Pyöräilin tänään aamun luistelutunnilta kotiin kaatosateessa. Sade piiskasi vaatteet likomäriksi muutamassa minuutissa ja valtavista lätäköistä ajaessa vesi roiskui silmälaseihin asti. Jos olisin voinut, olisin laittanut silmät kiinni ja leijunut hymyillen läpi syksyisen tunnelman.

On ollut kauhean kuiva ja kauhean kiireinen syksy. Vasta vesisade herätteli luonnon syksyisen tuoksun esiin, tasasi sisäistä kelloani syyskuuhun. Havahduin, että luonto on alkanut taipua ruskaan. Missä välissä se on tapahtunut? Koivuissa vihreyden seassa hehkuu keltaisia lyhtyjä, ja haapojen havinan sekaan on ilmestynyt kahinaa.

On lohdullista, että vaikka minä en ehdi kuin olla solmussa omien aikataulujeni kanssa, luonto jatkaa kulkuaan. Vuodenajat vaihtuvat, pysyin minä perässä tai en. On jotain pysyvää, jotain mihin luottaa ja nojata.

Koko viime kevät ja nyt alkusyksy ovat olleet tappavan kiireisiä. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Liian täydestä työkalenterista toki, mutta siinä on muutakin. Moni asiaa hiertää, ja yritän ilmestyneiden rakkojen perusteella paikallistaa, missä syy on. Tällä hetkellä lätkin hiertymien päälle vain laastareita, mutta jokainen rakkoisilla jaloilla juossut tai hiihtänyt tietää, että se ei pidemmän päälle riitä. Joskus jo pari kilometriä saattaa aiheuttaa hiertymiin niin pahan tulehduksen, että siihen tarvitaan lääkitystä.

Kaiken vereslihaisen kiireen keskellä olen pitänyt mielessäni kiintopisteen: marraskuu.

Viime vuonna marraskuun lopussa huomasin, että kun muut tuntuivat riemuitsevan marraskuusta selviämisestään, minä en olisi vielä tahtonut luopua siitä. En ollut saanut tarpeekseni sen pimeydestä, en ollut vielä tarpeeksi maannut sen synkkyydessä, joka ennen tuntui piikikkään terävältä, mutta joka on nykyisin muuttunut armollisen pehmeäksi.

Vietin vuosia epäsovussa marraskuun kanssa. Luulen, että vasta viljelypalsta on saanut minut ymmärtämään marraskuun ihanuuden, luonut paremmin yhteyden minun rytmini ja luonnon rytmin välille. Marraskuu on lepokuukausi hektisen, helmi-maaliskuulla alkaneen, palstakauden jälkeen. Marraskuussa palstan sato on korjattu, metsän antimet säilötty ja maa on vaipunut lepoon. On myös minun aikani levätä.

Kun ennen pelkäsin etukäteen, miten selviydyn marraskuun pimeydestä, nyt juuri pimeys on se asia, jota odotan. Se on paatuneelle puuhastelijalle armelias lupa hetken vain olla ja pysähtyä niiden asioiden äärelle, joille ei kesän valoisuudessa ehdi tai ainakaan malta aikaansa antaa.

Tahdon nukkua överipitkiä yöunia, hyssytellä kirjan kanssa jo alkuillasta, neuloa mökillä hiljaisen luonnon ympäröimänä ja katsoa leffoja jalat solmuilla muun perheen kanssa. Tahdon olla lähtemättä kotoa yhtään mihinkään iltaisin, edes kotipihalle. Tahdon nauttia sateesta, mutaisista lenkeistä autioituneilla metsäpoluilla ja pimeyden luomasta vastakohdasta edellisten kuukausien valolle.

Olohuoneen pöydällä on kimpullinen palstalta poimimiani kesäkukkia. Viimeinen yltäkylläinen kimpullinen kesää. Se näyttää kepeydessään ihan hassun kesäiseltä kodissa, jonka valoon ovat hiipineet syksyiset varjot. Haikeaa, mutta olen valmis siirtymään päivien mukana.

Tuntuu hyvältä aistia marraskuun lähestyvän.