*-merkitty kirja saatu PR-kappaleena

Kirjapäiväkirjoissa on päästy syyskuulle, jolloin päässä oli hädin tuskin tilaa tai jaksamista millekään muulle kuin omille sähikäisenä kieppuville ajatuksille. Mutta kolmen kirjan verran otin kuukauden aikana taukoa omista ajatuksistani.

Syyskuussa luin tai kuuntelin. 1. Japanilaisen romaanin toimistotyöläisestä, joka arkeensa kyllästyneestä valehtelee olevansa raskaana. 2. Vanhan naisen fiktiivisiin päiväkirjamerkintöihin kiinnittyvän kirjan, joka saa pohtimaan, miten toisen ihmisen tuntee lopulta vain oman kokemuksen kautta kertyneen ymmärryksen peilaamana. 3. Historian uupuneista merkkihenkilöistä kirjoitetun tietokirjan, jolle lätkäytän viisi tähteä, pusun ja jättimäisen kiitoksen.

Tässä kirjakolmikosta tarkemmin:

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

• Otava 2023
• Kääntäjä: Raisa Porrasmaa
• Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Olen lukenut verrattain vähän japanilaista kirjallisuutta, mutta sen verran kuitenkin, että olisin sokkona kuunnellessakin osannut sijoittaa äänikirjan alkuperän nopeasti Japaniin. Tutun toteava ja jopa aneemisen löysä kerrontapa, ruokailujen ja ruoka-aineiden tarkka kuvaus. Noin muun muassa.

Paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa työskentelevä 34-vuotias Shibata on korkeakoulutettu, pitkää päivää puurtava – ja lopen kyllästynyt siihen, että mieskollegat pitävät häntä kahvinkeittäjänä. Hän tulee livauttaneeksi valheen ja väittää olevansa raskaana. Valhe muuttaa sekä kollegoiden asenteen että Shibatan arjen kerrasta.

Se, miten raskauteen päähenkilön ympäröivässä yhteiskunnassa suhtaudutaan, ei yhdistynyt juuri mitenkään omiin kokemuksiini raskausajoista Suomessa. En muista saaneeni esimerkiksi töissä mitään erityiskohtelua tai erikoisjärjestelyjä osakseni raskauteni takia. Raskaudestani oltiin kohteliaan epäkiinnostuneita. Ruuhkabussissa paikkaa ei annettu, vaikka raskausmahani olisi osunut istujia naamaan.

Samaan aikaan kun tiedän, että en olisi halunnutkaan mitään erityiskohtelua, tuli lämmin ja vähän surkean haikea olo, kun kirjan päähenkilö sitä sai. Tämä yllätti itsenikin: olisin tahtonut tulla nähdyksi (vaikka piilotin raskauteni, etten vain tulisi nähdyksi!) ja hellityksi (ei nyt tehdä tästä mitään numeroa kuitenkaan!).

En tiedä, näkyvätkö tässä kulttuurierot. En ole kokenut työpaikoillani samanlaista epäsuhtaa työtehtävissä oletetun sukupuolen mukaan kuin kirjassa. Toki olen minäkin tytöttelystä osani saanut, mutta kahvinkeittovastuu ei ole langennut hartioilleni yhtä kyseenalaistamattomana oletuksena. Ehkä voimakkuuden panssari esti minua olemasta heikko silloinkin, kun sitä olin. Ei tässä mitään, käyn vain välillä oksentamassa!

Kulttuurin eroista kertovana kirja oli mielenkiintoinen, samaten kuin sen lähtöasetelma tunkkaisen tylsässä toimistomaisemassa. Silti kirja oli pitkästyttävä, hämmentäväkin. En ihan varmaksi edes hahmottanut, miten tarina lopulta liukui päätökseensä, josta ei ottanut ihan tolkkua. Kestän kyllä yleensä kirjojen hähmäiseksi jäävät loput, mutta tässä se ärsytti.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva*

• WSOY 2023

Vanhuuttaan kotiin eristäytyneen Nanette Kottaraisen koti on täynnä paperiliuskoja, lehtileikkeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Niissä on tallennettuna yksi elämä ja valikoitu ajankuva, ja Nanette on palkannut Leilan puhtaaksikirjoittamaan valitsemansa kokonaisuuden päiväkirjamerkinnöistään.

