*-merkitty kirja saatu mediakappaleena

Lämpimästä syyskuusta huolimatta alkaa Helsinkiä myöten olla selvää, että syksy on täällä. Kirjapäiväkirjoissa mennään kuitenkin vielä kesätunnelmissa, mutta eipä se mitään. Vaikka kirjapäiväkirjani laahaavat lukutahdistani jäljessä, kirjat eivät vanhene (okei, jotkut tekstit kyllä vanhenevat hyvin epäarvokkaasti, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan).

Kesäkuussa luin kaksi kirjaa ja kuuntelin yhden. Esseeteoksen, joka antoi mahdollisuuden peilailla ajatuksiaan lukijuudesta, kirjailijuudesta, äitiydestä ja naiseudesta. Tietokirjan merestä ja merellä kulkeneista ihmisistä, mikä jäi kokonaisuutena harmillisen sirpaleiseksi teokseksi, ja jonka parasta antia olivat mereen liittyvän knoppitiedot. Romaanin, joka oli syvällinen ja kauniskielinen, toisaalta myös viihteellisen kutkuttava ja söpö, vaikkakin myös synkkä ja lopulta mysteerisyydessään jopa jännityskertomus.

Tässä kirjakolmikosta tarkemmin:

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä.

• Teos &Förlaget 2018
• Suomentaja: Kaisa Sivenius

Kirjoittaminen, rakkaus, lukeminen, himo, äitiys, jano elää. Meinasin ensin kirjoittaa, että nämä asiat kiinnostavat itseäni niin paljon, että tahdon lukea niistä kaiken mahdollisen. Mutta se ei kyllä ole totta. Aika usein esimerkiksi äitiysjutut eivät jaksa enää kiinnostaa pätkän, tikun tai pikkukiven vertaa. Mutta kun niitä asioita lähestyy sielu auki ja kohti häpeän ydintä kurkottaen, syntyy tekstiä, joka liikauttaa äitiysteksteissä marinoituneenkin.

Kirjakustannusalalla pitkän uran tehnyt suomenruotsalainen Sara Ehnholm Hielm alkaa kirjoittaa Ja sydän oli minun -esseekirjaansa, kun hänelle avautuu mahdollisuus muuttaa perheensä kanssa vuodeksi Roomaan. Puoliso käy töissä, neljä lasta paikallisissa kouluissa ja Ehnholm Hielm voi keskittyä kirjoittamaan virkavapaan ja apurahan turvin kokonaiseksi vuodeksi esikoiskirjaansa. Eipä pikkasen kadehdittavaa, jos vähänkin (paljonkin) haaveilee samanlaisesta utopistisesta mahdollisuudesta!

Käy kuitenkin ilmi, että maisemanvaihto ei muuta kirjoittamista ja luomistyötä vähemmän tuskaiseksi ja vaikeaksi. Ja sitten samalla kirjoittaminen on ainut tapa tuntea elävänsä. Esseet alkavat muodostua kirjoittamisen sekä Roomaan asettuvan arjen ja (siellä) luettujen kirjojen ja niiden kirjoittajien ympärille: Elena Ferrante, Karl Ove Knausgård, Monika Fagerholm, Simo de Beauvoir. Monien lukemieni lauseiden kohdalla tunsin syvää sielujen sympatiaa niiden kirjoittajaa kohtaan! Oman mehevän lisänsä tuovat Ehnholm Hielmin omat kokemukset ja kohut kirja-alan sisäpiireistä, kustantamoiden käytäviltä.

Vaikka tartuin kirjaan ajatellen juuri kirjailijuuden ja lukijuuden olevan se teema, jota vasten tulen eniten omia ajatuksiani peilaamaan, yllättäen eniten antoisia olivat tekstit naiseudesta.

Teini-ikään tai sen yli ehättäneiden lasten äitiydestä kirjoitetaan vähän. Ymmärrän sen oman kirjoittamiseni kauttakin; vaikka keskittyisi oman äitiysnapanöftänsä kaiveluun, ovat aiheet isompien lasten vanhemmuudessa niin paljon spesifimpiä, lapseen helpommin henkilöityviä, kuin pikkulapsiajan universaalimmat murheet sekä ilot. Ja samaan aikaan ainakin itse kaipaisin juuri teini-ikäisen vanhemmuuteen uutta näkökulmaa, vertaistukea ja valmiiksi pureksittuja ajatuksia! Ehnholm Hielm tarjoaa esseissään juuri sitä.

