*-merkityt kirjat saatu

Kuukaudet kipittävät sellaista vauhtia, että en meinaa pysyä mukana. Joissakin väleissä ehdin kuitenkin nauttia lukemisesta ja äänikirjojen kuuntelusta – helmikuussa näemmä seitsemän kirjan verran.

Tässä mietteeni helmikuun luetuista ja kuunnelluista kirjoista:

Meri Valkama: Sinun, Margot

  • WSOY 2021

Katsokaa, mikä mulla on, teki mieleni huutaa ja nostaa siinä kirjaston varaushyllyillä käsissäni oleva nide korkealle pään yläpuolelle kuin voittopokaali. Kun viikkojen varausjonotuksen jälkeen vihdoin sain noutaa kirjastosta Meri Valkaman Sinun, Margot -kirjan, täpisytti ihan yhtä paljon kuin vuoden karkkilakon jälkeen kävin ostamassa ensimmäisen irtokarkkipussini.

Karkkiriemusta tosin seurasi etova olo, mutta Valkaman romaanista ei. Se on kaikki suitsutuksensa ja hehkutuksensa ansainnut. Sen herkuttelu oli nautintoa ensimmäisen sivun rapinasta viimeiseen.

On vuosi 1983, kun sosialistiseen aatteeseen vankkumattomasti luottava Markus perheineen muuttaa Itä-Berliiniin ulkomaankirjeenvaihtajaksi. Perheen pienet lapset varttuvat DDR:n ihanteiden keskellä, ja vuosien saatossa betonikerrostalon pikkukodin tunnelma alkaa alun ilon ja toiveikkuuden jälkeen kylmetä. Unelmat hajoavat lopullisesti, kun Berliinin muuri murtuu vuonna 1983. Perhe muuttaa takaisin Suomeen ja vanhemmat eroavat.

Kun Markus vuosia myöhemmin kuolee, hänen tyttärensä Vilja löytää isänsä asunnosta nivaskan kirjeitä. Ne kaikki on allekirjoitettu samoin: sinun, Margot. Viljaa alkaa vaivata menneisyyteensä. Miksi äiti ei suostu puhumaan kirjeistä tai ajasta Berliinissä? Miksi pikkuveli muistaa Berliinin ja elämän siellä toisenlaisena? Miksi Viljan omat muistot ovat niin hähmäisiä?

Vilja lähtee lapsuutensa maisemiin selvittämään, kuka isä oikein oli, kuka hän itse oikein on. Tyhjät palat omassa historiassa tuntuvat mustilta aukoilta omassa sielussa.

Kirjassa kulkee päällekkäin kaksi aikatasoa, DDR:n viimeiset vuodet 1980-luvulla sekä 2000-luvun Berliini, jossa Vilja pyrkii selvittämään, mitä hän lapsuudenperheelleen oikein tapahtui. Tämä kirjan rakenne pitää koukuttavan rytmin yllä.  Aina tekisi mieli lukea vielä yksi luku, vaikka pitäisi jo oikeastaan nukkua.

Sinun, Margot on hienosyinen lukuromaani, jonka kieli on taitavaa ja samassa niin hiotun vaivatonta, että sitä lukiessaan suorastaan lentää. Tunnen kirjan tunnelmat, haistan roskakuilujen lemun rappukäytävässä, kuulen kirjoituskoneiden nakutuksen ja näen edessäni Berliiniin, joka on minulle osittain tuttu, mutta jota kirja maalaa minulle uusi sävyillä. 

Tarinaan kietoutuu aatehistoriaa ja poliittista historiaa, ja samalla Viljan oma historia alkaa aueta pala palalta.

Mielenkiintoinen on myös kirjan esittämä kysymys: miten ihmiseen vaikuttaa menneisyys, lapsuus, vaikka hän ei itse sitä edes muistaisi?

Janica Brander: Astrologiaa epäilijöille*

  • Like 2022

Muutamia vuosia sitten, eräänä talvisena iltana tamperelaisessa ravintolassa, päädyin istumaan isossa seurueessa vastapäätä minulle entuudestaan tuntematonta naista. Hänellä oli räiskyvän pinkkiä huulipunaa, intensiivinen katse ja sellaisena papatuksena jatkuva puhetulva, että meni hetki saada kiinni, onko hän lintu vai kalat. Todellisuudessa hän oli kaksonen, mikä kävi ilmi, kun päädyimme keskustelemaan horoskoopeista.