Hanna Weselius sai idean romaaniin luettuaan Suomen Kuvalehdestä jutun ”Ovessa lukee Karvonen”. Lehtiartikkeli kertoi, miten Suomessa byrokratia pyörii, kun ihminen ilman omaisia kuolee (esimerkiksi koko omaisuus tutkitaan tarkkaan ja luetteloidaan).  Toimittaja oli tehnyt myös suuren taustatyön kootakseen yksinään kuolleesta Irja Karvosesta henkilökuvan.

Tämä lähtöasetelma fiktiiviselle romaanille kuulostaa kutkuttavalta. Alkuodotuksia ei yhtään vähentänyt se, että olin lukenut kirjasta suitsutusta ihmisiltä, joiden kanssa kirjamakuni yleensä täsmää. Siksi pohdin kirjan ääressä monet kerrat, mikä minussa lukijana oikein on vialla.

Sain tavallaan kiinni kirjan hienoudesta, mutta ote ei ollut pitävä. Tuntui kuin olisin seissyt Kottaraisen oven takana, mutta kurkistellut postiluukusta ja silloin tällöin aukeavasta ovenraosta, sen sijaan, että olisin päässyt sisään Kottaraiselle ja hänen tarinaansa. Nanette elämän koukeroista olisi saanut rakennettua koukuttavia juonenkäänteitä, mutta ne vain todettiin, jätettiin ilmaan roikkumaan. Ehkä tarkoituksellisesti, myöhemmin mietin.

Pidin kyllä kirjan tavallisesta ja silti hyvin omintakeisesta sekä ristiriitaisesta päähenkilöstä. Nanetten päiväkirjoihinsa kirjaamat viittaukset ja pitkät pohdinnat maalauksista, musiikista, linnuista ja taitelijoista olivat supermielenkiintoisia. Eläisipä itse niin kauan, että ehtisi luoda valtavan kattavan merkityssuhteiden verkoston, jossa sitten lökötellä ehkä ohikiitävän hetken itsensä vähän viisaammaksi tuntien!

Mutta silti: luin kirjaa melkein kuukauden, sillä nukahdin joka ilta noin viiden luetun sivun jälkeen.

Romaani oli lukupiirimme kuukauden kirjana, ja toisilta lukeneilta koitin sisäistää sitä, että juuri päähenkilön epämääräiseksi hahmoksi jääminen ja tekstin tarkoin rakennettu rakentumattomuus on kirjan hienous: mitä me lopulta voimme tietää toisesta ihmisestä, vaikka pääsisimme tirkistelemään hänen elämäänsä jopa päiväkirjamerkintöjä myöten?

Sillä totta tosiaan, jokainen maalaa toisesta ihmisestä muotokuvan tuntemillaan väreillä, kulmasta, joka on itselle tuttu.

Susanna Suomela: Uupuneet: rakkaudentunnustus hauraille merkkihenkilöille

• WSOY 2023
• Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Tässä sellainen harvinaisuus on; tietokirja, jolle minä lätkäytän viisi tähteä, pusun ja jättimäisen kiitoksen.

Susanna Suomela alkoi sairauksiensa uuvuttamana laittaa (väsyneen) kiinnostuneena merkille, että historia on täynnä uupuneita, monisairaita ja masentuneita merkkihenkilöitä. Hiljalleen alkoi keriytyä kokoon Suomelan oma paranemisprosessin alku ja väsymyksen kulttuurihistoriallinen katsaus, joka osoittaa, että heikkous ja etenkin siitä tislaantuva herkkyys voi olla myös voimavara.