Samaten hän kirjoittaa aiheesta, josta itse en muista lukeneeni paljoakaan: yli 30-vuotiaan naisen himosta ja halusta elää niin että tuntuu. Ehnholm Hielm kirjoittaa siitä, miten viisissäkymmenissä oleva nainen ihastuu, riitelee ja kaipaa. Siitä, miten nainen himoitsee jokaisen kokemansa vuoden edestä yhä enemmän. Siitä, miten nainen on tunteineen ihan yhtä sotkumytty kuin vuosikymmenet sitä ennenkin. Siitä, miten hän tahtoo edes välillä olla täysin vastuuton.

Patrik Svensson: Meren kutsu: Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

• Tammi 2023
• Suomentaja: Anu Heino
• Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti -kirja oli upea lukukokemus, yksi parhaista kuunaan. Se oli sekä ällistyttävä tietokirja ankeriaasta että mielen myllertämään saanut filosofinen pohdinta elämästä.

Odotin Svenssonin toiselta kirjalta – Meren kutsu: tarinoita ihmisten uteliaisuudesta – samanlaista uppoamista maailman ja elämän ihmeellisyyteen. Etenkin kun kirja keskittyy kaiken elämän alkuun, mereen.

Mutta äh, petyin. Ehkä siksi, että kirja on sirpaleinen ja epätasainen. Ehkä siksi, että en alkuun äänikirjana kuunnellessa tajunnut, että kirjan tekstit ovat toisistaan erillisiä, vaikka niitä yhdistääkin meri. Ehkä siksi, että meri aiheena on vain niin iso, paperillakin hallitsematon. Ehkä siksi, että yksinkertaisesti odotin kirjalta niin paljon.

Svensson kertoo kirjassaan tarinoita merestä sekä sitä tutkineista ja kulkeneista henkilöistä, joista osa on historian varjoihin jääneitä. Osa tositarinoista on vuosisatojen takaa, osa lähihistoriasta. Mieleenpainuvin lienee tarina biologi Rachel Carlsonista, jonka kirjoittama ja vuonna 1962 julkaistu Äänetön kevät -julkaisu toi esiin torjunta-aineiden vaikutukset ekosysteemiin, johti hyönteismyrkky DDT:n käyttökieltoon ja käynnisti maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen.

Meren kutsu -kirja tarjoilee myös herkkupaloja kaltaiselleni knoppitietojen rakastajalle. Kuka oikeasti purjehti ensimmäisenä maailman ympäri? Miten ihmiset ylipäätään oppivat purjehtimaan ja navigoimaan merillä? Miten syntyi mittakäsite solmu? Mistä voimme tietää, miten syvä meri todella on?

Kirjana tätä silti tuskin olisin jaksanut lukea, mutta äänikirjana se piti seuraa lenkeillä, juostessani pitkin – mitäpä muutakaan kuin – merenrantoja.

Valérie Perrin: Vettä kukille*

• WSOY 2023
• Suomentaja: Saara Pääkkönen

Olen viime vuosina tehnyt päätöksen ja antanut itselleni luvan lopettaa kirjan lukemisen, jos se ei vain lähde. Maailmassa on niin paljon (itselleni) hyviä kirjoja, että en ehtisi lukea niistä edes prosenttia, vaikka eläisin yli satavuotiaaksi. Miksi siis käyttää aikaansa pliisuihin lukukokemuksiin?

Tässä päätöksessä on kuitenkin riskinsä, sillä on kirjoja, jotka vaativat avautuakseen vähän aikaa. Sellaisia, jotka tarvitsevat tarinan maailman rakentelua alkuun, sellaisia, joiden alun ymmärtää vasta, kun on kirjan lopussa mieli säkenöivänä lukukokemuksen jäljiltä.

