Takana on nyt viisi viikkoa remonttielämää. Takana on myös viisi viikkoa elämää ilman omaa työhuonetta. Ensimmäisen viikon jälkeen olin aivan näännyksissä. Lapset paukkasivat yhden jälkeen kotiimme kavereineen, ja vaikka heillä silloin oli näennäisesti omat huoneet jo käytössään, ympärilläni oli jatkuva ralli, kyselytulva, jääkaapinavailu ja möly.

Aamulla jouduin rakentamaan työpisteeni alusta, työpäivän jälkeen korjasin sen pois tieltä. Lounaan söin keittiönpöydän eli työpöytäni ääressä.

Onkin aivan selvää, että en voi enkä halua työskennellä keittiönpöydän ääressä. Minun pitää saada kotoamme minulle ja töilleni varattu ja pyhitetty paikka. Vaikka ikioman työhuoneen luksusta ei enää ole tarjolla, oma rauha on saatava.

Olemme pyöritelleet ratkaisuksi monenmoista ideaa, mutta ennen kuin mennään niihin, on kerrottava työpistehistoriastani. Sillä monenmoista on tullut työurani aikana kokeiltua.

Ei enää koskaan työpistettä makuuhuoneeseen

Makuuhuoneeseen sujautettu pieni työpöytä taitaa olla yksi yleisimmistä ratkaisuista, joihin moni on päässyt tutustumaan etenkin nyt etätyöaikoina. Minä olen työskennellyt sillä tavalla vuosia, joten voinkin varmasti sanoa, että jos vain mahdollista, en enää koskaan tahdo työpistettä makuuhuoneeseen. Ihan kuten en tahdo nukkua työpaikallanikaan (Tosin kerran lukioaikoina nukuin eräänkin kahvilan takahuoneessa jauhosäkkien päällä, sillä oli ihan turha baarista mennä kotiin, kun oli aikainen aamuleivontavuoro kahvilassa. Mutta ei nyt mennä siihen.)

Työhuoneen ja työtilan tunnelmat ovat ihan erilaiset, syystä. En tahdo sekoittaa niitä.

On melkoista luksusta voida pyhittää makuuhuone vain levolle ja muulle sen sellaiselle, johon ei liity stressi, sinivalo tai deadlinet. Olen nykyään niin mustasukkainen unestani, että en tahdo tietokonetta ja työpöytäni pinoja tuijottamaan äkäisenä siihen viereen. En ikinä ottaisi edes televisiota makuuhuoneeseen, ja toiveena olisi saada korvattua myös puhelimen vakioherätys jollain muulla, että puhelimenkin saisi jättää makuuhuoneen ulkopuolelle.

Olen työskennellyt myös olohuoneen nurkassa useamman vuoden ajan, ja vasta jälkikäteen ymmärsin, että se tuntui alentavalta ratkaisulta. Jaoin perheen talousvastuusta puolet, tein aivan liian montaa työtä päällekkäin, mutta silti minut työnnettiin olohuoneen nurkkaan. Pyykkiteline ja minä, samassa nurkassa. Tietenkään kukaan perheessäni ei minua sinne työntänyt tai tekemistäni vähätellyt, mutta vasta oma työhuone sai minut ymmärtämään, että itse olin kokenut sen niin. Muut saavat mennä työpaikalle tekemään tärkeitä töitään, mutta mene sinä piperryksinesi tuonne nurkkaan.

Kun mörrimöykky työpöytäpaikan vuokrasi

Olen myös vuokrannut työpöytäpaikkaa. Kahdessa eri ajanjaksossa, kahdesta eri työhuonekollektiivista. Siinä ratkaisussa oli puolensa (uusia tuttavuuksia, uusia työprokkiksia, laajat lounasravintolamahdollisuudet ja noh, työpiste jossain muualla kuin makuuhuoneen tai olohuoneen nurkassa), mutta ainakaan juuri nyt en näe sitä vaihtoehtona.

Minä tahdon työpäiviini rauhaa ja tehokkuutta. Pitäkää mörrimöykkynä, mutta en kertakaikkisesti halua käyttää työpäiviäni sosialisointiin ja kahvinkeittimen ääressä jutusteluun. Tahdon tehdä tehokkaasti töitä, vaikka sitten lyhyemmän päivän verran, ja sitten vapaalla olla sosiaalinen.

Ymmärrän kyllä ihmisten kaipuun osaksi työyhteisöä. Valmistuttuani ammattikorkeasta toimittajaksi, tein olosuhteiden pakosta duunia freelancerina. Makuuhuoneen nurkassa, työpöytäni ääressä kyhjöttäen, kaipasin kipeästi osaksi yhteisöä. Halusin kuulua johonkin, sitä kautta olla jotakin. Mutta kun töiden lisääntyessä ja ajan kuluessa ymmärsin, että en tahdokaan luopua tästä vapaudestani, vain saadakseni oman kahvimukini jonkun toimituksen keittiökaappiin, kaipuu laantui ja hävisi. Luultavasti myös ammatti-identiteettini oli vahvistunut, enkä kaivannut työyhteisön luomaa tukea ymmärtääkseni, että olen hyvä siinä, mitä teen.

