Elokuun viimeinen viikonloppu, vuoden viimeinen kesäinen viikonloppu, kesän viimeinen festariviikonloppu. Harvemmin tietää, että pariin päivään tiivistyy niin paljon tärkeiden asioiden repaleita, joista vielä pitää kiinni kaikin voimin.
Tietämättömyys on usein armollistakin; viimeiseen kertaan ei tiivisty niin suuria odotuksia ja tunteita, sen lopullisuutta ei ehdi surra. Se vain lipuu ohi, kunnes huomaa, että ohoh sataa lunta, lapsi muutti omilleen ja kuperkeikka ei enää onnistu ilman että alkaa pyörryttää.
Mutta Festivaali-festivaaliin tiivistyi paljon tiedostettuja viimeisiä, joita alleviivasi kokemusten kollektiivisuus. Oli yhdessä tuttujen ja tuntemattomien kanssa hätäisen surullista ja haikean onnellista samaan aikaan.
Samaan aikaan kun Festivaali oli viimeisien juhlaa, se oli myös historian ihka ensimmäinen Tampereen Pyynikin harjumaisemissa järjestetty Festivaali. Ei pieni, mutta ei suuren suurikaan, ei mainstream, mutta ei täysin indiekään. Puolisolle lähetin viestin, jossa kuvailin Festivaalin tunnelman olevan kuin tamperelainen 1970-luvun rokkari olisi käynyt kuksimassa Flow’ta, mistä lopputulemana putkahti tämä festarivauva.
Lisää ääntä ja valoa
Pyynikille siis vaelsin minäkin, vaihdettuani ripulikiireisen arkiviikon paljettihameeseen ja siskoihini. Tuoksui aurinkorasva, kuivuutta köhivä nurmikko ja CoolHeadin karkkinen hapanolut, jonka vaaleanpunaisilta salmiakkiufoilta maistuva makea kirpeys sai olutkonservatiivin minussa vaihtamaan kantaansa.
Pyynikin kesäteatterin tuntumaan rakennetulla festivaalialueella oli kolme lavaa, joiden välissä sukkuloimme. Olisin tahtonut nähdä jokaisen esiintyjän, mutta moinen on sula mahdottomuus.
Tägätessäni Arppan festivaalipäiväkirjavideoihini Instagramissa ja viestiketjua selatessani huomasin tägänneeni Arppan pari vuotta sitten julkaisuun, jossa oli Sportifyn luoma lista vuoden 2020 eniten kuuntelemistani bändeistä. Nauratti, kun huomasin tuo listan olevan muidenkin bändien kohdalta lähes identtinen Festivaalien esiintyjälistaukseen.
Keitä muita esiintyjiä siellä sitten oli, iki-ihanan Arppan lisäksi?
Esimerkiksi Vesta, jonka keikkoja kokiessa en voi olla miettimättä, missä hän oikein käy lataamassa sieluaan. Tuntuu, että joka esiintymisellä hän puristaa ja valuttaa sen ihan tyhjäksi. Yleisössä omakin sydämeni kouristeli tuon valuman voimasta.
Ja Ruusut. Bändi, joka piristävällä tavalla rikkoo niin sanottuja bändin rajoja. Kaikki tekevät ja soittavat vähän kaikkea, lauluosiotkin vedetään ristiin. Ruusuja kuunnellessa tekee mieli hyppiä, itkeä, tanssia, laulaa ja karjua – samaan aikaan.
Niin ja Ursus Factory. On festariheiloja ja sitten on festaribändejä. Normielämään ne eivät oikein istu, mutta festareilla ne ovat niin ihania, että ne voisi vaikka nielaista kokonaisena. Ursus Factory on minun sellainen. Se taikoo hävyttömän energiakuplansa mihin vain, ja sen vaikutusalue tuntuu, vaikka ei olisikaan (tällä kertaa) kykeneväinen lavan edustan geimehin.