Nainen oli Janica Brander, jolta on juuri ilmestynyt tietokirja Astrologiaa epäilijöille. Kun bongasin Branderin kirjan tulevien julkaisujen katalogista, kiljahdin ilosta. Sillä se tamperelaisessa ravintolassa käyty poukkoileva ja muun muassa astrologiassa piipahtanut keskustelu oli mielenkiintoinen. Vastapäätä minua istui selkeästi viisas, oppinut ja ajatteleva ihminen – joka samalla oli kiinnostunut astrologiasta ja kirjoitti horoskooppeja jopa työkseen. Kutkuttavan kummallista!

Branderin kirja on kuin tuo kokemani keskustelu. Tieteeseen nojaava, mutta kiinnostunut tähtimerkkien antamista mahdollisuuksista käsitellä elämän iloja ja haasteita. Brander ei usko ennustuksiin, mutta sen sijaan hän suhtautuu suopeasti ja kiinnostuneena tähtimerkkien suomiin mahdollisuuksiin tuulettaa aivojaan ja löytää ehkä uusia tulokulmia arkeen.

Tämä kiinnostaa myös minua, sillä vaikka olen tiedeorientoitunut, olen aina ollut semisti hippi ja varovaisen kiinnostunut kaikenlaisesta hörhöilystä. Hörhömittarini pamahtaa helposti punaiselle, mutta kaikenlainen kevyt ja ketään vaarantamaton hörhöily vetää puoleensa.

Astrologiaa epäilijöille -kirja sai ymmärtämään, että tähtimerkit eivät ole vain jotain hassunhauskaa, vaan hyvin merkittävä osa kulttuuri-, taide- ja jopa tiedeperintöämme. Astrologialla on myös yhteneväisyyksiä erilaisten uskontokuntien kanssa, vaikkakin erinäisten uskomusten rinnalla astrologiaa pidetään hömppänä, kun taas esimerkiksi kristinusko on edelleen vahva ja pyhä asia, myös rationaalisissa maissa, joissa kaiken järjen mukaan (pun intended) uskomusten ei pitäisi ohjailla yhteiskuntaa.

Astrologian synnyn ja ihmisen uskontarpeen lisäksi kirjassa käydään tietenkin läpi myös se, miten astrologista karttaa tulkitaan sekä se, mitä kunkin horoskooppi paljastaa.

Ehkä joku horoskooppinsa tunteva osaisikin arvata, että minä olen oinas (oman onnensa ja onnettomuutensa seppä) Kirjan luettuani sain selville myös sen, että nouseva merkkini on jousimies. Nousevan merkin uskotaan paljastavan sen, miten muut minut näkevät, etenkin ensitapaamisella. Pitiköhän Brander minua, ravintolapöydän toisella puolella punaviiniään hörppivää piilojurottajaa, reippaana ja rehellisenä. En tiedä, ehkä vain tähdet sen tietävät.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle*

  • Otava 2022
  • Suomentaja: Markku Päkkilä

Missä sinä paraikaa matkaat kirjan sivuilla? Minä kuljen pitkin 1960-luvun Harlemin katuja, joilla tuoksuu tupakka, hiki, pakokaasu ja auringon paahtama asfaltti. Vaikka matkaoppaani toimiva kirjailija Colson Whitehead ei sitä suoraan kerro, olen varma, että kaikkeen sekoittuu myös makeaa ruusun tuoksua, kahvia ja sulanutta jäätelöä.

Harlem Shuffle -romaani kertoo Ray Carneysta, joka koittaa parhaansa mukaan elättää perheensä. Hänen suvussaan on rikollisia jonoksi asti, mutta Carney paiskii hommia huonekalukauppiaana. No ja vähän siinä samassa välittää varastettua tavaraa, mutta mikään roisto hän ei ole, siitä Ray pyrkii pitämään huolen. Hän on vain vähän kiero mies, joka koittaa pärjätä elämässä ja saada arvostusta. Perheeseen on tuloillaan toinen lapsi, ja Ray haaveilee voivansa ostaa kasvavalle perheelleen isomman asunnon. Sellaisen, jossa ohikulkevat junat eivät tärisytä lattiaa.

