Muistatteko vielä ne ajat, kun oli vain maailmanlaajuinen pandemia? Tai kun oli kyllä maailmanlaajuinen ilmastonmuutoskriisi, mutta josta Kansainvälinen ilmastopaneeli ei vielä ollut julkaissut tuoreinta hätää huutavaa raporttiaan. Sitä aikaa, kun ei joutunut asetella sanojaan tarkasti, kun lapset kysyvät, voiko Suomeenkin tulla sota.

Kulunut viikko ja muutamat päivät siihen päälle tuntuvat iäisyydeltä. Aika ennen ja jälkeen. Mitä ennen ja minkä jälkeen, siitä en ole vielä saanut otetta, ja kai siksi arki tuntuu niin lipsuvalta.

Sairastimme koko perhe kulkutaudin. Kolmatta vuotta sitä väisteltiin, mutta nyt se livahti sisään puolustusjärjestelmien läpi. Juuri ennen talvilomaa, ja kuten taudilla on tapana ollut, se järjesteli nytkin lomasuunnitelmat uusiksi. Junalippuja piti siirtää taas jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Toisin kuin aikaisemmin pandemian jyllätessä, nyt VR otti lippumuutoksista maksun. Ajattelen, että se 80 euroa on varmuusmaksu siitä, että pandemia alkaa helpottaa.

Tauti kohteli meitä hellävaroen. Rokotuksilla, perusterveydellä, hyvällä peruskunnolla, vähemmän ärhäkällä variantilla ja tuurilla lienee osuutta asiaan. Ehdin silti ajatella paljon lepakoita, maapalloa ja tuntemuksia keuhkoissani pötköttäessäni sisätiloissa monen monta päivää.

Koronakaveruus sai uudenlaisen merkityksen, kun yhdistimme naapureiden kanssa sairaspesämme. Yhteinen kulkutautiparantola lämmitti henkisesti ja pyöritti käytännönasioita helpommin. Jaettu ruokahuolto, suoratoistopalvelut, sohva ja seura tekivät pakkopötköttelystä parhaimmillaan vallan mukavaakin.

Järjestely myös mahdollisti sen, että kotimme remontti pääsi etenemään ja lattia saatiin kuudennen remonttiviikon päätteeksi valmiiksi. Huoneet ovat alkaneet järjestyä uusiin tehtäviinsä, ja mustat lainalaatikot tyhjentyä yksi kerrallaan. Remonttipölyyn voi kirjoitella viestejä vielä pitkään.

Koitan ottaa keuhkojeni kanssa varovasti, enkä ole vielä käynyt juoksemassa tai edes kevyellä hiihtolenkillä. Sen sijaan olen kävellyt ympäri kyliä, tuijotellut merta ja vieraita ikkunoita miettien, mitä oikein teen täällä. Surumielinen olo painaa rintaa kevyesti, kuin yrittäen olla huomaamaton, ja mikään ajatus ei tunnu muovaantuvan valmiiksi. Pää on täynnä ajatuspätkiä, toisiinsa sotkeutuvia haituvia.

Olen alkanut epäillä, onko sittenkään hyvä idea alkaa suunnitelmien mukaisesti ajaa masennuslääkitystäni alas nyt keväällä. Tämän kaiken keskellä sekin.

Tunteeni seilaavat ilman että minä kipparina tiedän, mihin tahtoisin ohjata. Onnenläikähdyksiä auringosta, puulattian tunnusta paljaiden jalkojen alla ja viherkasvien uusista lehdistä. Pohdintoja siitä, onko meidän talomme väestösuoja mitenkään ajan tasalla. Uutiskuvia, joilta en tahdo sulkea silmiäni, koska en koe minulla olevan oikeutta sellaiseen selän kääntämiseen. Ärsyynnystä siitä, että kodinkoneet hajoavat (mukamas) korjauskelvottomiksi vähintään 10 vuoden välein ja huolta siitä, ovatko passit voimassa jos pitää lähteä. Fossiiliset polttoaineet, keväthanget, luontokato, palstan esikasvatussuunnitelmat.

Lapset kikattelemassa ikiomissa huoneissaan, ilmoittaen sitten, että heidän huoneisiinsa mahtuu kodeistaan paenneita.

Heidän huoneensa, kotinsa, maansa, maapallonsa. Miten toimia, että heillä sellaiset ovat, minun jälkeenikin?

Pääsisipä jo juoksemaan itsensä näännyksiin, hiihtämään kunnes kehoa pakottaa väsymys, antaa vauhdissa vihmovan pikkupakkasen tuulettaa pään.

Loppuisipa tämä hulluus jo, jotenkin.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Piparkakun tuoksuiset terveiset viikkojen takaa! Viime vuoden arkikuvaprojekti laahaa julkaisuissa vasta joulukuun alussa – sen siitä saa, kun nykyään pitää lomansa ja sairaanakin ymmärtää irrottaa otteensa työpöydästä. Mutta nyt siis joulukuun tunnelmiin eräässä perheessä vuonna 2021.

Meille on perheen kanssa hivenen vahingossa syntynyt perinteeksi tehdä jouluksi pieni piparkakkukylä. Tämä oli nyt muistaakseni neljäs joulu, kun piparinen kyläkeskittymä rakentui ruokailutilan vitriinikaapin päälle. Lapset alkavatkin nykyisellään jo hyvissä ajoin marraskuussa kysellä, että eikös piparkakkutalot voisi jo rakentaa.

Yhä edelleen piparkakkutaloihin liittyy myös pieni ripaus jouluntaikaa: me aikuiset kun annoimme joskus aikoinaan lapsien mielikuvituksen pureksittavaksi ajatuksen siitä, että mistäs tietää, jos piparkakkutaloihin muuttaa asumaan pieniä tonttuja. Ehkäpä juuri ne tontut, jotka myös jonain iltana marraskuun lopussa tuovat ulko-oveen kiinnitettyyn joulukalenteriin rapisevat pussukat. Emme väittäneet mitään, olimme itse enemmänkin epäileväisiä näiden pohdintojen ääressä, mutta lasten mielikuvitus ja halu uskoa jouluntaikaan hoiteli loput.

Yritetään siis edelleen pitää piparkakkutalkoot hyvissä ajoin marraskuussa, jotta saadaan pienille tontuille muuttovalmiit tuvat ennen kuin odotettavissa on joulukalenterin pussukkatoimitus.

Piparkakkutalokylän rakentamiseen saa varata kokonaisen viikonlopun. Tai enemmän, sillä rakennushommissa on tapana tulla yllätyksiä aikatauluihin, joten joskus työmaalla ei tapahdu mitään moneen päivään ja makeita harjakaisia päästään viettämään suunniteltua myöhemmin. Yksi päivä menee talopaketin osien valmistamiseen – siitäkin huolimatta, että käytetään valmistaikinaa. Sitten tulee pääpäivä, eli koristelupäivä:

Pöytään kannetaan monen väristä sokeripikeeriä, strösseleitä, nonparelleja ja karkkeja. Kaikki neljä saavat työn alle oman tupansa ja sitten glögiä hörpäten hommiin! Yleensä käy niin, että lopulta pöydässä piperretään enää minä ja puoliso, mutta silti tahdotaan tehdä just ne neljä taloa; jokaiselle oma, joista muodostuu kokonaisuus.

Koristeluhommien jälkeen seuraa rasittavin osuus, pystytys. Polttavan kuumasta sokerista palovammoja saaneena käytetään suosiolla elintarvikeliimaa, jossa pienen pienet ja vänkyrät talopakettiosaset yritetään saada kokoon. Onneksi pikeerillä voi paikata sen, mikä ei ole jiirissä.

Kuivuneet talot nostetaan varovasti vitriinikaapin päälle. Pihalle laitetaan pienet puiset tontut, ja tupiin sisälle sujautetaan led-tuikut. Piparkakkujen tuoksu leijuu koko kodissa, ja minä pysähdyn aina ohi kulkiessa jouluasetelmamme äärelle hymyillen, iloa ja epämääräistä haikeutta suupielessä.

Kun sitten joulukuun loppupuolella joulukalenterin pussukat on avattu ja pienet tontut ovat lähteneet joulutuvistaan, piparkakkutalot tuhotaan. Tämän vastuun lapset ovat ottaneet mielissään vastaan. Sen verran hommaa neljän piparkakkutalon purkutöissä on, että yleensä talkoisiin on kutsuttu myös pöydänympärystän täydeltä lasten kavereita.