Ah, ja sitten Antti Autio. Siinä on jotain niin pehmeää ja pinnan alla räiskyvää kapinaa samaan aikaan, että etenkin keikoilla tuntuu kuin jotain olisi hiljalleen nyrjähtämässä sijoiltaan, hyvällä tavalla.
”Tarvitaan vain lisää ääntä
Ja lisää ääntä ja lisää ääntä
Styrkkareita subbareita
Festareita Orkestereita
Soittokuntakuoroja
Uusia lauluja
Uusia tapoja uskoa että valo lisää valoa”
Minä tanssin ja lauloin itseni hurmioon, valutin kuonaa bassoaaltojen poiskuljetettavaksi ja jollain vain keikoilla syntyvällä maagisuudella sain takaisin uskoani siihen, että ehkä se tosiaan on niin, kaikesta huolimatta. Valo lisää valoa.
Paljaita sääriä, sadekuuroja ja ranskanperunoita
Festivaalien esiintyjien välispiikeissä toistui suloinen hämmennys siitä, miten messissä yleisö on ja miten maagista on lopettaa festarikesä näin. Vaikka arkiviikkojen keskellä olevilla festareilla ei pääse sellaiseen kesäloman aikatauluttomuuden mahdollistamaan täydelliseen painottomuuden tunteeseen, voin yhtyä esiintyjiä puheisiin.
Kaikkialla kaikui elokuun, kesän viimeisiä.
Perjantaina kuljimme festareiden jälkeen viikonloppua poreilevan Tampereen läpi jatkoille Aaltone-baariin, joka oli auki viimeistä viikonloppua tälle kaudelle sekin. Istuimme terassilla, hämärä vanui ympärillä pehmeänä ja lämpö tönötti paikallaan uneliaan raukeana. Siitä kokonaisuudesta olisi melkein voinut leikata ilmasta palasen ja laittaa taskuun talteen.
Oli käsin kosketeltavaa, että tämä on viimeinen paljaiden säärien ulkoilutusviikonloppu ennen villasukkakauden alkua.
Lauantaina iltasella satoi. Kolusin neljät festarit tänä kesänä, mutta nyt ensimmäisen kerran repun pohjalla kulkevalle sadeviitalle oli käyttöä. Sade ei kuitenkaan pessyt pois lämpöä. Odottelimme kovimman saderyöpsähdyksen ajan katoksen alla ranskanperuna-annoksen jakaen ja juttelimme niitä näitä. Tiedättekö, samalla tavalla kuten joskus teininä, kun oli aikaa tapettavaksi asti ja hengattiin jossain antaen hajanaisten lauseiden kulkea päämäärättömästi.
Sateen kohinan näki vain puihin aseteltujen tunnelmavalojen valokeiloissa.
Ursus Factoryn kaksikko pohti yhdessä välispiikissään, että on esimerkiksi koti ja kotikoti ja sitten ruoka ja ruokaruoka. Ja sitten on festativaali ja Festivaali-festivaali.
Ja minä pohdin, että ehkä sellaisen arvonimen voi tosiaan ottaa, kun päättää festarikesän.
Sanotaan, että toisessa ärsyttävät piirteet kertovat itseasiassa ärsyyntyjästä itsestään. Oikeastaan piirre tai tapa kuulemma ärsyttää siksi, että siinä on itselle jotain kipeää: häpeää tai esimerkiksi jotain, mitä haluaisi itselleen.
No, kerron nyt yhden nolon puolisooni liittyvän ärsytyssalaisuuteni:
Minua ärsyttää hänen tapansa kuunnella äänikirjaa tekemättä mitään. Siinä se ryökäle vain pötköttelee sängyllä tai sohvalla tuijotellen kaukaisuuteen, siis vain on. Kirjaa lukiessa tämä on hyväksyttävää, sillä koen lukemisen itsessään tarpeeksi kehittäväksi ja jotenkin noh jaiks, yleväksi. Mutta jos äänikirjaa kuuntelee noin vain tekemättä mitään, sehän on hirvittävää ajan hussaamista ja ärsyttävää lorvailua. Samalla voisi tehdä jotain hyödyllistä!