Vaikka olen nyt kuluneet seitsemisen vuotta tehnyt taas kotoa käsin töitä, yritykseni ainoana työntekijänä, olen tämän ajan kokenut kuuluvani useampaan työyhteisöön. En fyysisesti, mutta henkisesti. Vaikka olen yrittäjä, rinnallani kulkee monia yhteistyökumppaneita. Minulla on iso rinki kollegoita, joista osan kanssa olen somehommien kautta tuntenut jo yli 10 vuoden ajan. Aina on bittien päässä joku, jonka kanssa pallotella ideoita, joilta kysyä neuvoa ja joiden kanssa purkaa murheita. Toisiaan tehdään yhteisiä projektejakin: kuten nyt pari kirjaa ja muutama kausi podcasteja. Monesta kollegasta on vuosien saatossa tullut ystäviä.

Unelmien vuokratyöhuoneessa aurinko, happi ja ajatukset leijuvat

Villeissä unelmissani minulla olisi ikioma pieni työhuone. Sellainen, johon olisi oma sisäänkäynti (tai ainakin oma ovi) ja jossa olisi isot ikkunat, joista aurinko pääsisi valaisemaan tilan. Lattia olisi lankkua tai kaakelia, mutta ei kopisevaa laminaattia tai nihkeää muovimattoa. Katto olisi korkealla, keittiötilat ehkä jaetut.

Muutamia vuosia sitten yritinkin aktiivisesti etsiä tuollaista työhuonetta, mieluiten täältä omalta kylältä Herttoniemestä. Mutta toimistotilat olivat pääsääntöisesti kammottavia kopperoita, joiden kellertävä valo ja konttoriseinät saivat ne näyttämään siltä, että niissä olisi vedetty röökiä vuosikymmeniä. The Office-telkkarisarjan kuvauksiin ne olisivat sopineet, mutta eivät minun työtilakseni.

Turhamaista nipotusta jonkun mielestä ehkä, mutta ajatus tuollaisessa tilassa työskentelystä ja etenkin tuollaisessa tilassa luomisesta ahdistaa ja masentaa. Tarvitsen ympärilleni kauneutta, seesteisyyttä, valoa ja niin sanotusti hyviä energioita. Sillä, miltä ympärilläni näyttää, on vaikutusta siihen, miten päässäni alkaa syntyä ajatuksia. Ja ne ajatukseni ovat se, mistä työni luon.

Välillä Herttoniemestä tulee vuokralle ihania katutason liikehuoneistoja, jotka olisivat unelmien unelma. Oma kadulle aukeava ovi, jonka viereen laittaa kesäisin parvekekalusteet ja kukkasia ajatustaukoja varten. 50-luvun maitokauppatunnelma ja ikkunoista aukeavat näkymät, joita rakastan. Työhuoneen lisäksi tilaa voisi vuokrata vaikka erinäisten kurssien pitämiseen toisille pienyrittäjille. Ehkä voisin pyörittää työhuoneen ohessa sivubisneksenä pientä vintagekauppaa, joka sattuisi olemaan auki juuri niin ärsyttävän epämääräisesti kuin pienet ihanat vintagekaupat välillä ovat.

Mutta ne vuokrat! Tuntuu ihan älyttömältä maksaa kauniista työtilasta sellaisia summia, ainakin juuri nyt. Siksi olen välillä miettinyt, että yritykseni vuokraamisen sijaan ostaisi liiketilan.

Työpiste kodin ulkopuolella kiva, kotikonttori paras

Kaikenlaisia ratkaisuja on siis koettu ja nytkin pyöritelty. Mutta juuri nyt, tässä elämäntilanteessa koen kotikonttorin parhaaksi ratkaisuksi.

Työmatkoihin ei kulu aikaa (voin sen sijaan lähteä vaikka juoksemaan tai avantoon!), ja säästän ruokakuluissa, kun voin kokata lounaan kotona. Voin taukoilla täyttämällä tiskikoneen ja jaloitella viemällä pyykit narulle – en tajua, miten muuten edes ehdittäisiin pyörittää pyykkikonetta sitä mukaa kuin sitä aktiivisesti liikuntaa harrastavassa perheessä tulee. Vuorotyöläisen kanssa vanhemmuutta jakaessa ja itse avainkaulanauhalapsuuden elettyäni on myös kiva, että lähes aina joku on kotona laittamassa lapset kouluun ja ottamassa heidät vastaan.  

Jos kotona alkaa tökkiä, voin hakea vaihtelua tekemällä välillä töitä kirjastossa tai peräti kahvilassa. Mutta jos se on jokapäiväinen ratkaisu, se alkaa syödä jaksamista. Sen olen nyt, remonttia minne milloinkin paetessani, huomannut. Ihminen tarvitsee kiintopisteensä, oman paikkansa, töissäkin.

Ja sitten tietenkin vielä kesämaja, jossa vietän lempparityöpäiväni. Kaikki tuntuu siellä paremmalta ja lempeämmältä – jopa sähköpostiloodan läpikäyminen! Jokapäiväiseen työskentelyyn kesämaja ei kuitenkaan sovi, kaikki kun tapahtuu mökkielon rytmissä. Talvella pelkästään takan sytyttämiseen ja mökkerön lämmittämiseen menee aikaa.

Niinpä remontin tästä edetessä, aletaan minulle rymsteerata ihan omaa työkolosta tänne kotiimme.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Eväät ne retket tekevät! Siksi kaiken sorttisten retkien suunnittelu lähtee siitä, että mietitään missä pysähdytään evästauolle. Joskus mennään eväspaikalta aukeava maisema edellä, ja lähimetsässä istumapaikaksi riittää sopivaan kulmaan kaatunut puunrunko tai kuiva sammalmätäs. Mutta jos tarjolla on tulistelupaikka tai vaikka ihan laavu, ai että!

Kun sitä oikein pysähtyy miettimään, on suorastaan käsittämätön onni, että meillä Suomessa on kaupunkien, kuntien ja valtion ylläpitämiä taukopaikkoja. Sellaisia, jotka ovat ihan kaikkien käytössä, ja joista löytyy monesti jopa sopivan kokoisiksi pilkotut klapit valmiina ja hyysseissä vessapaperia. Ja että monissa saa olla ihan vapaasti yötä, ihan ilman erillistä maksua.

Tiedän tiedän; valitettavan monilla retkeilyetiketit ovat hukassa ja taukopaikoilla myös sikaillaan. Metsähallituksen fanikerhoon en ihan ehdoitta lähtisi, mutta Metsähallituksen Luontopalvelujen toiminta saa itseltäni sydämelliset kiitokset. Maailman mittakaavassa on uskomaton onni, että Suomen kansallispuistot ja niissä oleva palvelut, kuten taukopaikat, ovat kaikkien käytössä, eivätkä vain yksittäisten ihmisten omistuksessa tai rahalla ostettavissa.

Erään seuraajani brittipuoliso ei esimeriksi olisi millään uskonut tätä, ellei olisi IG-stooreistani omin silmin nähnyt.

Vastaavanlaiseen ulkoiluelämään ja eväisiin liittyvään koko kansan yhteisomistajuuteen törmäsin aikoinaan Australiassa. Perthin kaupunki on täynnä puistoja, joissa ihan kaikenlaiset ihmiset viettävät aikaansa. Puistoissa oli ainakin noihin aikoihin katoksellisia majoja, joita saa käyttää kuka vain, kunhan niihin ei sattunut olemaan varausta. Jos ymmärsin oikein, varaukset niihin sai tehdä ilmaiseksi, ja joka päivä näin huvimajoissa vietettävän syntymäpäiviä ja muita juhlia. Se lämmitti mieltä, sillä mekin pidimme nyttemmin jo puretulla huvimajalla täällä koti-Herttoniemessä useammat juhlat.

Australiassakin me hengasimme puistojen katoksellisissa majoissa, paahtavalta auringolta suojassa, mutta eniten käytimme puistojen yhteiskäytössä olevia grillejä. Ne oli muurattu paikoilleen ja ne toimivat kaasulla. Päälle ne menivät nappia painamalla, ja ruuat sai hyvin grillattua siihen mennessä, kunnes grilli automaattisesti sammui.

Yhteiskäytössä olevien grillien grillaamiseen tarkoitettu osa oli kuin metallinen iso astia, jonka pohjassa oli poistoreikä paistorasvaa ja sadevettä varten. Nekin valuivat jonnekin grillin sisään, grillien huollosta vastaavien huoleksi. Grillit olikin helppo pitää puhtaana ja ne olivat eriskummallisen hyvässä kunnossa, menit sitten mihin puistoon tahansa. Ja mihin tahansa menit, grillien ympärillä oli myös väkeä viettämässä päivää; perheitä, pariskuntia, ystäväporukoita.

Olen haaveillut vastaavista grilleistä Helsinkiin, mutta ehkä metsäläiselle kansalle sopii pääkaupungissakin paremmin ulkoilualueiden grilli- ja keittokatokset. Ja upeinta on se, että mihin päin Suomea sitten onkaan menossa retkeilemään, jostain kulmilta todennäköisesti löytyy yhteiskäytössä oleva grillikatos, laavu tai kota. Yöpaikkakin retkeilijälle voi löytyä kaikkien käytössä olevista autiotuvista. Sellaisessa olen kerran yöpynyt myös treffeillä, ja olen koska vain valmis lähtemään uudestaan tärskyille saariston veneliiteriin, jonka ovessa ei ole lukkoa.