*-merkitty kirja saatu mediakappaleena

Lämpimästä syyskuusta huolimatta alkaa Helsinkiä myöten olla selvää, että syksy on täällä. Kirjapäiväkirjoissa mennään kuitenkin vielä kesätunnelmissa, mutta eipä se mitään. Vaikka kirjapäiväkirjani laahaavat lukutahdistani jäljessä, kirjat eivät vanhene (okei, jotkut tekstit kyllä vanhenevat hyvin epäarvokkaasti, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan).

Kesäkuussa luin kaksi kirjaa ja kuuntelin yhden. Esseeteoksen, joka antoi mahdollisuuden peilailla ajatuksiaan lukijuudesta, kirjailijuudesta, äitiydestä ja naiseudesta. Tietokirjan merestä ja merellä kulkeneista ihmisistä, mikä jäi kokonaisuutena harmillisen sirpaleiseksi teokseksi, ja jonka parasta antia olivat mereen liittyvän knoppitiedot. Romaanin, joka oli syvällinen ja kauniskielinen, toisaalta myös viihteellisen kutkuttava ja söpö, vaikkakin myös synkkä ja lopulta mysteerisyydessään jopa jännityskertomus.

Tässä kirjakolmikosta tarkemmin:

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä.

• Teos &Förlaget 2018
• Suomentaja: Kaisa Sivenius

Kirjoittaminen, rakkaus, lukeminen, himo, äitiys, jano elää. Meinasin ensin kirjoittaa, että nämä asiat kiinnostavat itseäni niin paljon, että tahdon lukea niistä kaiken mahdollisen. Mutta se ei kyllä ole totta. Aika usein esimerkiksi äitiysjutut eivät jaksa enää kiinnostaa pätkän, tikun tai pikkukiven vertaa. Mutta kun niitä asioita lähestyy sielu auki ja kohti häpeän ydintä kurkottaen, syntyy tekstiä, joka liikauttaa äitiysteksteissä marinoituneenkin.

Kirjakustannusalalla pitkän uran tehnyt suomenruotsalainen Sara Ehnholm Hielm alkaa kirjoittaa Ja sydän oli minun -esseekirjaansa, kun hänelle avautuu mahdollisuus muuttaa perheensä kanssa vuodeksi Roomaan. Puoliso käy töissä, neljä lasta paikallisissa kouluissa ja Ehnholm Hielm voi keskittyä kirjoittamaan virkavapaan ja apurahan turvin kokonaiseksi vuodeksi esikoiskirjaansa. Eipä pikkasen kadehdittavaa, jos vähänkin (paljonkin) haaveilee samanlaisesta utopistisesta mahdollisuudesta!

Käy kuitenkin ilmi, että maisemanvaihto ei muuta kirjoittamista ja luomistyötä vähemmän tuskaiseksi ja vaikeaksi. Ja sitten samalla kirjoittaminen on ainut tapa tuntea elävänsä. Esseet alkavat muodostua kirjoittamisen sekä Roomaan asettuvan arjen ja (siellä) luettujen kirjojen ja niiden kirjoittajien ympärille: Elena Ferrante, Karl Ove Knausgård, Monika Fagerholm, Simo de Beauvoir. Monien lukemieni lauseiden kohdalla tunsin syvää sielujen sympatiaa niiden kirjoittajaa kohtaan! Oman mehevän lisänsä tuovat Ehnholm Hielmin omat kokemukset ja kohut kirja-alan sisäpiireistä, kustantamoiden käytäviltä.

Vaikka tartuin kirjaan ajatellen juuri kirjailijuuden ja lukijuuden olevan se teema, jota vasten tulen eniten omia ajatuksiani peilaamaan, yllättäen eniten antoisia olivat tekstit naiseudesta.

Teini-ikään tai sen yli ehättäneiden lasten äitiydestä kirjoitetaan vähän. Ymmärrän sen oman kirjoittamiseni kauttakin; vaikka keskittyisi oman äitiysnapanöftänsä kaiveluun, ovat aiheet isompien lasten vanhemmuudessa niin paljon spesifimpiä, lapseen helpommin henkilöityviä, kuin pikkulapsiajan universaalimmat murheet sekä ilot. Ja samaan aikaan ainakin itse kaipaisin juuri teini-ikäisen vanhemmuuteen uutta näkökulmaa, vertaistukea ja valmiiksi pureksittuja ajatuksia! Ehnholm Hielm tarjoaa esseissään juuri sitä.

Samaten hän kirjoittaa aiheesta, josta itse en muista lukeneeni paljoakaan: yli 30-vuotiaan naisen himosta ja halusta elää niin että tuntuu. Ehnholm Hielm kirjoittaa siitä, miten viisissäkymmenissä oleva nainen ihastuu, riitelee ja kaipaa. Siitä, miten nainen himoitsee jokaisen kokemansa vuoden edestä yhä enemmän. Siitä, miten nainen on tunteineen ihan yhtä sotkumytty kuin vuosikymmenet sitä ennenkin. Siitä, miten hän tahtoo edes välillä olla täysin vastuuton.

Patrik Svensson: Meren kutsu: Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

• Tammi 2023
• Suomentaja: Anu Heino
• Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti -kirja oli upea lukukokemus, yksi parhaista kuunaan. Se oli sekä ällistyttävä tietokirja ankeriaasta että mielen myllertämään saanut filosofinen pohdinta elämästä.

Odotin Svenssonin toiselta kirjalta – Meren kutsu: tarinoita ihmisten uteliaisuudesta – samanlaista uppoamista maailman ja elämän ihmeellisyyteen. Etenkin kun kirja keskittyy kaiken elämän alkuun, mereen.

Mutta äh, petyin. Ehkä siksi, että kirja on sirpaleinen ja epätasainen. Ehkä siksi, että en alkuun äänikirjana kuunnellessa tajunnut, että kirjan tekstit ovat toisistaan erillisiä, vaikka niitä yhdistääkin meri. Ehkä siksi, että meri aiheena on vain niin iso, paperillakin hallitsematon. Ehkä siksi, että yksinkertaisesti odotin kirjalta niin paljon.

Svensson kertoo kirjassaan tarinoita merestä sekä sitä tutkineista ja kulkeneista henkilöistä, joista osa on historian varjoihin jääneitä. Osa tositarinoista on vuosisatojen takaa, osa lähihistoriasta. Mieleenpainuvin lienee tarina biologi Rachel Carlsonista, jonka kirjoittama ja vuonna 1962 julkaistu Äänetön kevät -julkaisu toi esiin torjunta-aineiden vaikutukset ekosysteemiin, johti hyönteismyrkky DDT:n käyttökieltoon ja käynnisti maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen.

Meren kutsu -kirja tarjoilee myös herkkupaloja kaltaiselleni knoppitietojen rakastajalle. Kuka oikeasti purjehti ensimmäisenä maailman ympäri? Miten ihmiset ylipäätään oppivat purjehtimaan ja navigoimaan merillä? Miten syntyi mittakäsite solmu? Mistä voimme tietää, miten syvä meri todella on?

Kirjana tätä silti tuskin olisin jaksanut lukea, mutta äänikirjana se piti seuraa lenkeillä, juostessani pitkin – mitäpä muutakaan kuin – merenrantoja.

Valérie Perrin: Vettä kukille*

• WSOY 2023
• Suomentaja: Saara Pääkkönen

Olen viime vuosina tehnyt päätöksen ja antanut itselleni luvan lopettaa kirjan lukemisen, jos se ei vain lähde. Maailmassa on niin paljon (itselleni) hyviä kirjoja, että en ehtisi lukea niistä edes prosenttia, vaikka eläisin yli satavuotiaaksi. Miksi siis käyttää aikaansa pliisuihin lukukokemuksiin?

Tässä päätöksessä on kuitenkin riskinsä, sillä on kirjoja, jotka vaativat avautuakseen vähän aikaa. Sellaisia, jotka tarvitsevat tarinan maailman rakentelua alkuun, sellaisia, joiden alun ymmärtää vasta, kun on kirjan lopussa mieli säkenöivänä lukukokemuksen jäljiltä.

Valérie Perrinin Vettä kukille -kirjan kanssa olisi voinut käydä köpelösti. Se olisi saattanut jäädä itselläni alun jälkeen lukematta, ellei se olisi ollut lukupiirimme kuukauden kirjana. Ja mikä menetys se olisi ollut! Sillä kun olin kuuliaisena lukupiiriläisenä tahkonnut 150 sivua läpi ja päässyt sisään tarinankerronnan tyyliin, lopun romaanista ahmin nautinnosta ynähdellen. Tämä kirja on ihana!

Violette on hautausmaanhoitaja pienessä ranskalaiskylässä, on ollut jo parikymmentä vuotta. Hän asuu talossaan hautausmaanporttien sisällä, hoitaa puutarhaansa ja pitää ovensa aina avoinna sekä teepannun kuumana haudoilla kävijöille ja työkavereilleen. Mutta mikä Violetten tarina oikein on?

Kirjaa on vaikea laittaa tiettyyn kategoriaan: se on syvällinen ja kauniskielinen lukuromaani, toisaalta myös viihteellisen kutkuttava ja söpö, vaikkakin myös synkkä. Loppua kohden se on mysteerisyydessään suorastaan jännityskertomus, jonka lukemista ei malta jättää kesken. Vettä kukille -romaani on kuulemma myös erityisen ranskalainen kirja, mihin en itse osaa ottaa kantaa vähäisellä kokemuksellani ranskalaisesta kirjallisuudesta.

Romaanin päähenkilö on ihastuttavan omalaatuinen. Olen suorastaan kateellinen hänen aidosta kyvystään nähdä kauneutta pienissä asioissa, hänen muista piittaamattomasta voimastaan löytää tapansa elää juuri itselleen sopivalla tavalla.

Puutarhanhoitoa kuvaavat kappaleet luin makustellen ja hitaasti, niin omalta tuntuivat kuvailut yhdessä luonnon kanssa tekemisen nautinnollisuudesta sekä aherruksen hitaasta palkitsevuudesta. Lukiessani tunsin puutarhan värit, maistoin kypsien tomaattien makeuden ja aistin haudutetun teen tuoksun.

Ps. Minä luin tämän niteenä, kuten romaanit tykkään herkutella, mutta huomasin, että äänikirjan lukee Vuokko Hovatta. Olen varma, että kuulin vuokkohovattamaisen äänen päässäni kertojaäänenä, kun tätä itse luin! Täydellinen äänikirjalukijavalinta siis, jos minulta kysytään.