Vaikka olisin kuinka metsävajareissa, kunnon mökkihöperöitymisen jälkeen se aina iskee: tarve oikein piehtaroida itseään kaupungin sykkeessä, marinoida itseään kaupungin antimilla. Sama kävi nyt, syysloman neljän päivän metsämökkeilyn jälkeen.
Oli ollut ihanaa, ja aivan yhtä ihanaa oli palata kaupunkiin. Poissaolon, lyhyenkin, jälkeen kaupunki tuntuu jotenkin huumaannuttavan eläväiseltä. Tovin kotikaupunkiaan katsoo ikään kuin turistin silmin, sen näkee jotenkin selvärajaisena, unelmapiirroksena, jonka päälle arjen vesilasi ei ole kaatunut sutaten osaa yksityiskohdista harmaaksi suherrukseksi.
Olen tänä vuonna monet kerrat kyseenalaistanut kaupunkilaisuuttani, miettinyt, olenko vain luonut itselleni tarinan kaupunkilaisuudesta. Sillä todellisuudessahan elän nykyään maalaisemmin kuin koskaan maalla lapsuuteni viettäneenä elin. Miksi haluan elää kaupungissa, kun oikeasti vietän valtaosan ajastani metsässä, palstalla, pienellä mökillä keskellä kaupunkia tai tehden töitä, joita voisin tehdä mistä tahansa?
Tämän kysymyksen äärelle on usuttanut etenkin maailmanmyllerrysten aiheuttama notkahdus perheemme taloustilanteeseen ja -turvaan. Olemme huvittaneet puolison kanssa toisiamme selailemalla ja lähettämällä asuntoilmoituksia pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Tuommoinen kartano maineen tuosta noin, päittäin nykyisen kodin kanssa! Tuollainen vanha hirsinen maalaistalo omenatarhoineen! Mikä suloinen rintamamiestalo tuossa, ja remontinkin jälkeen jäisi rahaa yllin kyllin!
Ajatusleikit ovat aina loppuneet viimeistään siihen, kun olemme miettineet muulta osin kallistuvia asumis- ja elämiskuluja, mutta silti: Miksi tahdomme asua järjettömän kalliissa neliöissä Helsingissä, kun siirtymällä ihan vain pääkaupunkiseudun ulkopuolelle voisimme saada velattoman kodin perheellemme?
Tätä mielessä tykyttävää kysymystä ei muuten ole yhtään vähentänyt Valeäiti-Hannen mainio vaikuttajakampanjasarja nimeltään #Virtuaalimuutossa, jossa kaiman perhe leikittelee ajatuksella, että he muuttaisivat pienemmälle paikkakunnalle. Tähän mennessä on muutettu virtuaalisesti Pöytyälle ja Hämeenlinnaan. Jälkimmäisen rintamamiestaloja olen aikaisemminkin googaillut, kuten eri paikkakunnilla käydessä usein tuppaa tapahtumaan. Jos vain saisi Hämeenlinnaan ympättyä meren, saattaisin ihan tosissani miettiä, että mitä jos.
Hiljan myös toisen kollegan, Stella Harasekin, ajatukset pysäyttivät. Stellaa haastateltiin hänen vastailmestyneen Pimeä aine -esikoisromaaninsa tiimoilta Helsingin Sanomiin. Haastattelussa Stella kertoo erilaisista omaa elämäänsä koskevista narratiiveista, joita on kertonut sekä itselleen että muille, mutta joita on sittemmin alkanut epäillä, rikkoa ja järjestää uudelleen.
Yksi niistä on ollut narratiivi kaupunkilaisuudesta, elämästä, jossa elellään urbaanin suhaajan eloa, vedellään menemään Helsingin yössä. Vaikka totuus elosta Helsingissä on ollut ihan toisenlainen. Nyt Stella puolisoineen onkin muuttanut Karjaalle – josta hankittu ja paraikaa remontissa oleva talo pihapiireineen on omiaan tykyttämään päässäni epäluuloa omasta elämästäni kertomiani narratiivejani kohtaan.
Minä olen elänyt maalaislapsuuden unelmien kyläkouluineen, mutta juuri sen takia halusin lasteni saavan elää lapsuutensa kaupungissa ja koulussa, jossa on paljon opettajia ja luokkakavereita, paljon erilaisia totuuksia ja mahdollisuuksia. Lisäksi minä tietoisesti valitsin haluavani olla vanhempi kaupungissa, sen luomassa turvaverkossa.
Olen ylpeä pohjalaisjuuristani, mutta minkäänlaista kotiseutukaipuuta en koe. Pelkkä ajatusleikki paluumuutosta aiheuttaa sekunnin murto-osassa enemmänkin kotiseutuahdistusta. On kiva käydä kylässä lakeuksilla, olla samaan aikaan sekä omia että vieras, mutta joka kerta junan lipuessa Töölönlahden maisemien läpi Helsingin päärautatieasemalle, sydämessä läikähtää. Ihana ihana ihana olla kotona.
Sama juttu mistä tahansa reissusta tullessa. Asemalaiturille astuessani vedän jokaisella ihohuokosella itseeni ympärilläni olevaa elämää, tasaan nopeasti rytmini helsinkiläiseen nopeaan askellukseen, joka ei ole koskaan ahdistanut, vaikka siitä helsinkiläisiä tavataan aina moittia. Se on minunkin rytmini.