Kun Ray tulee sähläävän serkkunsa kautta sekaantuneeksi pieleen menneeseen hotelliryöstöön, hänen huolella pidetty julkisivunsa on vaarassa romahtaa. Eikö lain rajoja voi vähän siirrellä, jos sen tekee oman perheensä parhaaksi?

Harlem Shuffle on yhdistelmä rikos- ja perheromaania, jossa on samaan aikaan käynnissä hillitön kohellus ja odottavainen joutilaisuus. Se ottaa moraalin käsiinsä, tutkailee sitä kiinnostuneena ja ojentaa sen sitten takaisin ryttyisenä ja saumoistaan käytön jäljiltä kuluneena. Kirja on historiallinen fiktio, ja kaiken taustalla on todellinen 1960-luvun Harlem ja sen kivut: kahtiajako ihonvärin perusteella, rasismi, väkivalta, korruptio, huumeet ja ihmisoikeuskysymykset.

Colson Whitehead on Pulitzer-palkittu, ja olen lukenut häneltä aikaisemmin karmaisevan vaikuttavan Nickelin pojat -romaanin. Tämä on tyyliltään aivan erilainen, vaikka laatu on taattua tässäkin. Se kertoo hyvää; Whitehead ei ole yhden tarinan tai tyylin kirjailija, vaan sieltä saattaa tulla vielä vaikka mitä!

Kirjamatkailun taustamusiikiksi suosittelen Bob & Earl -duo, jonka 1960-luvulla levytetty soul vie juuri oikeanlaisiin tunnelmiin. Löysin heidät googlatessani Harlem Shufflea, joka Bobin & Earlin biisi, josta sittemmin oman versionsa on tehnyt muun maussa Rolling Stones.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja*

  • Otava 2022 (ensimmäinen suomennettu laitos ilmestyi 1956)
  • Suomentaja: Anna Luohivuori

Kirjoittaminen on ajattelua, sanotaan. Sen saa huomata myös Valeria, roomalainen 43-vuotias perheenäiti, kun hän päähänpistosta ostaa mustakantisen vihon ja alkaa salaa kirjoittaa päiväkirjaa. Valeria tallentaa vihon sivuille arjen tapahtumia toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, havaintojaan keskiluokkaisesta perhearjestaan ja niin salaisia mietteitä, että ujostelee niiden kertomista jopa päiväkirjalleen.

Päiväkirjan myötä Valeria alkaa kyseenalaistaa elämäänsä, johon hän on ennen ollut vallan tyytyväinen. Hän käy päivisin töissä ja iltaisin hoitaa vielä toisen työpäivän tehden yksin kaikki taloustyöt ”naisten askareet”. Hän on ihmeissään ja hädissään parikymppiseksi ennättäneiden ja kotoa lentoon pyristelevien lastensa kanssa. Mieheltään hän kaipaa kosketusta, mutta eihän sellaista siveä käytöksinen vaimo saata ääneen sanoa.

Ennen itsestään selvistä asioista tulee ristiriitaisia.

”Vaikka olen aina jakanut itsestäni muille, minusta tuntuu kuin minulla olisi vielä kaikki annettavana. Siksi odotan aina niin kärsimättömänä hetkeä, jolloin pääsen kirjoittamaan ja saan vapaasti purkaa sitä vuolasta virtaa, joka etsii sisälläni ulospääsyä aiheuttaen minulle tuskaa, aivan kuten silloin, kun minulla oli liikaa maitoa.”

Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin tunnetuin romaani Kielletty päiväkirja julkaistiin Suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1956. Otava on julkaissut siitä nyt uudistetun painoksen, jonka on suomentanut Anna Louhivuori. Céspedes oli yksi Italian feministisen liikkeen perustajista ja fasistien vangitsema sekä sensuroima journalisti ja kirjailija. Ja kuulemma myös Napoli-sarjastaan tutun Elena Ferranten esikuva – ei ihme, että Ferrante-fanina tämä resonoi minuun.

Vaikka ajat ovat muuttuneet 70 vuoden takaiseen – onneksi – oman itsen ja ympäröivän maailman kriittinen tarkastelu taitaa olla nelikymppisyyden vakioasetuksissa vuosikymmenestä toiseen.

Iida Rauma: Hävitys: Tapauskertomus

  • Siltala 2022
  • Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Hyvänen aika. Tämä kirja repii sydämen kappaleiksi, kun se ensin on painanut sivukaupalla ja voimiensa edestä henkitorvea lysyyn. Kamala ja kamalalla tavalla upea kirja.

Öisellä juoksulenkillä A todistaa jotain, mikä vyöryttää päälle muistot menneisyydestä. 1990-luvun kosteusvarioiset luokkahuoneet, vessanpyttyyn väkisin painetut päät, musiikkiluokan mätäisyyden ja sadistiset aikuiset, jotka käyttävät kyseenalaistamatonta valtaansa lapsiin. Tuo yö sysää A:n huuruiseen, vimmaiseen ja kostonhimoiseen yritykseen käsittää, mitä kouluvuosina oikein tapahtui.

Kaiken taustana toimii Turku, joka on tuhottu ja hävitetty niin monin tavoin, kuten A:kin. Itselleni se toi kirjaan lisää oivaltavaa kerroksellisuutta, sillä Turun katuihin ja sen hävinneeseen historiaan liittyy itselläni muistoja viiden opiskeluvuoden ajalta. Mutta jaksaako joku, jolle kirjan kulmat, hajut ja mutaisuudet eivät ole tuttuja, käydä läpi kaiken sen kaupunkiin liittyvän vuodatuksen? Ehkä, en tiedä.

Hävitys perustuu Iida Rauman omiin kouluaikaisiin kokemuksiin, minkä voi arvata jo kirjaa kuunnellessaan. Jatkuvalla vyörynällä päälle iskevä henkinen, fyysinen ja sosiaalinen väkivalta, joka vain pahenee siinä vaiheessa, kun luulee, että pahuuden kliimaksi on saavutettu, on niin absurdia, että sellaista ei voi keksiä. On pelottavaa, miten usein totuus on mielikuvitusta mustempaa.

Hävitys ei ole helppo kirja. Enkä tarkoita vaan aihetta, vaan kirjan kieltä. Jos siis lukuharrastus on ollut tauolla, tästä ei kannata aloittaa. Hävitys-romaani vaatii tottunutta lukijaa ja etenkin äänikirjakuuntelijaa, jotka kirjan ilmaisuvoima palkitsee romuluisessa ja terävässä kauneudessaan. Miten voikin olla niin nautinnollista ja oksettavaa kuunneltavaa samaan aikaan!

Minä kuuntelin tämän, mutta luulen, että Hävitys olisi toiminut parhaiten luettuna. Sitten taas toisaalta kirjan maaniset, pitkät ja (Turun murteisella puhekielellä) poikkelehtivat dialogit olisi saattanut olla hankala tavoittaa ehjänä kokonaisuutena luettuna. Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen tekee niiden kanssa ammattimaista äänijälkeä.  

Tämän soisin jokaisen, jolla on lapsia tai joka on lasten kanssa tekemisissä, lukevan. Ei, ei. Toivoisin, että kirja tavoittaisi jokaisen, joka on joskus ollut lapsi. 

Jenni Toivoniemi: Valtakausi

  • WSOY 2022
  • Äänikirjan lukijat: Karoliina Niskanen, Elisa Salo, Usva Kärmä, Samuli Niittymäki, Mikko Kauppila, Fanni Noroila, Aksa Korttila, Elias Salonen, Otto Rokka

1990-luku, taidelukio Helsingin Kalliossa ja porukka aikuisuuden kynnyksellä räpiköiviä nuoria, joilla kaikki on vielä edessä ja joille kaikki on siinä hetkessä.

Valtakausi-kirjan kirjoittaja Jenni Toivoniemi käsikirjoitti ja ohjasi muutama vuosi sitten Seurapeli-elokuvan. Tuo elokuva onnistui yllätyshyökkäämään tunnevarastoni kimppuun ja pemistämään sieltä esille melkoisen nipun erinäisiä tunteita ilosta häpeään ja samaistumisesta suruun.

Siksi odotin tältä kirjalta jotain samanlaista. Onhan kyseessä minun nuoruuteni vuosikymmen ja lukio, johon en hakenut, mutta jossa opiskelusta päiväuneksin käydessäni lukiota mitäänsanomattomassa naapurikaupungin lukiossa Pohjanmaalla. Mutta jotenkin kirja oli lässähdys; keskeltä raa’aksi jäänyt ja reunoilta kuivan mauttomaksi palanut pannukakku.

Ehkä vuorotellen pääosaan nostettavia hahmoja on liikaa, lähemmäs kymmenkunta. Ehkä odotin äänikirjalta, jossa jokaisella hahmolla on oma lukijansa, enemmän eläytymistä. Lukemisen sijaan puhumista. Tähän se sopisi.

Ehkä Toivonniemi on unohtanut, mitä nuoruus todella oli. Ehkä minä olen. Oliko se tosiaan niin traagista ja hirveää koko ajan, silloinkin kun kaikki oli hyvin? Ehkä, päiväkirjani ainakin pelästyttävät minut joka kerta, kun ne esiin kaivan.

Kirjassa oli myös hyvät hetkensä. Se onnistui tavoittamaan niitä onnen ja yhteenkuuluvuuden ryöpsähdyksiä, kun ympärillä on ensimmäistä kertaa elämässä itse valittu perhe. Tunnistan nuoruuden tuuliajon, johon ei edes tahdo navigoida oikeaa kurssia. Tunnistan Helsingin, vaikkakin vuosikymmeniä myöhemmin koetun, mutta yhtä syleilevän ja rakkaan.

Johan Eklöf: Maailma ilman pimeää*

  • Atena 2022
  • Suomentaja: Christine Thorel

Tänä talvena havahduin ensimmäisen kerran siihen, että en saanut tarpeekseni pimeää. Jos yleensä marraskuun taittuminen jouluun on saanut huokaisemaan, nyt olisin tahtonut vetää verhot ikkunoiden eteen ja kietoutua vielä pariksi kuukaudeksi hämärään lepäämään.

Keinovalon luoma valosaaste uhkaa ihmisten levon lisäksi myös koko luonnon tasapainoa. Biologi ja Ruotsin johtaja lepakkotutkija Johan Eklöf on kirjoittanut tietokirjan Maailma ilman pimeää, joka osoittaa selvästi, että minun lisäkseni muutkin elävät olennot tarvitsevat pimeyden ja valon vuorottelua.

Keinovalojen huijaamina yöeläimet ja -hyönteiset eivät osaa suunnistaa tähtien ja kuun avulla. Keinovalo sotkee myös tähtitaivaan avulla suunnistavien muuttolintujen kompassit ja huijaa linnut pesimäpuuhiin liian aikaisin, kun ruokaa ei vielä ole tarjolla tarpeeksi. Pimeän turvin kutevat kalat jäävät vaille suvunjatkajia. Kasvit vanhenevat ennen aikojaan eläen ikuista päivää. Pölyttäjät jäävät valojen hypnotisoimiksi, eivätkä kykene noutamaan mettä tai lisääntymään.

Esimerkkejä on valtavasti. Lepakkotutkijana Eklöf kirjoittaa kirjassaan paljon lepakoista, jotka valoa pelkäävinä on ajettu ahtaalle. Se aiheuttaa ikävyyksiä myös ihmisille: koska lepakkolajeista 70 prosenttia on hyönteissyöjiä, esimerkiksi malaria pääsee leviämään helpommin. Myös pohjolassa lepakot ovat harvinaistuneet, kun niiden ihmisasutusten lähellä sijaitsevat asuinpaikat, kuten vanhat kirkkorakennukset, on valaistu jättimäisin valonheittimin.

Ekologinen ja tehokas kikka puutarhan tuhohyönteisiä ja iniseviä hyttysiä vastaan onkin: anna pimeydelle ja lepakoille sijaa.

Itse aloin miettiä kauhistuneena, miten Kivinokan kesämajamme pihavalot vaikuttavat alueella eleleviin lepakoihin. Mutta niiden hento valo ei ole se suurin ongelma. Sellaisia ovat jättimäiset valomainokset, valonheittimillä valaistut rakennusten julkisivut ja kirkkailla ledeillä yötä-päivää valaistut puistot ja polut.

Ihminenkin kärsii siitä, jos valot eivät himmenny iltaa kohden. Melatoniinin määrä häiriintyy, meitä ei ala väsyttää oikeaan aikaan, aineenvaihdunta jatkuu tavanomaiseen tapaansa ja alkaa nälättää, vaikka pitäisi nukkua.

Siksi pimeysturismi on nousussa. Ja kas, niin minäkin marraskuussa pimeysnälässäni lähdin pohjoiseen, lempeän kaamoksen syleiltäväksi.

Jaa