Isolla screenillä pyörii kuvia eläimistä kasvattamoilla ja teurastamoilla. Lavalla mies laulaa kaikella lähes kuudenkymmenen vuoden aikana kerryttämällään vihalla meat is murder. Kappaleen lopuksi screenille rävähtää kysymys: ”what is your exucuse”.

Olen viime aikoina pohtinut paljon omia tekosyitäni kuluttaa asioita, joihin välillisesti liittyvät eläimet. Ajatushyrrän on saanut pyörimään eläinoikeuksien nouseminen yhä vahvemmin ituhippien pyörittelystä koko kansan mietintöihin. Hyrrän pyörimistä herätteli vielä ennestään Morrisseyn keikka Flow’ssa, kun tuijotimme miehen kanssa käsikädessä illan pääesiintyjää ja taustalla pyörivän videon lehmän hätääntyneitä silmiä ennen lahtausta. Asia muistui myös mieleen näistä postauksen keväällä otetuista kuvista, joita tänään järjestelin kansioihinsa.

Olen ollut viitisentoista vuotta kasvissyöjä, mutta nyt olen kyseenalaistanut vahvemmin syyni sille, miksi silti hyödynnän eläimiä elämässäni. Miksi teen niin, kun voisin varmasti olla ilmankin?

Olen aikaisemmin miettinyt jättäväni ruokavaliostani pois kaiken eläinperäisen. Ennen lapsia elin useamman vuoden ostamatta kotiini kananmunia ja ostin levitteeni Keijun sinisenä. Maitoa en ole ruokajuomana juonut sitten sen jälkeen, kun suoriuduin läpi peruskoulun kalsiumpropagandakoneiston. Nykyään syön kananmunia lähes joka aamiaisella ihan vain siksi, että se on helppo, maukas ja nälän poissa pitävä aamupala, joka maistuu koko perheelle. Margariinin muovisuus tökki levitteenä niin paljon, että siirryin luomuvoihin.

Ostamme kananmunamme luomuna, mutta silti eläinten hyvinvointi kolkuttaa omatuntoani. Minun lautasellani olevan herkullisen kananmenkan takia kukkotipuja heitellään elävältä silppuriin. Ja liekö niiden munimiseen kykenevien tipujenkaan elämä ihan sellaista kuin minun lapsuuteni pienissä kanaloissa, joissa kanat tepastelivat pitkin pihamaata ja kuopsuttelivat tunkiolta matoja. Luomu-leima varmasti takaa paljon paremman elämän kanoille, mutta olen alkanut epäillä, takaako se lopulta enemmänkin sen, että minulla on parempi omatunto.

Maitotuotteiden kanssa koen vielä suurempaa ristiriitaa. Olen tähän mennessä imettänyt omia lapsiani  omalla maidollani yhteensä yli kolmen vuoden ajan. Miksi ihmeessä haluan ostaa jonkun toisen nisäkäsäidin maitoa omiin tarpeisiini? Mitä enemmän imetän, sitä enemmän kyseenalaistan tarpeeni saada jonkun muun lapselle tarkoitettua maitoa itselleni.

Isovanhemmillani oli lapsuudessani pieni lypsynavetta, jossa jokaisella lehmällä oli nimi ja oma tunnettu luonteensa. Kesäisin lehmät kirmasivat niityllä ja muutenkin tunnelma oli kuin satukirjoista, joissa maaseutuidylli piirretään epätodellisena. Ei sellaisella pikkunavetalla enää kukaan pärjäisi, jos pelkästään siitä elantonsa tahtoisi tehdä. Tuolla on varmasti maitotila-ammattilaisia, jotka tekevät työnsä rakkaudella ja elämiä kunnioittaen. Mutta onko se minulle tarpeeksi pätevä tekosyy käyttää eläimiä hyväkseni, kun voisin saman hoitaa kasvisperäisenäkin? Ilmastonmuutoksenkin kannalta olisi parempi, jos söisin itse sen kasviksen sen sijaan, että se syötettäisiin lypsykarjalle, jonka maidosta tehtyjä tuotteita sitten ostan.

Vaikka emme käytä maitoa ruokajuomana, juustot ovat heikkouteni. Ajattelen, että en voisi elää ilman juustoja. Mutta niin minä ajattelin myös lihasta, kunnes lyhyeksi kokeiluksi tarkoitusta lihattomuudesta on nyt kulunut reilusti yli vuosikymmen. Vuosien saatossa ajatus lihan syömisestä on muuttunut omituiseksi ja vääräksi. Ylipäätään ajatus minusta syömässä lihaa tuntuu yhtä järjettömältä kuin ajatus leijonien ja sarvikuonojen metsästyksestä huvikseen. Mutta nyt olen alkanut miettiä, että vielä omituisempaa on ottaa siitä välistä jotain eläimen lapselle kuuluvaa ja jättää lopun likainen työ jonkun muun tehtäväksi.