Uupuneet-kirjassa kuuluu hengästyttävän valtava taustatyö, mutta tieto on osattu kirjoittaa kansantajuiseksi ja vetävälukuiseksi tarinaksi. Pidän myös siitä, että Suomela laittaa itsensä likoon kirjassaan – hänen omasta hauraudestaan koko kirjakin lähti.

Kiinnostuin kirjasta jo ennen sen julkaisua, mutta välttelin sen aloittamista peläten sen glorifioivan luomiseen liittyvää tuskaa. Vihaan sitä ajatusta, että luovuus tarvitsee synkissä vesissä soutelua. Etenkin, kun huomaan itse olevani luovimmillani silloin kun olen heikoimmillani, enkä ollenkaan pidä siitä sairaasta ja samalla houkuttavasta asetelmasta.

Ja kyllä, kirja myös alleviivasi entisestään sitä, että tuska värittää luovan työn syvempiin sävyihin. Ei aina, mutta hämmästyttävän usein.

Glorifioinnin maku ei kuitenkaan jäänyt katkerana kuplimaan kitalakeen, vaan enemminkin harteille laskeutui jonkinlainen lempeä hyväksyntä.

Se, että tunnen vahvasti, että löydän itsestäni toisinaan pelottavan mustaa melankoliaa ja se että olen kompuroinut uupumisen ryteikköön useita kertoja elämässä, on ok. Ei välttämättä hyvä juttu (paitsi hitto sen luovuuden kannalta), mutta ei myöskään sellainen hävettävä mörkö, jota pitäisi arastella, piilotella ja nolostella, kuten itse olen taipuvainen tekemään.

Kirjoitin kirjan innoittamana tekstin Nykyajan hermoheikkouden hoitoon: maksimissaan kaksi tuntia päivässä somea / internetiä.

Oli myös supermielenkiintoista päästä kuulemaan tarkemmin historian merkkihenkilöistä, joista osaan olen tutustunut enemmänkin muun muassa kirjallisuuden kautta ja sellaisista, joista en tiennyt ennen tätä kirjaa mitään. Mukana on taidemaalareita, kirjailijoita, presidenttejä, runoilijoita.

Ällistyttävin aivojen uudelleen asettuminen tapahtui, kun kuuntelin lukua taiteilija Rafael Wardista. Esimerkiksi presidentti Tarja Halosen muotokuvan maalannut Wardi ei ollut minulle tuttu nimi entuudestaan, mutta kuunnellessani kuvailua hänen töistään, mieleeni hilautui yllättäen jostain aivojen peräkomerosta muisto teoksesta, jota olen ihaillut Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttömän lämpiössä.

Oli älytöntä tajuta googlauksen jälkeen, että tuo useasti ihastelemani teos on tilausteos legendaarisesta Kvartetti-näytelmästä ja sen tekijä on, kyllä vain, Rafael Wardi. En edelleenkään ymmärrä, miten alitajuntani voi hoksata taiteilijan työnjälkeä kuvailevasta tekstistä, että tässä on nyt jotain tuttua.

Miten rakastankaan sitä tunnetta ja aivojen kehräystä, kun taideteokset, kirjat ja omat kokemukset ja muistot lomittuvat toisiinsa!

On taas aika kurkata perheemme vaatekaappiin ja samalla tehdä tilinpäätös siitä, minkälaisia vaatteita perheenjäsenemme ovat hankkineet tämän vuoden kolmannella neljänneksellä.

Osallistumme perheen kanssa tänä vuonna Aku Varamäen ja Julia Thurénin vuoden alussa starttaamaan Viiden vaatteen vuosi -haasteeseen. Sen tarkoituksena on haastaa itsensä hankkimaan vaatteita planetaarisissa rajoissa, eli rajaamaan uusien vaatteiden ostaminen vuonna 2023 viiteen vaatekappaleeseen. Tuo lukema sisältää kengät, asusteet, laukut ja sen sellaiset, mutta ei sukkia ja alusvaatteita. Itse tehdyt vaatteet lasketaan omantunnon mukaan.

Alkuvuoden kepeät ostoskassit ja kevään kompastuskivet

Alkuvuosi meni haasteen osalta ihmeen kepeästi. Olemme eläneet jo ennen haasteen antamaa lisäpontta melko vähin uusin vaatehankinnoin. Vintagevaatteita sen sijaan itse rakastan, samatan kuin sitä, miten pukeutumisella voi ilmentää itseään ja vaikuttaa omaan fiilikseensä. Ostamme vaatteet mahdollisuuksien mukaan käytettynä, huollamme vaatteitamme ja käytämme suutarin sekä ompelijan palveluita. Itse säilyin vuoden ensimmäiset kolme kuukautta nollilla uusien vaatteiden hankinnan suhteen.

Kaikki perheemme alkuvuoden hankinnat, myös käytettynä hankitut sekä laskujen ulkopuolelle jäävät alusvaatteet sun muut, löytyvät listana täältä.

Vuoden toisella neljänneksellä viiden vaatteen vuosi -haaste kohtasi muun muassa parittomat hanskat ja harrastukset. Lapsille piti ostaa uusia neulehanskoja, useampi pari. Oli hankittava urheiluharrastuksiin joukkuevaatteita. Ja tätäkin sattuu yhä; pyytämättä ja yllättäen tulevat pr-lahjat – eikä muuten koskenut vain minua. Tein myös itse vuoden ensimmäiset uudet vaatehankinnat.

Kaikki perheemme vaatehankinnat huhti–toukokuulta löytyvät täältä, mukaan lukien myös sellaiset vaatteet, joita ei haasteessa lasketa.

Perheen ostetut vaatteet vuonna 2023 – heinäkuu, elokuu, syyskuu

Miltä sitten näyttää perheemme vaateralli heinäkuusta syyskuuhun? Se oli upeiden second hand -löytöjen aikaa, mutta myös aikaa, kun haaste posahti kaikkien perheenjäsentemme osalta punaiselle.

Tässä vuoden toisen neljänneksen vaatehankinnat ja muut pukineet, joista boldattuna haasteeseen saldoa keräävät:

Heinäkuu:

• Käytettynä: esikoiselle H&M:n liivi 4 euroa, H&M:n puuvillaneulepaita 4 euroa ja  ü:n t-paita 3,5 euroa. Kuopukselle Niken tennarit 7 euroa, Adidaksen nappikset 3 euroa, Helly Hansenin collegehousut  4 euroa, kaksi Star wars -T-paitaa yhteensä 9,5 euroa ja Adidaksen uimahousut 6 euroa. Hannelle Salensin pellava-puuvilla jakku 2,5 euroa, Arola-villajakku 0,50 euroa, lemmikin sininen Tiina-mekko 0,50 euroa ja Fjällräven Abisko retkitrikoot 55 euroa.
• Itse tehty: Hannelle kesätoppi
• Uutena: Kuopukselle Nokian kumpparit.
• Erityistä: ompelin kuopuksen kuusista repaleisista housuista shortsit. Pieni nyssykällinen lasten kesävaatteita myynnissä Kidialla, tuotto 27 euroa.

Elokuu:

• Käytettynä: Hannelle mustat Leviksen High loose -farkut 40 euroa ja Nepran urheilutoppi 17 euroa. Esikoiselle Haglöfsin välikausihousut 24 euroa. Kuopukselle oman jalkapalloseuran shortsit 4 euroa ja Cubeco-collegehousut 6 euroa.
• Uutena: *-merkityt saatu osana mainosyhteistyötä Weekendbeen kanssa. Esikoiselle mustat trumpettishortsit KappAhlista, kahdet Girlfriendin voimisteluhousut*, Jack Wolfskinin ”tuulitakki”*, yhdeksän paria nilkkasukkia, kahdet merinovillasukat ja kolmet pikkarit. Hannelle Girlfriendin jumppahousut* ja jumpparintsikat*, Nepran urheilutoppi* ja kuudet pikkarit. Kuopukselle Jack Wolfskinin ”tuulitakki”*. Puolisolle Vejan tennarit*, Patagonian flanellipaita*, Sherpan T-paita*, Picture Organicin collagehousut*, MonsRoyalen merinoaluspaita*, kolmet bokserit ja yhdet pitkät villakalsarit.
• Itse tehty: vanhasta pitsipeitosta housut sekä vyölaukku, jossa siinäkin kaikki osaset ompelulankaa myöten käytettynä hankittua.
• Erityistä: tein korjausompeluita, mutta ei mitään erityistä.

Syyskuu:

• Käytettynä: Kuopukselle Pierre Robertin Merinopaita 7 euroa, Enegetics-collagehousut 6,50 euroa ja jalkapallomaalivahdin hanskat ilmaiseksi pihakirppikseltä. Esikoiselle Gina Tricotin pitkähihainen ribbipaita 6 euroa, Timberlandin nilkkurit 25 euroa ja Haglöfsin tekninen pitkähihainen sporttipaita, 10 euroa. Hannelle Asoksen mintun vihreät käyttämättömät sammarit 12 euroa, jonkun itse tekemä vanhan roosan värinen villaliivi 7,80 euroa, Hokan bondi 7 -lenkkarit 50 euroa.
• Uutena: koko perheelle, menköön Hannen piikkiin: Fjällräven Kånken Weekender (saatu). Hannelle lisäksi Bovikin luomutilan villasta neulotut kynsikkäät. Puolisolle Alpina-vaelluskengät. Esikoiselle garco-housut H&M:ltä.
• Itse tehty: –
• Erityistä: –

Uusien vaatteiden lukumäärä tähän mennessä (tammi-syyskuu):

• Hanne: 7
• Puoliso: 9
• Esikoinen: 11
• Kuopus: 10

Lukemat pitävät sisällään:

*-merkityt saatu PR-lahjana

**-merkityt saatu osana kaupallista yhteistyötä

• Hanne: Myssyn pieni villainen kolmiohuivi*, Koskenkorvan Trahteerin saunatrikoot yökkäriksi*, Ratian pellavapöksyt**, Girlfriendin jumppahousut**, Nepran urheilutoppi**, Fjällräven Kånken Weekender*, Bovikin luomutilan villakynsikkäät.
• Puoliso: Kaksi Alpan neuletta*, reppu (lahja työpaikalta), Buffin kauluri (saatu ammattiliitolta), Vejan tennarit**, Patagonian flanellipaita**, Sherpan t-paita**, Picture Organicin collegehousut**, Alpina-vaelluskengät.
• Esikoinen: Reiman tennarit*, toppahousut, kolme paria neulehanskoja, lakki*, KappAhalin trumpettuhousut, kahdet Girlfriendin voimisteluhousut**, Jack Wolfskinin tuulitakki**, H&M:n garco-housut.
• Kuopus: Reimat tennarit*, toppahanskat, kolme paria neulehanskoja, joukkueen pelipaita ja shortsit, Pukki-fanipaita, Nokian kumpparit, Jack Wolfskinin tuulitakki**.

Sporttivaatteet kerryttivät uusien vaatteiden pottia, odotetusti

Urheiluvaatteisiin osasin jo vuoden alussa ennustaa menevän pelimerkkejä liikkuvaisessa perheessämme. Useampi haasteeseen osallistunut onkin jättänyt ne laskennan ulkopuolelle, mutta meillä ne lasketaan. Nykyään löydän itselleni sporttikamoja aika hyvin jo käytettynäkin, mutta etenkin housujen etsiminen käy jo hikirääkistä itsessään. Esimerkiksi edelleen pyöräilen syksyn tihkusateissa ja talvituiskuissa ilman ulkoiluhousuja, kun sopivia ei vain löydy, ei käytettynä tai uutena.

Olenkin niin niin niin onnellinen Girlfriendin leveälahkeisista jumppahousuistani! Ne ovat ihanat, ne ovat ehjät ja ne eivät haise! En pidä niitä hikiliikunnassa, vaan pyhitän ne kehonhuoltoon ja kävelylenkkeihin, ja voi että on ihana käydä esimerkiksi pilateksessa ilman ympärillä leijuvaa raadon hajua.

Nepran urheilutoppi ei ole yhtä akuutti hankinta kuin housut. Sporttipaidoissa itselläni on valikoimaa, ja niitä löydän myös käytettynä. Mutta laadukas ja vastuullinen toppi hyvässä alessa oli vähän samanlainen hankinta kuin lasten kumpparit seuraavassa koossa. Käyttöön tulee, ja tulevaisuudessa muiden paitojen tullessa tiensä päähän, olen kiitollinen ennakoinnista. Mutta myönnän myös sen, että toppi on yksinkertaisesti kaunis ja ihana päällä. Tunnen siinä oloni nätiksi, hyväksi, sporttiseksi.

Fjällräven Kånken Weekender -laukku on hankinta, jota tuskin olisin tehnyt, jos sitä ei olisi tarjottu minulle pr-kappaleena. Vaikka olen tänäkin vuonna kieltäytynyt useista pr-vaatteista (yhden villapaidan perään haikailen edelleen), tämän otin mielelläni vastaan, sillä sille oli tarve. Olisimme pärjänneet ilman, mutta tämän kokoinen laukku reppujen ja isompien kassien välissä on helpottanut elämää: se on useamman kerran viikossa käytössä, kuka sitä milloinkin tarvitsee.

Itse olen uuden veskan käyttäjänä eniten iloinen siitä, että saan kuljetettua luistimet pyörän perällä treeneihin vedenpitävässä laukussa. Tähän mennessä ainut sopiva vaihtoehto on ollut tuo monissa kuvissakin näkyvä Mifukon kaislakassi, jonka olen sitonut kymmenellä mustekalalla huojuvaksi mytyksi tarakalle, toivoen, että ei kovin paljoa sataisi vettä, räntää tai ohiajavien autojen nostattamaa kuraa. Nyt kuljetus pysyy jämäkkänä ja kuivana kyydissä.

Syksy yllätti lähiössä

Syksyn tulon huomaa ostoslistasta. Yhtäkkiä varpaat palelevat ja merinosukat ovat puhkihiutuneita, reppuun pieneen tilaan menevälle tuulenpitävälle sekä vettähylkivälle takille on tarvetta nythetipian ja syysvaatelaatikosta ei löydykään sopivia kumppareita. 

Omat ainakin 15 vuotta vanhat kynsikkäät laitoin pois surumielin jo viime vuonna – nyt onneksi löytyi korvaavat tilalle Fiskarsin syysmarkkinoilta. Kynsikkäät ovat parhaat syyskäsineet palelevalle puuhastelijalle mökillä, palstalla, retkillä ja etenkin sienessä.

Puolison hankkimaa flanellipaitaa vähän nikottelin; mielestäni sellaisia löytää tosi hyvin kirppareilta (kaikki omani ovat second hand). Puolison mielestä hänen koossaan olevat ovat kuitenkin pappamallisia. Kysynpä vaan, mikä vika pappatyylissä on? No, oli miten oli, tiedän, että tämä olevan niitä vaatteita, jotka todennäköisesti ovat käytössä useamman vuosikymmenen.

Puolison t-paita tuli korvaamaan juuri sellaista, hänen 30-vuotislahjaksi saamaansa t-paitaa, jossa oli kai joskus Muumi-aiheinen kuva. Vanhat collegehousut taisivat olla vain kolmisen vuotta vanhat, mutta niin järkyttävässä kunnossa, että itsekin olen iloinen, että nyt hänellä on uudet kotipöksyt.

Vuosia palvelleiden kenkien tilalle uusia

Syksy oli aikaa, kun myös kenkien puolella oli aika päivittää vuosikausia palvelleita kavereita.

Puolison ainakin kahdeksan vuotta vanhat vaelluskengät alkoivat halkeilla pohjistaan niin pahasti, että suutarikaan ei enää auttanut. Oli aika hankkia uudet.

Puolison vanhoilla tennareilla oli ikää vähän vähemmän, mutta nekin olivat jo suutarista ja kotihuollosta huolimatta niin karseassa kunnossa, että päätyivät uusien tieltä suoraan sekajätteeseen.

Nöyränä ja häpeissään pikamuotiliikkeeseen

Jos itseni on vaikea hankkia housuja, se pätee myös samasta muotista olevien lapsieni kohdalla. Onneksi kuopus tykkää käyttää collagehousuja, ne sentään ovat helppoja ja niitä löytyy lapsille käytettynäkin.

Mutta esikoisen kolmen housun valikoimasta kaikki alkoivat olla polvista hämähäkinseittiä ja lahkeetkin lyhyet. Uusia mieleisiä ei ole löytynyt tarpeeksi rivakkaan tahtiin käytettynä, vaikka ON yritetty ja välillä onnistuttukin.

Voimisteluhousut, joista toiset leveälahkeiset mustat palvelevat myös arjessa, löytyivät onneksi Girlfriendin mallistosta. Muita käyttöhousuja varten olemme syksyn ajan kiertäneet kauppoja väsymykseen asti (nettikaupat eivät toimi, sillä onnistumisprosentti sopivuuden suhteen on noin 0,01). Kävimme ahdistumassa (minä) ja hämmästymässä (lapsi) pikamuotiliikkeissäkin. Lopulta KappAhalista löytyi trumpettihousut, jossa sekä vyötärö että pituus mätsäsi. Sitten vielä viikkoja myöhemmin, puolison ottaessa kaupoissakiertovastuun, H&M:ltä löytyi garco-housut.

Tämä on dilemma, jonka kanssa on nyt elettävä. Kirpputorilta ei löydy, omat ompelutaitoni eivät riitä ja vastuullisten merkkien nuoriin pureva valikoima on olematon. Se, että sopivat housut löytyvät lopulta edes jostain, on nyt riittävä syy vaientaa koputtava omatunto. Näin ainakin yritän itselleni uskotella.

Ihanien second hand -löytöjen aikakausi

Uusien vaatteiden läjän vastapainoksi heinä-, elo- ja syyskuu tarjosivat myös upeita second hand -löytöjä.

Kesäisin on aikaa kierrellä ylipäätään kirpputoreja ja reissuissa pääsee tonkimaan edullisia pikkukaupunkien ja -kylien kirpputoreja. Etenkin kaksi kotimaista vintagejakkua, toinen kesään ja toinen talveen, olivat täydellisiä löytöjä! Molemmat ovat sittemmin napanneet paikkansa vaatekaappini niin kutsuttuina luottovaatteina.

Ihan kreiseintä oli, että löysin myös kahdet kauan haaveilemani housut käytettynä. Juuri kun pääsin kertomasta, miten hankalaa housuja on löytää yhtään mitenkään!

Olin jo antanut itselleni luvan ostaa itselleni farkut uutena ­ ­– jos siis ikinä sellaiset löytäisin ­– kun kirpputorilla tuli vastaan täydelliset Levikset: korkeavyötäröiset, leveälahkeiset, tarpeeksi pitkälahkeiset, mustat ja jalkoihini hansikkaan lailla sujahtavat farkut. Ne ovat jalassa paraikaakin, rakastan!

Lisäksi löysin Fjällräven Abisko -retkitrikoot, joista olen haaveillut monen vuoden ajan. Olen kuitenkin miettinyt, että pärjään ilmankin. Minulla on yhdet retkihousut, mutta ne ovat liian kuumat kesäaikaan, ja mukavimmillaan vasta, kun ihon ja housukankaan väliin voi sujauttaa villakalsarit. Kesäisin olen siis käyttänyt retkillä jumppahousuja, niitä raadolta haisevia.

Mutta ah, nyt on retkitrikoot, jotka ovat keveät, joustavat ja joissa on retkillä kulutukselle joutuvissa kohdissa vahvikkeet. Enää ei tarvitse varoa, että retkieväitä syödessä karhea kallio hioo trikoot rikki tai että palstalla kykkiessä housunpolvet kärsivät.

Yksi luultavasti hudiksi päätyvä second hand -ostoskin tuli. Olin niin iloinen löytäessäni kirpputorilta Hokan lenkkarit, mutta luultavasti on todettava, että ne ovat eriparisiin jalkoihini liian isot. Second handina hutien osuminen kohdalle ei onneksi haittaa samalla tavalla kuin olisi hankinut jotain uutta, ollut luomassa tarvetta uuden materian valmistamiselle ja vielä turhaan. Voin palauttaa lenkkarit sinne, mistä ne hankinkin, eli kirpputorille.

Viiden vaatteet haasteen herättämät ajatukset yhdeksän kuukauden jälkeen

Tämä haaste on todellakin paljastanut kodissamme pärisevän vaaterallin määrän. En oikeasti varmasti uskoisi, kuinka paljon vaikka lapsille hankimme vaatteita, jos niitä ei kirjaisi ylös. Sillä eihän toisella lapsella nytkään ole tarpeeksi sopivia ja ehjiä housuja, vaan uusia etsitään kirpputorilta jatkuvasti.

Luulen, että tässä on vähän sama kuin kävi häiden budjetin kanssa. Vaatteiden määrät ja ostosten summat tajuaa vasta, kun jokaisen pienen asian kirjaa ylös. Ilman tätä kirjanpitoa ihan varmasti ja täysin varmana väittäisin, että kotiimme on vuoden aikana kulkeutunut puolet vähemmän vaatteita kuin oikeasti on.

Vaikka jokaisen perheenjäsenemme kohdalla viiden vaatteen hankintamäärä on täyttynyt ja mennyt ylikin, en pidä haastetta totaalisen epäonnistuneena. En tammikuussa ajatellut, että pitäydyn tiukasti viidessä uudessa vaatteessa, vaan ajattelin haastaa itseäni pääsemään siihen. Totta puhuen toisaalta luulin, että se tulisi olemaan helppo juttu.

Mutta kuten sanottua, en ollut tajunnut, miten lopulta huomaamattomasti jokainen hanska, lenkkari ja alustoppi kotiin päätyy. Siitä huolimatta, että etenkin uusien vaatteiden kohdalla pidän mielestäni seulani melko tiukkana!

Vaikka viisi vaatetta on nyt kaikille kertynyt ja ylikin, olemme jatkaneet haastetta ja kirjanneet kaikki perheen vaateostokset listaksi loppuvuodenkin osalta. Palataan niihin, kun vuosi on vaihtunut. Näen, että haasteen tehtävä on ennen kaikkea nimensä mukaisesti juurikin haastaa, ei niinkään sitoa. Ja sen haaste on jo tähän mennessä tehnyt: koko perhe on tietoisemmin miettinyt, perustellut ja etenkin ylipäätään huomioinut vaatehankintansa.

Se, että oman vaatehankintalistansa julkinen paljastaminen ja sen ruotiminen jännittää, haastaa ajattelemaan sekin.