Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Syksy tuli rysäyksellä. Vielä muutama viikko sitten paineltiin täällä Helsingissä menemään paitahihaisillaan, mutta muutamassa päivässä säätila vaihtui ja yhtäkkiä maa on aamuisin kuurassa. Oli nopeasti kaivettava huppareiden ja farkkutakkien tilalle vermettä, joka sopii kylmemmäksi, tuulisemmaksi ja sateisemmaksi muuttuneeseen säähän.

Onneksi yhteistyöni Polarn O. Pyretin kanssa on pitänyt huolen, että meillä oli välikausivaatteet valmiina. Muuten olisi voinut käydä niin, että oltaisiin yksi aamu ihmetelty eteisessä, mihin kuorihousujen lahkeista on hävinnyt kesän aikana viisi senttiä (!!) ja miten ihmeessä välikausitakit kiristävät olkapäistä.

Jos teidän mukeloilta vielä puuttuvat säänmukaiset ja oikeankokoiset välikausivermeet, Polarn O. Pyretillä on nyt meneillään mainio tarjous, jossa kuoritakin ostaja saa kuorihousuista 50 % alennuksen. Etu on voimassa 1.10.2019 asti.  Huomasin ilolla, että näemmä lähes kaikki valikoiman takit ja housut ovat sellaisia, että niiden vuorikangas ja resorit on valmistettu kierrätetystä muovipulloista ja tekstiiliteollisuuden ylijäämästä saadusta polyesterista ja polyamidista.

Esikoisella kuvissakin näkyvä takki on tämä ja housut taas nämä. Pöksyt ovat samat keväät ja syksyt vuodesta toiseen, kunhan vain tarvittaessa päivitetään isompaan kokoon. Kuopuksella on mustan käpykuvioisen haalarin lisäksi toisena settinä tämä takki ja nämä housut. Yleensä olen ehdoton sen kanssa alaosat ovat mustaa ihan kurateknisistä syistä (takin värin lapset saavat sitten tietenkin valita itse), mutta tämä tummansininen on kiva väri. Se tuo vähän säpinää ja kestää likaroiskeita, ja mustat vahvikkeet eniten kulutuksella olevissa kohdissa vielä varmistavat tilanteen.

Mutta etteivät syyssäät päästäisi meitä näin helpolla, eletään nyt niitä aikoja, kun aamuisin ilmassa tuntuvat vielä öisen hallan henkäykset, mutta päivällä aurinko lämmittää. On siis kerrospukeutumisen aika! Onkohan se muuten joku neljän vuodenajan maiden erikoisuus, johon ei edes löydy sanaa vaikkapa trooppisten alueiden alkuperäiskielistä?

Meillä kerrospukeutumispeliä kuitenkin pelataan joka päivä. Aamuisin kurkataan ulos, sitten lämpömittariin ja sen jälkeen vielä tsekataan loppupäivän sääennuste. Sen perusteella aletaan kasata settiä. Sisävaatteiden ja ulkovaatteiden väliin sujautetaan tarvittaessa villavälikerrasto – kuopuksella haalari ja esikoisella takki sekä housut – jonka voi sitten päivän mittaan jättää pois, jos siltä tuntuu.

Lisäksi PO.P:n ohuet villasukat ovat etenkin kuopuksen lemppareita. Ne eivät ole sen paksummat kuin puuvillasukatkaan, mutta lämmittävät ihan eri tavalla pikkuisia varpaita. Villasekoitehanskat ovat sekä lasten että minun ikisuosikit: ne lämmittävät puuvillahanskoja enemmän, ne voi pukea kuorihanskojen tai toppahanskojen alle ja ne kädessä on mukava puuhastella ulkona. Villapipot ovat pyöräilevän perheen pelastajat: ne mahtuvat kypäröiden alle, mutta ohkaisuudestaan huolimatta lämmittävät.

Te tiedätte rakkauteni villaan, joka on materiaalina voittamaton: mukautuvainen, hengittävä ja yleensä ihan vain tuulettumalla raikastuva. Lisäksi se on lämmittäjänä ihan maaginen: sellaista pehmeää ja ytimiin asti kietoutuvaa lämpöä ei vain millään keinomateriaalilla saa aikaan. Villa on myös luonnonmukaista, mutta kun villaa on tuottamassa elävä eläin, mukaan tulevat myös eettisyyskysymykset.

Polarn O. Pyretin kaikki villatuotteet ovat mulesing-vapaata. Villa tulee Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Etelä-Afrikasta. Muista huolehtia villavaatteista hyvin, sillä silloin ne pysyvät priimakuntoisina yhä uusille käyttäjille. Minä laitoin juuri eteenpäin lasten pieneksi jääneitä villa-aluskerrastoja (niitä, jotka puetaan suoraan iholle), ja suihkepullolla suihkuttelun sekä villaharjauksen jälkeen ne olivat ihan kuin uusia, vaikka niillä on rymytty metsäretkillä, laskettu pulkkamäessä, nukuttu teltassa ja sivakoitu laduilla parin vuoden ajan.

