Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Eväät ne retket tekevät! Siksi kaiken sorttisten retkien suunnittelu lähtee siitä, että mietitään missä pysähdytään evästauolle. Joskus mennään eväspaikalta aukeava maisema edellä, ja lähimetsässä istumapaikaksi riittää sopivaan kulmaan kaatunut puunrunko tai kuiva sammalmätäs. Mutta jos tarjolla on tulistelupaikka tai vaikka ihan laavu, ai että!

Kun sitä oikein pysähtyy miettimään, on suorastaan käsittämätön onni, että meillä Suomessa on kaupunkien, kuntien ja valtion ylläpitämiä taukopaikkoja. Sellaisia, jotka ovat ihan kaikkien käytössä, ja joista löytyy monesti jopa sopivan kokoisiksi pilkotut klapit valmiina ja hyysseissä vessapaperia. Ja että monissa saa olla ihan vapaasti yötä, ihan ilman erillistä maksua.

Tiedän tiedän; valitettavan monilla retkeilyetiketit ovat hukassa ja taukopaikoilla myös sikaillaan. Metsähallituksen fanikerhoon en ihan ehdoitta lähtisi, mutta Metsähallituksen Luontopalvelujen toiminta saa itseltäni sydämelliset kiitokset. Maailman mittakaavassa on uskomaton onni, että Suomen kansallispuistot ja niissä oleva palvelut, kuten taukopaikat, ovat kaikkien käytössä, eivätkä vain yksittäisten ihmisten omistuksessa tai rahalla ostettavissa.

Erään seuraajani brittipuoliso ei esimeriksi olisi millään uskonut tätä, ellei olisi IG-stooreistani omin silmin nähnyt.

Vastaavanlaiseen ulkoiluelämään ja eväisiin liittyvään koko kansan yhteisomistajuuteen törmäsin aikoinaan Australiassa. Perthin kaupunki on täynnä puistoja, joissa ihan kaikenlaiset ihmiset viettävät aikaansa. Puistoissa oli ainakin noihin aikoihin katoksellisia majoja, joita saa käyttää kuka vain, kunhan niihin ei sattunut olemaan varausta. Jos ymmärsin oikein, varaukset niihin sai tehdä ilmaiseksi, ja joka päivä näin huvimajoissa vietettävän syntymäpäiviä ja muita juhlia. Se lämmitti mieltä, sillä mekin pidimme nyttemmin jo puretulla huvimajalla täällä koti-Herttoniemessä useammat juhlat.

Australiassakin me hengasimme puistojen katoksellisissa majoissa, paahtavalta auringolta suojassa, mutta eniten käytimme puistojen yhteiskäytössä olevia grillejä. Ne oli muurattu paikoilleen ja ne toimivat kaasulla. Päälle ne menivät nappia painamalla, ja ruuat sai hyvin grillattua siihen mennessä, kunnes grilli automaattisesti sammui.

Yhteiskäytössä olevien grillien grillaamiseen tarkoitettu osa oli kuin metallinen iso astia, jonka pohjassa oli poistoreikä paistorasvaa ja sadevettä varten. Nekin valuivat jonnekin grillin sisään, grillien huollosta vastaavien huoleksi. Grillit olikin helppo pitää puhtaana ja ne olivat eriskummallisen hyvässä kunnossa, menit sitten mihin puistoon tahansa. Ja mihin tahansa menit, grillien ympärillä oli myös väkeä viettämässä päivää; perheitä, pariskuntia, ystäväporukoita.

Olen haaveillut vastaavista grilleistä Helsinkiin, mutta ehkä metsäläiselle kansalle sopii pääkaupungissakin paremmin ulkoilualueiden grilli- ja keittokatokset. Ja upeinta on se, että mihin päin Suomea sitten onkaan menossa retkeilemään, jostain kulmilta todennäköisesti löytyy yhteiskäytössä oleva grillikatos, laavu tai kota. Yöpaikkakin retkeilijälle voi löytyä kaikkien käytössä olevista autiotuvista. Sellaisessa olen kerran yöpynyt myös treffeillä, ja olen koska vain valmis lähtemään uudestaan tärskyille saariston veneliiteriin, jonka ovessa ei ole lukkoa.

Jaa