Siksi yritän siedättää itseni tykkäämään kauramaidosta kahvissani kermaisen lehmänmaidon sijaan ja olen iloinen yhä kehittyvistä kasvisjuustoista. Kaukana ovat ne ajat, kun siskon alkaessa joskus 20 vuotta sitten kasvissyöjäksi olimme oksentaa maistaessamme soijajäätelöä ja kasvismaidot olivat lähinnä vedellä ohennettua sementtiä.

Olen alkanut kyseenalaistaa myös nahkatuotteiden käytön. Olen paasannut siitä, miten jalkojaan ei saisi tuhota muovikengissä, mutta kehitys kehittyy. Vegaanisiskollani on käytössään keinonahkatuotteita, jotka tuntuvat hengittävän ja toimivan hyvin nekin. Yhtä hyvä tuntuma niissä ei ole, ja pessimisti minussa sanoo, että yhtä kauankaan ne eivät käytössä kestä. Minulla on nahkalaukku, joka on lähemmäs satavuotias, mutta joka vain paranee käytössä. Pääsisikö vegaanituote hyvällä huollollakaan perintötavaraksi, joka kulkisi sukupolvelta toiselle? Ehkä, mutta ihan vielä en sitä usko. Vaikka juuri ostin hansikkaat nahkaisina, niitä huoltaessani kuitenkin mietin, olisiko joku muu materiaali ollut yhtä kestävä, mukava ja lämmin. Mikä oikeus minulla on kääriytyä toisen eläneen olennon nahkaan – etenkin kun en edes käytä koko ruhoa hyöykseni kieltäytymällä lihasta lautasella?

Villatuotteiden kanssa olen alkanut yhä enemmän olemaan kiitollinen siitä, että saan lämmikettä ylleni lampaista. Villa on niin upea materiaali, että sille ei vain ole tarpeeksi pätevää korviketta. Villa pitää kylmällä lämpimänä ja viileänä kuumalla. Etenkin merinovilla on taianomainen materiaali. Se tuntuu täydellisen oikealta sekä hyvältä päällä. Villavaate ikään kuin jatkaa lampaan jälkeen elämäänsä minun ylläni ja muokkaantuu osaksi minua. Villa olisi se viimeinen, josta luopuisin. Mutta yritän olla yhä tarkempi siitä, että minulle villansa antanut eläin elää arvoistansa elämää.

Keväällä pääsimme lasten kanssa kylään pienelle pohjanmaalaiselle lammastilalle, jossa yksi lasten tädeistä oli kesän ajan piikomassa. Istuin siellä lampaiden keskellä ja mietin, että nämä onnekkaat päkäpäät saavat elää onnellista lampaan elämää. Yksi isoista lampaista oli kuulemma aikoinaan emonsa hylkäämä, minkä takia se on niin erityisen kovasti kiintynyt ihmisiin. Lammas tunki syliini, puski päätään kainalooni ja vaati niin kovasti määkimällä rapsutuksia, että kuopus tuli vähän mustasukkaiseksi. Niinpä istuin lopulta lampolan lattialla sylissäni kaksi halipulaista: yksi lammas ja yksi yksivuotias.

Ehkä se siinä on tekosyyni. Haluni uskoa, että tuon lampolan tapaisia paikkoja yhä on. Niissä eläimet kohdataan yksilöinä ja ne saavat elää mielekästä elämää. Niissä eläimiä ei paloitella myytäväksi pilkkahintaan, vaan eläimen arvo näkyy myös hinnassa. Niissä kasvavat eläimet eivät ole kertakäyttötavaraa tai jokapäiväistä mättöruokaa. Sellaisia paikkoja minä tahdon tukea, ja samalla oppia ja ymmärtää perheeni kanssa, mistä eläinperäiset hyödykkeet elämäämme tulevat. Tahdon syödä yhä enemmän kasviperäisesti, olla tietoinen nahkakenkieni alkuperästä ja rakastaa villavaatteeni viimeiseen langansäikeeseen. Aina se ei onnistu, mutta minä yritän. Tiedän, että en koskaan hallitse tätä täydellisesti, mutta haluan yhä tarkemmin kyseenalaistaa omat tekosyyni siihen, miksi se on niin vaikeaa.

Jaa: