Ensimmäinen iso pankkilaina, siskon vanha pinnasänky ja uusi hieno kuivausrumpu. Kaksio parvekkeella, ikkunasta näkyvät männyt ja metron suhinaan vaihtunut ratikoiden kolina.

Minä, puoliso ja kohdussani kasvava uusi elämä muutimme Helsingin Herttoniemeen aika tasan 11 vuotta sitten. Kaupunginosa oli sitä ennen tuttu oikeastaan vain Avaimen Punainen tiili -albumilta ja yöbusseista, jotka olivat ehtineet kääntyä Itäväylälle ennen kuin tajusin aamuyön tuntien klähmässä nousta pois kyydistä ihmetellen, missä hitossa oikein olen.  

Ajatuksena oli viivähtää Herttoniemessä pari vuotta ja vivuttaa sitten itsemme takaisin itäiseen kantakaupunkiin. Mutta täällä olemme yhä. Ensimmäistä kertaa elämässäni – lapsuuskodin, useiden kaupunkien ja lukemattomien asuntojen jälkeen – tuntuu, että olen juurtunut. Että täällä on koti.

Maakuntia ja kaupunginosia

Kun siirsin elämäni varovaisen kokeilevasti Turusta Helsinkiin, tein medianomi-opintojen viimeistä harjoittelua aikakauslehti Oliviassa. Ensimmäisien päivien aikana kyselin muulta toimituksen väeltä, missä he asuvat. Vastaukset tuntuivat hassuilta: Ullanlinnassa, Punavuoressa, Kalliossa. Niin eli Helsingissä siis, totesin enemmän kuin kysyin.

En ymmärtänyt ollenkaan, miksi piti eritellä kaupunginosakin. Jos kysytään, mistä minä olen kotoisin, vastaan Pohjamaalta. Se riittää, vaikka alue on jättimäinen ja voisin tarkentaa olevan kotoisin Pohjanmaalta, Vaasan Vähänkyrön Järvenkylästä, Jokivarsitieltä, siitä mansikkamaan ympäröimästä punaisesta talosta pian Saarensivun vanhan kyläkoulun riippusillan jälkeen kirkonkylältä tullessa. Vain jos toinenkin on kotoisin Pohjanmaalta, saatetaan koordinaatteja tarkentaa.

En edes tiennyt, missä kaupunginosassa Turun kotimme sijaitsi, vaikka olimme asuneet siinä viisi vuotta. Keskustassa, Puolalanmäen kupeessa? Ihan vaan Turussa riitti. (Okei, jos olisimme asuneet haaveilemassamme Portsassa, sitten ehkä olisin jo Helsinkiin muuttaessani ymmärtänyt homman nimen.)

Ylpeästi itähelsinkiläinen

Nykyään olen herttoniemeläinen, ja todellakin ymmärrän, mikä ero kaupunginosien välillä on. Siinä ei ole välttämättä kyse niinkään edes mistään todellisista eroista, vaan identiteetistä. Minä olen ylpeästi herttoniemeläinen, toki helsinkiläinenkin, mutta silloinkin nimenomaan itähelsinkiläinen.

(Muistelen lämmöllä sitä 11 vuotta sitten neuvolan perhevalmennuksen ryhmäjakautumisessa hämillään ollutta Hannea, joka oli muuttanut Herttoniemeen, eikä siksi tiennyt, asuuko Länsi-Herttoniemessä vai Herttoniemenrannassa. Länsi-Herttoniemessä tietty, eli Vanhassa Herttoniemessä, eli Hertsikassa, jestas sentään, ihan eri asia kuin Herttoniemenranta.)

Jos Pohjanmaan mittakaavassa ihmiset puhuvat paluumuuttavansa lakeuksille, Helsingissä paluumuutto voi tarkoittaa sitä, että on asunut välissä jossain muualla Helsingissä ja palannut sitten kotikonnuilleen, kuten Herttoniemeen.

Olen kovasti miettinyt, mistä oma juurtumiseni johtuu. Mikä saa ihmisen, vähän vastentahtoisestikin alueelle muuttaneen, löytämään  vieraalta alueelta tunteen kodista? Metsän ja meren (sekä metroradan) ympäröimä kaupunkielo? Lapset, joiden myötä juurtuu vähän väkisinkin? En tiedä, mutta tiedän miltä se tuntuu.

Omiensa joukossa raitiovaunussa tai metrossa

Aloin viikonloppuna katsoa Aikuiset-sarjaa (joo, nyt kolmannen tuotantokauden ilmestyttyä ja vuosien ”en tajua mistä noi puhuu” -sosiaaliselon jälkeen minäkin vihdoin nakutin itseni Areenaan ja painoin ekan tuotantokauden kohdalla play ja olen kolmen jakson jälkeen fani). Ykkköskauden kolmannessa jaksossa Arttu vie Oonan yllätysreissulle tämän vihaamaan Punavuoreen, siedättymään.

He istuvat raitiovaunussa ja sitä mukaa kun Kallion tutut kadunkulmat alkavat jäädä taakse, Oona alkaa hätiköidä ja tuntea olonsa epämukavaksi. No, siihen liittyy kaikenlaista muutakin kuin Punavuori itsessään, mutta tunnistin sen komediallisesti ylivedetyn mielikuvan punavuorelaisista ja Kalliossa asuvista, sen identiteettien eron, vaikka kaupunginosien välillä on vain muutama kilometri ja hivenen yhteistä historiaakin työläiskaupunginosina keskustan laitamilla. Ja ennen kaikkea tunnistin Oonan tunteet.

Olen ihan Oonan lailla havainnoinut, miten julkisissa matkustajien habitus muuttuu kaupunginosien myötä. Vaikka itse tykkään käydä päivämatkailemassa toisenlaisissa helsinkiläisissä todellisuuksissa, metrolla Espoon puolellakin, huomaan joka kerta kotimatkalla tuntevani oloni levollisemmaksi, enemmän minuksi, kun matkustajat ympärilläni alkavat vaikuttaa itähelsinkiläisiltä. Tietämättäni jännittyneet hartiat laskevat, tunnen olevani omieni joukossa. Kotona.

Juurtuneita juuria ei saa ehjinä siirrettyä

Juurtumisessa on huonokin puolensa. Niitä maahan kietoutuneita juuria kun ei noin vain vedetä enää irti. Olisi paljon vapauttavampaa elää kuten ennen Herttoniemeä, valmiina muuttamaan innoissaan minne vain, ottamaan uudet alueet haltuun. Viimeistään Kivinokka (joka on maantieteellisesti osa Herttoniemeä sekin) ja siellä oleva kesämaja ja palsta ovat valaneet elon perustan tänne niin vahvasti, että olisi vaikeaa ajatella elämää muualla.

Viime syksynä kuitenkin latasin puhelimeeni Oikotie-sovelluksen ihan vain itseäni kiduttaakseni. Oli tullut aika luopua työhuoneestani, ikiomasta ja hallittavasta tilastani, kun aikaisemmin yhteisen huoneen jakaneet lapset saivat omat huoneensa. Katselin asuntoja etenkin Vuosaaresta, ja parin sellaisen 60–70-luvun taiteilijakodin kohdalla olin ihan vetelänä. Samalla hinnalla huone lisää, kaksi vessaa, atrium-pihoja (jestas sentään!), metro kulkee, minkä lisäksi metsää ja etenkin merta on sielläkin – miksi ei muutettaisi?

Lapset ja puoliso olivat kauhuissaan sekoilustani, ja hiljalleen (etenkin miettiessäni järjellä noiden asuntojen ylläpitokustannuksia) omakin panikointini oman huoneen menettämisestä helpotti. Yhä harvemmin sormi hakeutui Oikotie-namiskalle ja lopulta poistin koko sovelluksen.

Äkkiä kotiin täältä

Muutama viikko sitten fillaroin Vuosaaressa tuon alueen ohi, josta olin asuntoja katsellut. Sinällään kivaa aluettahan se, ei siinä.

Mutta vatsa muljahti ikävästi ja päälle laskeutui kylmäävä paino, kun mietinkin, että minä hullu olisin melkein ollut valmis raahaamaan perheemme tänne. Tänne, pois Herttoniemestä, ihan liian kauas Kivinokasta. Pois kaikesta, jonka ympärille olemme muistomme, historiamme ja meidät kutoneet. Pois meidän kotikaupunginosastamme.

Poljin fillariin lisää vauhtia ja ihan itketti. Sitä mukaa kun maisemat alkoivat muuttua tutummiksi, kylmäävä tunne yltä alkoi varista pyörätielle. Herttoniemen kulmilla huoahdin helpotuksesta ja lämpö liikahti sisällä. Täällä on hyvä olla, täällä olen kotona.

Pyöräilin tänään aamun luistelutunnilta kotiin kaatosateessa. Sade piiskasi vaatteet likomäriksi muutamassa minuutissa ja valtavista lätäköistä ajaessa vesi roiskui silmälaseihin asti. Jos olisin voinut, olisin laittanut silmät kiinni ja leijunut hymyillen läpi syksyisen tunnelman.

On ollut kauhean kuiva ja kauhean kiireinen syksy. Vasta vesisade herätteli luonnon syksyisen tuoksun esiin, tasasi sisäistä kelloani syyskuuhun. Havahduin, että luonto on alkanut taipua ruskaan. Missä välissä se on tapahtunut? Koivuissa vihreyden seassa hehkuu keltaisia lyhtyjä, ja haapojen havinan sekaan on ilmestynyt kahinaa.

On lohdullista, että vaikka minä en ehdi kuin olla solmussa omien aikataulujeni kanssa, luonto jatkaa kulkuaan. Vuodenajat vaihtuvat, pysyin minä perässä tai en. On jotain pysyvää, jotain mihin luottaa ja nojata.

Koko viime kevät ja nyt alkusyksy ovat olleet tappavan kiireisiä. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Liian täydestä työkalenterista toki, mutta siinä on muutakin. Moni asiaa hiertää, ja yritän ilmestyneiden rakkojen perusteella paikallistaa, missä syy on. Tällä hetkellä lätkin hiertymien päälle vain laastareita, mutta jokainen rakkoisilla jaloilla juossut tai hiihtänyt tietää, että se ei pidemmän päälle riitä. Joskus jo pari kilometriä saattaa aiheuttaa hiertymiin niin pahan tulehduksen, että siihen tarvitaan lääkitystä.

Kaiken vereslihaisen kiireen keskellä olen pitänyt mielessäni kiintopisteen: marraskuu.

Viime vuonna marraskuun lopussa huomasin, että kun muut tuntuivat riemuitsevan marraskuusta selviämisestään, minä en olisi vielä tahtonut luopua siitä. En ollut saanut tarpeekseni sen pimeydestä, en ollut vielä tarpeeksi maannut sen synkkyydessä, joka ennen tuntui piikikkään terävältä, mutta joka on nykyisin muuttunut armollisen pehmeäksi.

Vietin vuosia epäsovussa marraskuun kanssa. Luulen, että vasta viljelypalsta on saanut minut ymmärtämään marraskuun ihanuuden, luonut paremmin yhteyden minun rytmini ja luonnon rytmin välille. Marraskuu on lepokuukausi hektisen, helmi-maaliskuulla alkaneen, palstakauden jälkeen. Marraskuussa palstan sato on korjattu, metsän antimet säilötty ja maa on vaipunut lepoon. On myös minun aikani levätä.

Kun ennen pelkäsin etukäteen, miten selviydyn marraskuun pimeydestä, nyt juuri pimeys on se asia, jota odotan. Se on paatuneelle puuhastelijalle armelias lupa hetken vain olla ja pysähtyä niiden asioiden äärelle, joille ei kesän valoisuudessa ehdi tai ainakaan malta aikaansa antaa.

Tahdon nukkua överipitkiä yöunia, hyssytellä kirjan kanssa jo alkuillasta, neuloa mökillä hiljaisen luonnon ympäröimänä ja katsoa leffoja jalat solmuilla muun perheen kanssa. Tahdon olla lähtemättä kotoa yhtään mihinkään iltaisin, edes kotipihalle. Tahdon nauttia sateesta, mutaisista lenkeistä autioituneilla metsäpoluilla ja pimeyden luomasta vastakohdasta edellisten kuukausien valolle.

Olohuoneen pöydällä on kimpullinen palstalta poimimiani kesäkukkia. Viimeinen yltäkylläinen kimpullinen kesää. Se näyttää kepeydessään ihan hassun kesäiseltä kodissa, jonka valoon ovat hiipineet syksyiset varjot. Haikeaa, mutta olen valmis siirtymään päivien mukana.

Tuntuu hyvältä aistia marraskuun lähestyvän.