköisesti vika on minussa ja kieliepäselvyyksistä (luin enkkusivuja). Kiitos siis tästä yleissivistyksen korjausliikkeestä puolestani 🙂