Nyt kun esikoinen on koulussa, on välikausivaatteiden säänkestävyyden merkitys tullut yllättävän tärkeäksi. Kun vielä viime vuonna kuravaatteet roikkuivat eskarin naulakossa ja eskarin väki oli tsekkaamassa, että lapset pukeutuvat säänmukaisesti, yhtäkkiä tästä iso vastuu siirtyy lapselle itselleen.

Me veimme kyllä koulunaulakkoon sadevaatteet, mutta eiväthän ne siitä päälle kulkeudu, kun ei kukaan aikuinen valvo ja kun ei kellään muullakaan. Eniten kuravaatteita tarvittaisiin iltapäiväkerhossa, jossa painellaan pitkin ikikuraista metsikköä, mutta sinne ei taas saa viedä mitään vaatteita jemmaan. Repussa olevat kuravaatteet eivät itsestään kulkeudu päälle nekään.

Ollaankin todettu, että paras ratkaisu on sateenvarjo, joka majailee vakituisesti repun sivutaskussa suurimpia sadekuuroja varten. Muuten lapsella on sitten päällä kuorivaatteet, joilla kelpaa painella menemään ns. kaupungillakin, mutta jotka silti kestävät pikkusadekuurot ja liejuisella hiekkalaatikolla istumisen. Vaatteet kaipaavat näin pesua useammin, mutta kivasti ne on saatu pidettyä siistinä pikaisella suihkuttelulla ja pyyhkimiselläkin.

Polarn O. Pyretin tekniset ulkovaatteet tunnistaa nykyään PO.P WeatherPRO®-merkintä. Siitä tietää, että vaatteissa on kaikki PO.P:n teknisiltä vaatteilta vaatimat ominaisuudet hengittävyydestä kestävyyteen; eli esimerkiksi vähintään 10 000 vesipilarin vedenpitävyys, täysin teipatut saumat, muotoillut polviosat ja hihat liikkuvuuden mahdollistamiseen ja joka puolelle näkyvät heijastimet. Jos nämä kuulostavat heprealta, kirjoitin täällä vinkkejäni lasten välikausivaatteiden valintaan.

Että valmiina ollaan, syyspuhurit! Sitten vain toivotaan, että hiljalleen harjoittelemalla ne aamulla koululaisen ylle puetut vaatteet tulevat lapsen myötä myös kotiin joko päällä tai repussa, ja että yhä harvemmin niitä saisi etsiä koulun käytäviltä, iltapäiväkerhon pihalta tai kavereiden eteisistä.

Kuulitteko tuossa pari viikkoa sitten kummallista kolahtelua ja rytinää? No kas kun yksi osanen kasvatusperiaatteistani siellä romahteli alas. Käytiin silloin ostamassa lapselle hänen ensimmäiset meikkinsä.

Meikkejä 7-vuotiaalle. Se on tietenkin todella kyseenalaista, vääristynyttä ja kaikella tavalla vastaan ideaaliajatustani siitä, minkälainen on lapsuus.

Viimeisen parin vuoden aikana aloin kuitenkin hiljalleen kyseenalaistaa periaatteitani.

Minä en lapsuudessani koskaan ollut kummoisen kiinnostunut meikeistä, mikä johtui varmasti pitkälti siitäkin, että oma äitini ei niitä juurikaan käyttänyt tai käytä. Ystävien luona kyllä leikittiin maalaamalla luomet sinisellä ja piirtämällä huulet ja vähän ylikin pinkillä. Muistan miten erityiseltä tuntui, kun joku aikuinen lakkasi kynteni.

Ensimmäiset meikkini taisin hankkia viidennellä luokalla. Pari vuotta itseäni vanhemman pikkuserkun kanssa ostettiin taskurahoillamme Vaasan Anttilasta samanlaiset Anytimen poskipunat vaaleansinisessä rasiassa ja vadelman sävyiset huulipunat. Niitä sitten sudittiin tärkeän näköisenä yhdessä naamaamme. Sinä & Minä -lehdestä opin, mitä tarkoittavat meikkivoide ja puuteri, miten niitä levitetään ja että meikit myös pitää pestä pois iltaisin.

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin viikkoon mahtuu yksi tai kaksi päivää, kun meikkaan. Monesti ei sitäkään. Välillä sutaisen vain huulipunaa. Yleensä lähden ihan samalla naamalla juhliinkin, mutta toisinaan on kiva meikkileikkiä ajan kanssa.

