Turhaan keväällä hätäilin, että en ehtisi saada tarpeekseni kesästä. Juuri nyt tuntuu, että olisin valmiina kaatumaan naama edellä marraskuuhun, uppoamaan sen pimeyteen, joka ei vaadi mitään muuta kuin pitämään yllä peruselintoiminnot.

Tämä vuosi on ollut raskas. Etenkin kun saappaissa ovat painaneet jo edellisvuosienkin kerryttämä muta, jonka olomuotoa on nyt vasta paremmin osannut kaivella ja tarkastella. Kesä oli sydämen taipuisuutta koetteleva kliimaksi, näin ainakin toivon, ja nyt syksy varovaista hapuilua kohti parempaa.  Näin ainakin toivon.

Kun on jo valmiiksi vereslihalla, jokainen kompurointi ja polvilleen putoaminen sattuu enemmän kuin tavallisesti. Kipu leiskauttaa kyyneleet silmiin tilanteissa, joissa olisi ennen ehkä vain naurahtanut kömpelyydelleen, korkeintaan kironnut ja sitten jatkanut matkaansa.

Tietenkin minä olen myös juuri niitä, jotka tykkäävät nyppiä rupia irti, sen aiheuttamaa kipua samaan aikaan ihmetellen, peläten ja härnäten.

Täytin keväällä neljäkymmentä, mikä tuntuu hassulta ja samalla hassusti juuri siltä iältä, minkä omakseni koen. Olen miettinyt, josko tämä ympärilleni kerimä hähmä olisi osittain klassista neljänkympinkriisiä. Mutta ei, kyllä tämä on teini-ikä, olisiko nyt kuudes ja saletisti pahin laatuaan, kun ymmärrystä elämästä ja omasta ymmärtämättömyydestään on neljänkymmenen vuoden ajalta.

Juuri nyt olen itseni kanssa niin lopun uupunut, että marraskuu tuntuu kuin muhkealta tyynyltä, painavalta peitolta ja turruttavalta särkylääkkeeltä. Haluan vetää ylleni marraskuun anteeksi antavan ja syleilevän synkkyyden. Silloin voi antaa itselleen luvan vain olla, ojentaa maailmalle kollektiivinen syy epäsosiaalisuuteen, ärtyneisyyteen, saamattomuuteen ja alakuloon. Kuka sitä nyt marraskuussa jaksaa!

Tietenkin on ollut myös hyviä hetkiä, päiviä. Elämä ei ole joko tai, vaan sikermä tunnetiloja, välillä tarjoiltuna pikakelauksena samankin päivän aikana. Enkä minä oikeasti vielä tahtoisi edes suorakelata marraskuuhun, lokakuu on aivan liian ihana ylihypättäväksi. On paljon hämärästä tunnelmaa ottavia juhlia, luonto aistivoimaisimmillaan ja kivoimmat säät luonnonvesiuintiin sekä juoksuun. Niin ja koko perheen syyslomakin, joka ei vielä tänäkään vuonna tule yhtään liian aikaisin.

Silti esimerkiksi palstan laittelu talviteloille yksi homma, nurkka ja kasvulaatikko kerrallaan tuntuu hyvältä. Kahdeksan kuukautta kynnenaluset mustana riittää, seuraavaksi jotain muuta kiitos. Sieniä voin vielä vähän kerätä, mutta kun talvivarastot ovat sisäisen viljelijä-keräilijäni vietit tyydyttävät, ei yhtään haittaa kantaa hyötykasvikuivuria varastoon.

Minä järjestän ajatuksiani tekemällä. Ja kun saan laitettua edes jotain konkreettisesti pakettiin ja valmiiksi, tunnen että edes tuo jokin asia elämässä on hallinnassani. Ja kun vuodenajat siinä sivussa kulkevat tuttua kiertoaan, minä voin turvallisemmin mielin olla sekaisin ja hukassa.