Valérie Perrinin Vettä kukille -kirjan kanssa olisi voinut käydä köpelösti. Se olisi saattanut jäädä itselläni alun jälkeen lukematta, ellei se olisi ollut lukupiirimme kuukauden kirjana. Ja mikä menetys se olisi ollut! Sillä kun olin kuuliaisena lukupiiriläisenä tahkonnut 150 sivua läpi ja päässyt sisään tarinankerronnan tyyliin, lopun romaanista ahmin nautinnosta ynähdellen. Tämä kirja on ihana!

Violette on hautausmaanhoitaja pienessä ranskalaiskylässä, on ollut jo parikymmentä vuotta. Hän asuu talossaan hautausmaanporttien sisällä, hoitaa puutarhaansa ja pitää ovensa aina avoinna sekä teepannun kuumana haudoilla kävijöille ja työkavereilleen. Mutta mikä Violetten tarina oikein on?

Kirjaa on vaikea laittaa tiettyyn kategoriaan: se on syvällinen ja kauniskielinen lukuromaani, toisaalta myös viihteellisen kutkuttava ja söpö, vaikkakin myös synkkä. Loppua kohden se on mysteerisyydessään suorastaan jännityskertomus, jonka lukemista ei malta jättää kesken. Vettä kukille -romaani on kuulemma myös erityisen ranskalainen kirja, mihin en itse osaa ottaa kantaa vähäisellä kokemuksellani ranskalaisesta kirjallisuudesta.

Romaanin päähenkilö on ihastuttavan omalaatuinen. Olen suorastaan kateellinen hänen aidosta kyvystään nähdä kauneutta pienissä asioissa, hänen muista piittaamattomasta voimastaan löytää tapansa elää juuri itselleen sopivalla tavalla.

Puutarhanhoitoa kuvaavat kappaleet luin makustellen ja hitaasti, niin omalta tuntuivat kuvailut yhdessä luonnon kanssa tekemisen nautinnollisuudesta sekä aherruksen hitaasta palkitsevuudesta. Lukiessani tunsin puutarhan värit, maistoin kypsien tomaattien makeuden ja aistin haudutetun teen tuoksun.

Ps. Minä luin tämän niteenä, kuten romaanit tykkään herkutella, mutta huomasin, että äänikirjan lukee Vuokko Hovatta. Olen varma, että kuulin vuokkohovattamaisen äänen päässäni kertojaäänenä, kun tätä itse luin! Täydellinen äänikirjalukijavalinta siis, jos minulta kysytään.

Pikkumökkimme pihapihlajan oksilla roikkuvista kolmesta pelargonista kaksi kukki Kivinokan kesässä jo viime vuonna. Kokeilin nimittäin viime syksyn ja talven aikana ensimmäistä kertaa talvettaa pelargonit kaupunkiolosuhteissa ja kerrostalokodissa.

Suuria odotuksia onnistumisen suhteen ei ollut, etenkin kun pimeimmän talviajan tienoilla kasveista tuntui häviävän loputkin merkit elämänilosta. Onneksi olin kuullut sen olevan normaalia, sillä niin vain, kevään herättelytoimien jälkeen, kaksi kolmesta viime kesän pelargonista puhkesi uudelleen kukkaan!

Tänäkin vuonna, kun yölämpötilat tästä Helsingissä viilenevät lähelle nollaa, aion tuoda pelargonit taas talvehtimaan kotiin. Nyt tosin aion talvettaa pelargonit kuten kuulin kotilähiössämme tehdyn jo vuosikymmenten ajan.

Sääennusteiden luvatessa hallaa, pelargoni on aika laittaa talvilevolle

Pelargonit eivät kestä pakkasta, joten kun sääennusteissa luvataan hallaa, on aika siirtää kasvit pois ulkoa.

Itse olen tätä ennen laittanut pelargonit tässä vaiheessa kompostoriin, sillä maalla kasvaneena ajattelin, ettei monivuotisen kukkijan talvettaminen mitenkään onnistu kerrostalokodissa. Omat kokemukseni talvilevolla olleista pelargoneista ovat vanhojen maalaistalojen verannoilta, kuisteilta, kesähuoneista ja viileiltä ullakkoikkunoilta, joilla lämpötila pysyy pelargonioiden talvetukseen otollisessa 5–15 asteessa.

Viime syksynä päätin kuitenkin kokeilla talvetusta niissä olosuhteissa, mitä minulla kerrostalokodin asukkaana on. Mitäpä siinä menettää, kun toinen vaihtoehto olisi heittää monivuotiset kasvit suoraan kompostoriin.

Pelargoni lepää talven yli (matalassa) huoneenlämmössäkin

Viime syksynä, joskus lokakuun alkupuolella, kuljetin ylhäällä olevassa kuvassa näkyvät pelargonit pyörän kyydissä varovasti kotiin. Kuten näkyy, ne kukkivat vielä, vaikka olivatkin jo harventuneet kesän kukkeimmasta loistostaan.

En enää muista, miten päädyin valitsemaan talvetuspaikaksi lasten huoneiden peräseinällä olevat hyllyköt. Ne seinustat ovat pimeimmät paikat koko kodissamme, ja nyt tiedän, että pelargoni kuitenkin tarvitsisi valoa myös talvella. Toisaalta olen lukenut onnistuneista talvetuksista jopa pimeässä kellarissa. Enpä sitten tiedä, varmaa taitaa olla vain se, että pelargoni on sitkeä kasvi.

Sen kuitenkin olen lukemani perusteella sisäistänyt, että talvetuksessa lämpötila on oleellinen juttu. Yli 20 asteessa talvehtiminen ei kuulemma tapahdu, vaan kasvi puskee vain uusia versoja. Miksi se sitten on huono juttu, siihen ei ole löytänyt selkeää vastausta. Olennaisin syy taitaa olla se, että Suomessa valo ei talvisin riitä Etelä-Afrikasta kotoisin olevalle pelargonille, joten talvesta selvitäkseen se on varminta lepäillä sen yli. Mutta entä nykyään, kun kotipuutarhureidenkin käytössä on kasvivaloja, muuttaako se asiaa? Ja miten pelargoni luontaisessa kasvuympäristössään vuodenaikojen vaihteluun suhtautuu? Tarvitseeko se talvilevon voidakseen hyvin tai ainakin kukkiakseen, kuten kaktukset? En tiedä. Jos jollain on parempaa tietoa tai kokemusta, mielelläni niistä kuulen.

Oli miten oli, meillä kodin sisälämpötila on talvisin noin 18 astetta, mikä saattoi olla edesauttamassa talvilevon onnistumista. Kastelin kasveja harvakseltaan, muistin tehdä sen ehkä kerran-kaksi kertaa kuukaudessa, ihan pienellä lirauksella vettä.

Kaikki talvettamani pelargonit kukkivat jollain ihmevoimalla pitkälle talveen, vaikka lehdet ympärillä kuihtuivat ja muutenkin kasvit näyttivät tekevän kuolemaa, kukkivaa sellaista. Ehkä siksi lasten huoneiden peräseinät olivat hyvät paikat talvetukseen, sillä lapsia ei pelargonien ränsistyneisyys haitannut, ja kun en itse nähnyt kasveja usein, ei se haitannut minuakaan.

Kevään tullen pelargoni herätellään talviuniltaan

Helmikuun lopussa, kun uusi kasvukausi alkoi jo kutitella kynsissä haluna upottaa kädet multaan, nostin talvehtineet pelargonit kotimme eteläikkunalle. Nypin niistä kuolleet lehdet sekä kukat ja aloin kastella niitä runsaammin ja useammin.

Pari viikkoa maltettuani, maaliskuun alussa, latvoin pelargonit. Tai kynimiseltä se enemmänkin tuntui, sillä kuolleita versoja oli paljon ja uudet kevään vihreät versot olivat honteloita ja pieniä. Tässä vaiheessa oli todettava yksi kolmesta kasvista kuolleeksi, sillä sitä leikellessä kaikki varret olivat vain ruskean elottomia, eikä niissä näkynyt elonmerkkinä vihreää ydintä. Luulen, että tuo yksi poloinen oli päässyt talven aikana kuivumaan liikaa, mutta varmaksi en voi sanoa.