Paljastaessani tämän ärsytykseni – hyvässä hengessä – ystävien ja puolison kanssa illallispöydässä istuessa, kaikki nauroivat. Jokainenhan sen nyt sinusta voi arvata, sanoivat. Ja puolisoni tokaisi hymyillen että kai hän sen nyt on huomannut sanomattakin. Hänellä on vain tarpeeksi pokkaa olla välittämättä sanattomasta ärsyyntymisestäni ja pötkötellä menemään.
Kirpaisi, kun tajusin, että tosiaan, tämäkin ärsyyntyminen kimpoaa takaisin minuun.
Kun ärsytystä vähän raaputtaa, alta paljastuu se, että minä olen aivan tolkuttoman kateellinen puolison ajallista väljyyttä antavasta työrytmistä ja työstä, joka ei valu vapaa-ajalle (ainakaan samoissa määrin kuin omani). Miksi minulla ei ole aikaa moiseen pötköttelyyn? Miksi minun pitää täyttää jopa äänikirjahetket jonkun tekemisellä, suorittamisella? Luultavasti myös kadehdin hänen kykyään sulkea häiritsevät asiat (Tiskit! Pyykit! Jos ei nyt muuta niin huonekasvien pölyjen pyyhkiminen sentään!).
Kateus puolison äänikirjakuuntelutapaa kohtaan kertoo jotain olennaista – ei tosin yllättävää – omasta elämänrytmistäni. Samalla se on ihan kamalaa marttyyrisaissea.
Siksi annoin itselleni kesälle haasteen: pyrin kuuntelemaan ainakin tunnin äänikirjaa putkeen, tekemättä samalla mitään muuta. Helppoa sanoisi joku, mutta aivan kamala ajatus minulle. Kesälomaa piti antaa kulua pari viikkoa, kunnes olin laskeutunut tarpeeksi levolliseen tunnelmaan. Aloitin helposta. Kuuntelin äänikirjaa kesälomareissulla, matkatessamme. Se oli hyvä ensikosketus haasteeseen, sillä samalla kun kuuntelin kirjaa ihan vain maisemia tuijottaen (en kaivanut esiin neuletyötä!), me kuitenkin liikuimme, jotain tapahtui.
Lopulta napsin pelkälle äänikirjalle pyhitettyä pötköttelyaikaa sieltä-täältä. Makailin pihanurmella silmät kiinni ja äänikirja korvissa. Tuijotin raukeana uimarannan hulinaa aurinkolippani alta, tarinan soljuessa kuulokkeista. Se oli oikeastaan aika ihanaa. Päästä sellaiseen tekemättömyyden flow’hun.
Noh, nyt arjen alettua moisille pötköttelyhetkille ei todellakaan ole ollut aikaa. Sinällään se ei haittaa, sillä nautin äänikirjani mieluitenkin juuri jonkun muun ohessa. Äänikirjat antavat mahdollisuuden sukeltaa tarinaan silloinkin, kun puuhaa jotain muuta: käy juoksulenkillä, ripustaa pyykkejä, kitkee rikkaruohoja, imuroi tai fillaroi (kuuloke vain toisessa korvassa) paikasta toiseen.
Mutta silti tahtoisin pitää tästä testistä mukanani ajatuksen ja tavoitteen, ikään kuin sellaisen arjen tasapainon mittarin. Arjen pitäisi lähtökohtaisesti aina olla sellaista, että siihen halutessani mahtuisi hetkiä, kun voin vain makoilla ja kuunnella äänikirjaa.
Kuukauden kirjanelikko + alekoodi Storyteliin
Tällä pohjustuksella päästään elokuussa lukemieni ja kuuntelemieni kirjojen pariin (suhdeluku taas perinteinen 50/50). Nelikkoon mahtui omaelämäkertojen rautamuotteja rymistelevä kirja, menetysromaani, jota olisin halunnut rakastaa, lohtua tuova itkuromaani ilmastoahdistuneelle mielelle ja esseistin ajatuksia lapsen menettämisestä.
Jos et ole vielä kokeillut yhteistyökumppanini Storytelin ääni- ja e-kirjasovellusta, tämän linkin kautta pääset nappaamaan itsellesi 30 päivää ilmaista kuuntelu- ja lukuaikaa.
Lukupiirin kesälomalla luimme / kuuntelimme muiden piiriläisten kanssa Tiia Rantasen Suurin piirtein -kirjaa. Se on elämänkerrallinen esikoiskirja, joka osui mehukkaasti julkaisussaan lähelle aikaa, kun taaaaaas kerran oltiin närkästyneitä siitä, miten vaikuttajat – joihin myös Rantanen lukeutuu – vievät milloin kenenkin duunit tyhjästä nyhjäistyllä ”valmiilla yleisöllään” ja aseteltiin rajaa siihen, kenellä on oikeus tehdä milloin mitäkin (taiteen)lajia, kuten nyt pyrkiä julkaisemaan kirjoja.
Rantanen vie tämän vielä pidemmälle, sillä kirja on saanut ihmiset ärsyyntymään myös siitä, kenellä on oikeus julkaista omaelämänkertoja (hemmetisti töitä tehneillä, massia takoneilla tai vaihtoehtoisesti kultaa voittaneilla ja mielellään vähintään kuusikymppisillä). Huomasin myös itse nikottelevani tämän asian kanssa, niin tottunut elämäkertojen narratiiviin olen, että vasta kirjan jälkeen tajusin, miten mehukkaasti Rantanen rymistelee elämäkertojen rautamuotteja.
Rantanen ei tekstissä nosta itseään elämäkertakorokkeelle ihasteltavaksi, vaan sen sijaan alleviivaa tavanomaisuuttaan ja iskee juttua elämän varrelle tupsahtaneista pienistä ja isoista sattumuksista, ihmissuhteistaan ja siitä, miten huikentelevaisen syntistä ja ihanaa aikaansaamattomuus voi olla.
Tärkeintä ei ole onnistuminen vaan se, että on hyvä tarina kerrottavaksi, kirjassa sanotaan. Ja tarinat ja niiden kertomisen Rantanen taitaa, vitsi mitä juttuja! Koska tunnen Rantasen myös oikeassa elämässä ja olen päässyt kuulemaan hänen tarinoitaan livenä, välillä kirja välissämme tökki ja mietin, että Tiia kertoisi nämä jutut livenä vielä hersyvämmin.
Lukupiirissä Suurin Piirtein herätti kepeälukuiseksi ja viihdyttäväksi kirjaksi yllättävän paljon ja yllättävän syvälle menevää keskustelua. Kirjan näennäisen kepeyden ja tarinallisuuden taakse kätkeytyy isoja puheenaiheita, kuten keskinkertaisuus ja siihen liittyvät suuret tunnemytyt. Meitä puhutti myös oman elämän tarinat ja muistot sekä niiden katoavaisuus. Kirjan mielenkiintoisin teema on menestyminen, erinäiset saavutukset. Ne ovat kuitenkin asioita, joihin jokaisella ihmisellä on omanlaisensa mittaristo.
Miranda Cowley Hellerin esikoismenestysromaanin aloitus on mehukas: Elle on juuri pettänyt puolisoaan nuoruudenrakkautensa kanssa, suvun kesäpaikassa vietettyjen juhlien päätteeksi. Teko sysää Ellen kyseenalaistamaan aikaisemmat valintansa, kun sydän ottaa matsia järjen kanssa.
Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: tunti tunnilta nykyisyydessä, minkä rinnalla kulkee menneisyys lähtien Ellen lapsuudesta. Kirjan osat on nimetty kirjan henkilöiden mukaan, mikä aiheutti hämmennystä, sillä minäkertoja kuitenkin pysyy läpi kirjan samana.
Olin kovasti valmis rakastamaan tätä kirjaa. Se sijoittuu Cape Codille, kaaren muotoiselle niemimaalle Yhdysvaltojen Massachusettsin itäkolkassa, jossa mereen laskevat hiekkarannat ovat pitkiä ja luonto kasveineen ja eläimineen monivivahteista. On ränsistynyt kesäpaikka, jonka suku haluaa olevan juuri sellainen; elämää nähnyt ja historiaa kerroksittain tallentanut. Ja luvassa on rakkautta, salaisuuksia ja erään perheen tarina, sellainen kunnon lukuromaani, ah!
Ensimmäiset sata sivua kuitenkin haukottelin. Taas yksi elämässään sekaisin oleva keski-ikäinen nainen. Ja vielä sellainen, jonka kautta kuvattu yksiavioisuuden ehdottomuus ja vaihtoehdottomuus tuntui tänä vuonna julkaistulle kirjalle kummallisen ahtaalta. Entententen-jahkailu kahden miehen välissä alkoi kyllästyttää.
Sadan sivun jälkeen tarinaan alkaa kuitenkin tulla lisää kerroksia. Menneisyys keriytyy langanpätkä kerrallaan esiin ja henkilöhahmoihin tuli verevyyttä. Muutamana yönä kävi niin, että ”ihan vain 15 minuuttia kirjaa ja sitten nukkumaan” venähti tunneiksi, romaanin jännityksen pitäessä nenän kiinni kirjassa.
Mutta silti kirja jätti jotenkin valjun olon. Ehkä se on ennakkohehkutuksen vika, ehkä tähtien asennon. Ymmärsinkö jotain vain ihan väärin, kun niin moni muu on tästä haltioissaan? Romaanissa on kyllä valtavan kaunista kerrontaa, vaivalla hiottuja lauseita, joita tekisi mieli alleviivailla. Päähenkilön äiti on ilahduttavan poikkeava (iso)äitihahmo, mutta hän onkin henkilöhahmoista ainoa, josta saan vähän paremmin kiinni. Se minut koukuttanut jännityskin on luotu niin kammottavan asian ympärille, että mietin jo hetken, mikä helvetti minussa on vikana.
Järisyttävän upea ja lyyrisen surullinen romaani ajasta, jossa eletään niiden päätösten jälkeen, joita me ihmiset nyt teemme.
Maailmaa kohdanneen katastrofin jäljiltä maapallolta on loppumassa puhdas vesi. Jäljellä olevia juomavesivarantoja ja niiden varassa sinnittelevää ihmiskuntaa hallitsee sotilasdiktatuuri. Merenpinnan nousu on jättänyt alleen maita, ja osa jäljellä jääneistä maista on niin pahasti saastuneita, että niille ei ole asiaa. Menneestä maailmasta ei ole jäljellä juuri mitään – sen käsittämättömästä materiamässäilystä kertovat vain muovihautoihin upotetut menneen ajan teknologiat ja perinteistä teemestarien sukupolvien ajan kirjoittamat päiväkirjat, teemestarin kirjat.
Jossain Kuusamon kohdilla on pieni kylä, jossa sielläkin kulttuurit ovat luontaisesti sitten meidän aikamme sekoittuneet, ja kylän teemestarin arvo on siirtymässä sukupolvelta seuraavalle. Isältään perimänsä teemestarimanttelin myötä Norian harteille siirtyy myös edeltäjiensä tarkkaan suojelema salaisuus.
Kirja on luokiteltu scifiksi, jota en koe omaksi lajityypikseni, mutta Itäranta on kirjoittanut tieteisromaaninsa kuin runoksi. Teksti on viipyilevää, aivan hengityksen salpaavan koskettavaa. Kaiken kaameuden alla on myös sellaista rauhaa, jota kohden koen joka ihohuokosta myöten vetoa. Pelkistetyn elämänmenon rauhallisuutta ja arjen verkkaisuutta. Ja ylipäätään asioiden arvostamista; käsityötaidot, kirjat, vähäiset käyttöesineet, perheenjäsenet, ruoka.
Kuuntelin 10 vuotta sitten julkaistun kirjan vasta nyt, tehdessäni yhteistyötä kirjaan perustuvan elokuvan, Veden vartijan, kanssa. Vaikka alkuun harmittelin, miten saatoin löytää näin sisuskaluja rutistelevan kirjan vasta nyt, saattoi olla parempi näin. Kirjan maailma on dystooppinen, mutta siinä on pelottavan paljon yhteneväisyyksiä ympärilläni olevan maailmaan.
Kirja toimikin itselleni ikään kuin itkukirjana. Samalla tavalla kuin sydänsuruissa vellotaan kuunnellen itkubiisejä, tämä kirja ahdistavuudessaan samalla kevensi oloani. Koin ahdistukseni maapallon tilasta tulevan nähdyksi ja ymmärretyksi, tunsin etten ole suruni kanssa yksin. Siitäkin huolimatta, että kirjan toivo on hyvin häilyväistä.
Minun olisi syytä pitää kirjaa siitä, kenen suosituksesta mikäkin kirja on päätynyt luettavakseni tai kuunneltavakseni. Sitten voisin tarvittaessa hakea uudestaan ymmärrystä sille, mikä toisen on saanut kirjassa syttymään, keskustella kirjan herättämistä ajatuksista. Koska häkellyin tämän kirjan äärellä, olin vähän hukassa.
Joan Didion oli yhdysvaltalainen kirjailija ja esseisti, jonka omaelämäkerrallinen Iltojen sinessä -kirja pohtii vanhemmuutta, lapsen menetystä ja vanhenemista. Kirja keskittyy etenkin Didionin 39-vuotiaana kuolleen tyttären, Quintana Roon, ympärille.
Luulen että aiheen kipeys saa aikaa sen, että kirja kiertelee ja kaartelee, hakee punaista lankaansa, ihan kuin Didionilla olisi sisäinen pakko kirjoittaa aiheesta, mutta liian vähän voimia voidakseen sitä tehdä. Didion kokee syyllisyyttä aikuisen lapsena kuolemasta ja kysyy jokaisen lapsensa menettäneen vanhemman tavoin, olisiko voinut tehdä jotain toisin.
”Yksi hänen pysyvistä peloistaan (se selvisi minulle vasta paljon myöhemmin) oli, että John kuolisi ja vain hän jäisi huolehtimaan minusta. Miten hän saattoi edes kuvitella, etten minä huolehtisi hänestä?
Ennen kysyin itseltäni niin.
Nyt kysyn päinvastoin:
Miten hän olisi voinut edes kuvitella, että minä pystyisin huolehtimaan hänestä?”
Kivun, omassa vanhemmuudessa epäonnistumisen pelko on niin vahvaa, että minäkin tunnen sen. Minä ymmärrän sen. Silti tekstin yllä pysyy koko ajan harso, ihan kuin lukijan ei tahdottaisi antaa nähdä koko totuutta. Ja se on tietenkin varsin ymmärrettävää, kun kirjoitetaan kuolleesta tyttärestä (ja kirjoittaja on yhdysvaltalainen), mutta silti samalla tuntuu kuin osa päälauseista puuttuisi ja tekstiin olisi jätetty irrallaan leijuvia sivulauseita.
Kirjassa häiritsee myös outo brassailu. Nimiä (jotka eivät sano minulle mitään) tunnutaan lueteltavan ihan vain nimien itsensä takia, ei siksi, että ne liittyisivät tarinaan mitenkään. Myös se, että luetellaan nimillä milloin mitäkin hotelleja, lentoyhtiöitä, tavarataloja ja vaatemerkkejä, tuntuu tarpeettomalta, sanojen päälle liimatulta ”häikäisty tästä” -huomiotarralta. Tai ehkä tuo kaikki on ollut älymystöseurapiireissä suihkineelle Didionille niin normaalia, että se tökkii vain kaltaiselleni maajussien sukuiselle, joka elää ilmastokriisin aikaan.
Tämä oli ensimmäinen lukemani Didion, ja vaikka olin sen kanssa ihmeissäni, jotain se liikautti. Kurkkasin jo Didionin muuta tuotantoa, että josko uskaltaisi kokeilla.