Minä olen osa tämän kaupungin rytmiä.
Naapurin kanssa päädymme monesti (koululaisten lomien mukaan ajoittuvien) lomien jälkeen puhumaan, miltä on tuntunut palata Helsinkiin. Samat asiat, jotka häntä kaupungissa ahdistavat muualla vietetyn loman jälkeen, saavat itsessäni ilon läikähtelemään. Ihmiset, säpinä, jopa se jatkuvasti taustalla oleva kaupungin humu, joka luo ympärilleni turvallisen pehmeyden maaseudun tyhjän kaiun jälkeen. On jännää ja samalla ymmärrettävää, miten eri tavalla saman asian voi kokea.
Tajusin oikeastaan selvästi vasta kulkutautilamaannuskuukausien jälkeen, miten paljon tarvitsen eläväistä kaupunkia ympärilläni. Pandemia-aikoina nimittäin aloin ensimmäisen kerran kyseenalaistaa, onko Helsingissä asumisessa mitään järkeä. Myöhemmin tajusin, että se olikin pakotettu etäsuhde, joka ei sopinut meille yhtään. Tarvitsemme toistemme läheisyyttä, minä ja Helsinki.
Minä tarvitsen rauhoittavan tiedon siitä, että vaikka ehkä tulevaisuudessakin voi mennä viikkoja, kun pyörin vain pientä ympyrää kotilähiössä, koko Helsinki on silti ympärilläni kuin halaus. Koko ajan olemassa olevat mahdollisuudet tuovat minulle tyyneyttä ja turvaa.
Luulen, että itselläni Kivinokka on juurruttanut itseäni yhä enemmän helsinkiläiseksi. Ensinnäkin toki siksi, että palsta kasvaisi umpeen yhdenkin muualla haihatellun kesän jälkeen, eikä kesämajaa voi omistaa kuin helsinkiläinen. Kodin voin rakentaa minne vain, vaikka nykyinen tärkeä ja rakas onkin, mutta Kivinokkaa ei voi toisintaa. Niinpä:
Miksi valita vain toinen, kun näin asuen voin saada kaiken; kaupungin tarjoaman sykkeen elämälle ja maalaisuudesta juuri ne palaset, joita siltä kaipaankin? Se mahdollisuus lienee hintansa väärtti. Luullakseni, toivoakseni, ainakin nyt.
Ja silti minäkin kaipaan välillä seikkailuihin maailmalle, koen halua ravistaa kaiken tutun palasiksi ja katsoa, mitä uutta niistä voisi muodostaa. Haluaisin kokea arkea suurkaupunkien pyörteessä, mutta myös täysin vastakohtaisissa tunnelmissa.
Vierailin opiskeluaikoina opinnäytetyötä tehdessäni eri vuodenaikoina Utössä, Turun ulkosaaristossa sijaitsevassa saaressa. Ja vaikka jo silloin joka kertaan kotiin Turkuun palatessani kiehnäsin kaupunkilaisuuden autuudessa, saarielämä jäi kiehtomaan. Sen ehdottomuus, sen raakuus, sen kaikille ulottuva luonnonrytmi, sen hengästyttävän karu kauneus.
Mietin, voisiko päässäni oleva häly rauhoittua, kun juuri niitä kaupungissa rakastamiani vaihtoehtoja ei olisi tarjolla niin jatkuvalla syötöllä? Mitä se tekisi ajankäytölläni? Entä perheemme ajankäytölle ja dynamiikalle? Entä luovuudelleni – voisiko kesyttämättömänä oleva meri ympärillä olla se, mitä tarvitsen?
Jos päätös olisi vain minun ja puolison, olisimme luultavasti tällä hetkellä Utössä. Puoliso virkavapaalla, lapset Utön ala-asteella – tämä olisi juuri hyvä hetki koulutiessä siihen. Mutta koska päätöksessä vaikuttavat tietenkin myös lapset ja heidän mielipiteensä, sillä esimerkiksi mitään työn sanelemaa pakkoa muuttaa ole, me olemme Helsingissä. Toinen lapsista järkyttyi aikoinaan ajatuksestakin, että joutuisi jättää harrastuksensa ja ystävänsä Helsinkiin, edes vain vuodeksi tai puoleksi ja varmalla paluulla takaisin. ”Siis jättäisin kaiken MULLE tärkeän vain siksi, että SÄ saisit RAUHOITUTTUA?!?!?!”
Ulkosaaristoelämä on vaihe, jonka toivon vielä elämäntarinaani saavani, vaikkakin se tarkoittaisi, että palaisin kahden kuukauden jälkeen maitoyhteysaluksella takaisin kaupunkiin. Mutta nyt aikaikkuna siihen alkaa sulkeutua niin lasten koulujen kuin puolison vuorotteluvapaamahdollisuuden kannalta. Ehkä sitten joskus vuosien päästä, kun lapset ovat muuttaneet omilleen ja nykyisen kotimme myytyämme voimme elellä tovin yhteiskunnan ulkosaaristossa ilman vuorotteluvapaan suomaa rahaakin.
Niin, ehkä varmaa on vain se, että täydellisen suoraviivaista tarinaa ei olekaan. Missään en ole tuntenut olevani niin kotonani, niin minä, kuin Helsingissä. Mutta jos hyvin käy, elämää on jäljellä muunkinlaisiin kokemuksiin. Ja aina voi palata Helsinkiin.