Lopulta kaksi kasveista, yllä olevassa kuvassa näkyvät, pääsivät uuteen multaan ruukuissaan. Silloin tuntui vähän toivottomalta ajatukselta, että reppanoista vielä kasvaisi kukkivia pelargonioita. Mutta niin vain vajaan kahden kuukauden kuluttua, toukokuun lopussa ikkunalaudallamme jo kukkivat kauniit vaaleanpunaiset kukkarykelmät.

Hauska yllätys oli, että myös pelargonioiden kanssa samaan ruukkuun istuttamani muratti sekä joku muu vihreä, jonka nimen olen unohtanut, selvisivät nekin siinä pelargonioiden rinnalla talvesta. Nuokin kasvit olen aina tavannut heittää kompostoriin ja hankkia keväällä uudet, mikä alkaa nyt tuntua täysin pöljältä.

Kukkiiko pelargoni talvetuksen jälkeen yhtä komeana?

Pelargonin talvetuksesta intoillessani äitini kyseli, kukkivatko pelargonit talvetuksen jälkeen yhtä kauniina kuin ensimmäisenä kesänsä. Hänellä kun oli ollut aikoinaan vähän vaisuja kokemuksia sen suhteen.

En tietenkään osaa sanoa kuin yhden kesän kokemuksen, ja kuten jokainen kasvien kanssa puuhasteleva tietää, kaudet eivät ole kaltaisiaan. Mutta sen huomasin, että kaksikon rinnalle puutarhakaupasta ostamani kolmas pelargoni jäi vielä alkukesästä pienine kukintoineen talviuniltaan heränneen kaksikon varjoon. Toisaalta se sitten heinäkuussa kiri kukinnoissaan. Ja sitten loppukesästä kolmikosta jokaisen kukinnot pääsivät ehtymään, kun reissujemme ajan lakastuneita kukintoja ei nypitty.

Oli miten oli; vaikka kukinnot eivät kotiolosuhteissa talvetettaessa kasvaisi yhtä hienoksi kuin ammattipuutarhoilla, koen sen(kin) osaksi puutarhaharrastuksen syvempää merkitystä. Sitä, että arvostan vähän ruppanampaakin pelargonia ja sen kauneutta. Ihan kuten syön palstan pieneksi jääneet porkkanat, kolhiintuneet kurkut ja sen puolen tomaatista, joka on säilynyt hyvänä – asioita, joita en ruokakaupassa asioidessani edes harkitsisi, kun valinnanvaraa on.

Kaupungissa pelargoni talvehtii kerrostalon rappukäytävän ikkunalla

Tänä vuonna aioin tietenkin koittaa talvettaa pelargonit jälleen. On ihanaa ihan vain jo ajatuksenakin, että jos vain hyvin käy, samat pelargonit tulevat kukkimaan kesämajamme pihassa vuosia ja vuosia.

Nyt en kuitenkaan aio asetella pelargonioita talviunilleen meillä sisällä, vaan teen kuten täällä kotilähiössäni on tavattu tehdä jo sen rakennusvuosikymmeneltä 1950-luvulta lähtien. Ystäväni nimittäin kertoi Herttoniemessä asuneen isoäitinsä talvettaneen pelargoniansa aina kerrostalon rappukäytävän ikkunalla. Ihan kuten muutkin kerrostalon asukkaat.

Ja aivan, olenhan minä tätä nähnyt kotilähiöni kaduilla talvisin kulkiessani: kerrostalojen rappukäytävien ikkunoita, jotka karmejaan myöten pursuavat vihreää ja – nyt sen vasta tajuan – pelargonioiden kukintoja. Tietenkin, aivan!

Kerrostalojen rappukäytävissä lämpötila on yleensä huomattavasti matalampi kuin asunnoissa, minkä lisäksi niissä on valoa antavat ikkunat. Ohi kulkiessaan ehkä muistaisi paremmin välillä käydä antamassa kasveille lusikallisen tai pari vettä.

Niinhän minä, junantuoma helsinkiläinen, teen pelargonieni kanssa. Teen kuten sukupolvet ovat näissä lähiökerrostaloissa jo vuosikymmenten ajan tehneet ja kannan pelargonit rappukäytävään talviunille.