Toukokuun viimeinen päivä, mikä tarkoittaa sitä, että minä ja puoliso onnistuimme luovimaan läpi harrastusruuhkan.
Kulunut kuukausi on ollut perheen harrastusten kannalta ihan kreisi. Tavanomaisten harrastusten päälle lapset aloittivat yhteensä kolme uutta harrastusta, joista jokaisessa on kaksi treenikertaa viikossa. Yksi harrastuksista on testissä, jotta saatiin varmuus, että lapsi aivan varmasti tahtoo syksyllä vaihtaa taaperona aloittamansa harrastuksen siihen. Toinen harrastus oli kuukauden tehokkaassa tahdissa tahkottu tekniikkauimakoulu. Kolmas harrastus on kauan toivottu uusi harrastus, johon vihdoin tuli tilaa uudelle harrastajalle.
Tämä kaikki tarkoitti kuutta uutta treenikertaa viikkoon ja sinne tänne kalenteriin ilmestyviä pelejä – siis minun, puolison ja lasten jo olemassa olevien harrastusten sekä pelien päälle. Koska jokainen harrastus on uusi ja treenit uusissa paikoissa, ovat lapset tarvinneet näin alkuun meidän vanhempien tukea ja apua kulkemiseen ja uusiin rutiineihin. Ja kun toukokuusta on kyse, vanhoihin harrastuksiinkin on liittynyt kaikkea extraa: kenraaleja, myyjäisiä, juhlia, esityksiä. Eikä mennä nyt edes siihen, miten kouluviikot ovat olleet täynnä retkiä, vierailuja ja erikoispäiviä, joihin on pitänyt muistaa uudet aikataulut, eväät ja asut.
Ihanaa, toki ja samalla, huhuhuh. Onneksi on ollut vähän laskutettavaa duunia, sillä tämän kaiken aikatauluttaminen ja hoitaminen on käynyt puolipäivätyöstä.
Harrastusruuhkainen toukokuun on ollut hyvänä muistutuksena siitä, miksi tahdon kasvattaa lapseni kaupungissa: heillä on mahdollisuus löytää itselleen mieleiset harrastukset laajasta valikoimasta, minkä lisäksi he näin koululaisikäisinä pääsevät jo itse kulkemaan harrastuksiinsa pyörällä ja / tai julkisilla.
Jos joutuisin aina kuljettamaan lapsia heidän harrastuksiinsa ja odottelemaan treenien ajan, saisin sanoa moikat joko yöunille sekä (mielen)terveydelleni tai vaihtoehtoiesesti omille harrastuksilleni (jotka sain kunnolla takaisin elämääni kuuden lapsiperhevuoden jälkeen kaksi vuotta sitten) ja muutenkin omalle vapaa-ajalleni.
Tämän kevään taitoluistelutreenini onneksi loppuivat huhtikuuhun, mutta piano-opettajalle olen toukokuun ajan maksanut siitä, että olen tehnyt hänen kanssaan läksyjä, sillä pianoon ei ole muuten ollut aikaa edes koskea. Pilatekseen olen päässyt vain ja ainoastaan studion joustavien korvaustuntien ansiosta. Kirjapiirissä kävin lapsi avecinani hätäisesti pulputtamassa ajatuksiani kirjasta, kunnes piti kesken kaiken lähteä fillaroimaan toisaalle treeneihin.
Palstalla olen käynyt iltamyöhään, puolison kanssa olen saanut kahdenkeskistä aikaa viimeksi huhtikuussa, ruokaa on laitettu kattilan tilavuus eikä maku edellä ja hiukset jaksoin pestä viimeksi viime viikon perjantaina.
Viime viikkojen aikoina olen hymähdellyt miettiessäni taannoiseen postaukseeni kirjoitettua kommenttia, jossa ei saatu kiinni, ”miksi vanhemmat pitävät lasten harrastuskuskauksia vastenmielisenä asiana”. Kommentoija kirjoitti myös, että hänen omille lapsilleen on merkityksellistä, että vanhemmat näkyvät harrastukissa, ja että jos ei harrastuksissa käy lapsen kanssa, jää siitä vähän ulkopuolelle.
Mutta tiedättekö mitä; mielestäni on tosi tärkeää, että myös lapsilla on jotain omaa, josta vanhemmat saavatkin jäädä ulkopuolelle! Ihan kuten koen tärkeäksi näyttää myös lapsille, että minullakin on omia juttujani, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista minä pidän kiinni.
Enhän minä esimerkiksi koulussa ole luokan takaosassa istumassa tuntien ajan, mutta voin silti olla kiinnostunut ja tukena lapsen koulunkäynnissä. Oman kokemukseni mukaan valtaosassa harrastuksia vanhemmat eivät edes saa tulla katsomaan tunteja, kokoontumisia tai treenejä. Ja vaikka saisivat, lapsi saattaa etenkin teini-ikää lähestyessään toivoa, että älä nyt äiti jää siihen roikkumaan.
Toki erinäiset esitykset, avoimet ovet, turnaukset, näyttelyt, kisat ja sen sellaiset ovat toinen juttu. Niihin tietenkin pyrin osallistumaan, niissä osana oleminen on tärkeää ja ihanaa niin minulle kuin selvästi lapsellekin. Joku roti tietenkin näissäkin: jos pelejä on kaksi viikkoon (ja pelaavia lapsia kaksi tai useampi), ei mitenkään voi olettaa, että vanhempi pystyisi tai edes yksinkertaisesti jaksaisi jokaiseen matsiin tulla katsomoon.
Tämä kuukausi oli sekamelskaisissa aikatauluissaan silti mukavakin. Olen lasten treenien aikana löytänyt uusia kivoja juoksulenkkireittejä ja treenannut kaupungin päheillä ulkokuntosaleilla, jollaisia ei kotilähiössä ole. On ollut mukava seurata ihan vieressä, miten lapset ovat alkaneet löytää paikkaansa harrastuksessa ja saaneet varmuutta kulkea uusia reittejä. Uimakoulun viimeisellä kerralla olimme koko perhe uimahallissa toisen lapsen treenien ajan. Lapsi sai todistuksen, jossa oli ruksi parin sellaisenkin uimataidon kohdalla, jota minä en osaa. Jäimme vielä pulikoimaan treenien jälkeen, ja sellainen onnellisen arjen luoma hyrinä täytti kehon.
Mutta ajatus siitä, että tämä sama tahti jatkuisi monta kuukautta ja vuotta putkeen, niinäkin iltoina, kun toukokuisen valon ja lämmön sijaan jo harrastukseen lähtiessä olisi pimeää ja taivas sylkisi hyhmäistä räntää. Ei, ei mitenkään mahdollista. Mieluummin omat harrastukset ja yhteinen vapaa-aika tehden jotain sellaista, johon koko perhe voi osallistua.
Yksiä lempparihetkiäni arjessa ovat ne illat, kun kaikilla on mahdollisuus iltapala-aikaan olla kotona, ehkä jokainen tahoillaan omissa harrastuksissa olleena. Istutaan pyöreän pöydän ääreen yhdessä, syödään ja kerrotaan päivän tapahtumista sekä kuulumisista. Teemukit höyryävät ja taustalla kuuluu koko sakin treenivaatteita pesevän pyykkikoneen hurina. Kaikilla on omat juttunsa ja menonsa, mutta ilta kokoaa kaiken yhteen.