Ja joku kerta, kun meikkaan, lapsi katsoo sitä haltioissaan, tahtoen oppia ja ymmärtää kaiken, mitä teen. Sama juttu vaikkapa saunassa. Lapsi tahtoo kosmetiikkatuotteistani käyttää kaikkia, joita vain annan. Siksi kuorimme toistemme jalkoja ja rasvaamme toistemme selät. Hän haluaisi testata tietenkin myös meikkejäni, ja oli kimuranttia yrittää selittää, että miksi minä saan meikata ja hän ei.

En halua yhdistää meikkeihin niihin itselleni liittyviä vinksahtaneita, turhamaisia ja jopa seksuaalisia mielikuvia, sillä lopulta meikit ovat vain itsensä ehostamista yhdellä asteella enemmän, siinä kuin tuulen tuivertamien hiusten harjaaminen tai ryppyisen paidan silittäminen. Mitään niistä ei ole pakko tehdä, minkään niistä ei ainakaan pitäisi arvottaa ihmistä ja ilmankin voi olla.

Siksi en myöskään tahdo sanoa, että lapset eivät tarvitse meikkiä, sillä ei kukaan aikuinenkaan tarvitse. Mutta jos joku tahtoo silittää paitansa, pitää hiuksensa mintissä ja meikata, sitäkään ei pitäisi arvostella suuntaan tai toiseen.

On ymmärrettävää, että lasta turhautti, että kaiken tämän toisaalta mutta sitten kuitenkin -selittelyjeni jälkeen ei ollut mitään järkevää syytä sille, että lapset eivät meikkaa, mutta aikuiset saavat halutessaan meikata. Hän kyseenalaisti, miksi meikkaan hänet Halloween-juhliin, naamiaisiin tai pääsiäisen virpomisreissuille, mutta muulloin siihen on ehdoton kielto.

Pikkuhiljaa aloinkin miettiä, voisiko kieltoa hieman pehmentää. Haluan tukea lapsen kiinnostuksen kohteita, ja näyttäisi siltä, että yksi niistä on meikkaaminen. Vaikka se ei ole minulle tärkeä aihe, lapselle se mitä luultavammin on merkityksellinen juttu. Minun toiveeni hänen kiinnostuksenkohteistaan ovat oikeasti minun kiinnostuksenkohteitani, eivät hänen. Pohdiskelin tätä asiaa lapsen itsensä kanssa ja totesin, että ehkäpä hänestä tulee vielä maailmankuulu meikkitaiteilija. Miksi se olisi lapselle sen huonompi haave tuettavaksi kuin taidemaalarin tai kuvanveistäjän ammatti?

Hiljalleen vaihtuneen mielipiteeni sineitöi se, kun lapsi alkoi meikata kavereidensa luona. Naamat oli vedelty kirjavaksi H&M:n meikeillä ja TOPmodel-lehtien mukana tulevilla paleteilla. Päätin, että jos nyt näemmä sitten meikataan, tehdään se mahdollisimman hellävaraisilla tuotteilla ja tökkimättä samoja siveltimiä silmiin viidentoista kaverin kanssa ristiin. Ja että samalla voin myös opettaa vähän meikkitekniikoita ja etenkin kiinnittää huomiota meikkauksen hygieniaan.

Painelimme siis Ruohonjuureen, josta lapsi sai valita edullisen luonnonkosmetiikkasarja Bohon valikoimista poskipunan ja huulipunan. Niistä molemmista irtoaa väriä meikkileikkien verran, mutta esimerkiksi huulipuna näyttää huulilla onneksi enemmänkin huulikiillolta. Laveralta löytyi räyheän värinen luomiväripaletti. Ostin lapselle lisäksi Ecotoolsin meikkisiveltimet. Meikinpoistossa toimivat jo kotoa löytyneet Dr. Hauschkan öljyinen meikinpoistoaine ja Murumurun hellävarainen puhdistusvaahto.

Säännöt meikkaamiseen ovat kuitenkin selvät, eikä niitä ole kyseenalaistettu. Kouluun ei meikata. Arkena ei meikata. Viikonloppuna saa meikata, samaten kuin juhliin. Silmämeikkisiveltimet ovat henkilökohtaisia, eikä niitä lainailla kavereiden kanssa. Meikit pestään iltaisin huolella pois.

Viikonloppuisin meillä siis meikataan – ja millä innolla sekä täpinällä! Seitsemänvuotiaan meikkitaiteilijan toimesta poskipunaa poskiinsa ovat saaneet niin kaverit, veli, isi kuin minäkin. Ristiriitaista se silti on, ja minulla opettelemista siinä, että yritän elää, kuten opetan: leikkiä se meikkikin vain on.